Nyt olisi reilu kuukausi monikkoperheen arkea takana. Pojat ovat kasvaneet kivasti ja jaksavat jo jonkun verran seukkailla päivällä... ja myöskin yöllä.
Itse taidan käydä vähän himmeillä valoilla. Yövalvomiset ottaa koville ja tuntuu, että täällä kotona ollaan kriisiytymässä kovaa vauhtia.
Minua vain itkettää enkä oikein tunnut saavan tukea asioihin mitkä aiheuttavat tunnekuohut. Välillä tuntuu että torailua syntyy pienistäkin asioista.
Kaikista eniten tässä painaa tuo imetys. Kaksosten täysimetys ei ainakaan minulta onnistu ja se ottaa itsetunnon päälle. Yritän koko ajan keksiä itselleni järkeviä syitä korvikkeen antoon mutta en vain tunnu pääsevän asiasta yli. Minulle on vain tunne että olen tässä asiassa suuresti epäonnistunut.
Huoli toisen pojan terveydestä myös painaa mieltä. Olimme alku viikon sairaalssa hengitystieinfektion vuoksi ja nyt hoidetaan poikaa kotona. Vähän olo tuntuu epävarmalta mutta onneksi sairaalaan voi mennä takaisin jos oireet pahenevat.
Kyllähän sitä tällaiseen tiesi joutuvansa mutta kyllä se aina yllättää ja säikähdyttää.
En varmasti ole yksin tässä tilanteessa. Jaetaanko ajatuksia? Minulle voi myös laittaa yksityisen viestin jos ei halua tässä jakaa tuntemuksiaan. Ehkä vertaistuki auttaisi asiaa.
Itse taidan käydä vähän himmeillä valoilla. Yövalvomiset ottaa koville ja tuntuu, että täällä kotona ollaan kriisiytymässä kovaa vauhtia.
Minua vain itkettää enkä oikein tunnut saavan tukea asioihin mitkä aiheuttavat tunnekuohut. Välillä tuntuu että torailua syntyy pienistäkin asioista.
Kaikista eniten tässä painaa tuo imetys. Kaksosten täysimetys ei ainakaan minulta onnistu ja se ottaa itsetunnon päälle. Yritän koko ajan keksiä itselleni järkeviä syitä korvikkeen antoon mutta en vain tunnu pääsevän asiasta yli. Minulle on vain tunne että olen tässä asiassa suuresti epäonnistunut.
Huoli toisen pojan terveydestä myös painaa mieltä. Olimme alku viikon sairaalssa hengitystieinfektion vuoksi ja nyt hoidetaan poikaa kotona. Vähän olo tuntuu epävarmalta mutta onneksi sairaalaan voi mennä takaisin jos oireet pahenevat.
Kyllähän sitä tällaiseen tiesi joutuvansa mutta kyllä se aina yllättää ja säikähdyttää.
En varmasti ole yksin tässä tilanteessa. Jaetaanko ajatuksia? Minulle voi myös laittaa yksityisen viestin jos ei halua tässä jakaa tuntemuksiaan. Ehkä vertaistuki auttaisi asiaa.