Jaetaan arkea

[Minullekaikkijaheti]

Nykyään ainakin täällä pääkaupunkiseudulla tuntuu olevan paljon lapsiperheitä, joiden isovanhemmat asuvat toisella puolella Suomea. Vaikea on pitää yhteyksiä, kun välimatkaa on niin paljon. Tapaamiset menevät kyläilyksi, jotka ovat välillä rasittavia puolin ja toisin ja joita on kyllä aika harvoin. Ei ole enää luontevaa apua sukupolvelta toiselle. Lapsiperheet saavat pärjätä yksin ilman tukiverkkoa ja aikanaan eläköityvät ja vanhenevat isovanhemmatkin hakevat mieluummin turvaa ikäisistään, kuin omista lapsistaan. Kun työelämä ei jousta, työikäisten on asuttava siellä missä työtkin ovat. Hyvät eläköityvät isovanhemmat, mitä jos harkitsisitte muuttoa lähemmäksi lapsenlapsianne, kun olette vapaita muuttamaan? Kuvitelkaa, että millaista on lapsiperheen arki, kun vanhemmat eivät saa kahdenkeskistä aikaa koskaan, todellakaan ei koskaan. Suurilla ikäluokilla on useammin ollut sukua lähellä, kun lapset ovat olleet pieniä. Lapsilla on ollut tätiä, setiä, serkkuja, mummoja ja vaareja.

 

[MiNiA]

Etäisyys perheiden välillä on oikeasti jo ongelma. Ihan kaunis ajatushan tuo ehdotuksesi oli. Mutta ei vain käytännön elämässä toimiva.

Mitä tekevät mummo ja pappa vieraalla paikkakunnalla eläkeikäisinä? Elinikäiset ystävät jäisivät kotipaikkakunnalle eikä kontakteja ulkomaailmaan ole samalla lailla kuin työikäisenä. Vaikka luultavasti suurin osa isovanhemmista haluaisikin auttaa omia lapsiaan ja olla lähempänä lapsenlapsiaan, ei kai voida olettaa, että heillekään koko elämänsisältö eläkeiässä olisi omissa lapsissa tai lastenlapsissa? Eihän se näemmä riitä pienten lasten vanhemmillekaan.

Jos oletetaan vielä lasten perheinensä asuvan pääkaupunkiseudulla tai isommilla paikkakunnilla, nousevat lisäksi jo asumisen aiheuttamat kustannukset yli useimpien eläkeikäisten maksukyvyn. Ellei omat lapset sitten haluaisi osallistua kustannuksiin?

 

[äiti 40plusplus]

\

Etäisyys perheiden välillä on oikeasti jo ongelma. Ihan kaunis ajatushan tuo ehdotuksesi oli. Mutta ei vain käytännön elämässä toimiva.

Mitä tekevät mummo ja pappa vieraalla paikkakunnalla eläkeikäisinä? Elinikäiset ystävät jäisivät kotipaikkakunnalle eikä kontakteja ulkomaailmaan ole samalla lailla kuin työikäisenä. Vaikka luultavasti suurin osa isovanhemmista haluaisikin auttaa omia lapsiaan ja olla lähempänä lapsenlapsiaan, ei kai voida olettaa, että heillekään koko elämänsisältö eläkeiässä olisi omissa lapsissa tai lastenlapsissa? Eihän se näemmä riitä pienten lasten vanhemmillekaan.

Jos oletetaan vielä lasten perheinensä asuvan pääkaupunkiseudulla tai isommilla paikkakunnilla, nousevat lisäksi jo asumisen aiheuttamat kustannukset yli useimpien eläkeikäisten maksukyvyn. Ellei omat lapset sitten haluaisi osallistua kustannuksiin?

tuossa vahvistamassani pätkässä paljon totta.
Sitten tuli mieleen että entäs jos useampia lapsia eripuolilla maata??

 

[alkuperäinen]

Sukupolvia saattaa erottaa sekin, että meidän sukupolvi on tottunut asumaan monenlaisissa olosuhteissa, jopa ulkomailla töiden perässä, kun taas vanhemmat ovat kenties asuneet aina lähellä synnyinseutuaan. Silloin, kun elämä on ollut seisahtanutta jo vuosikausia, voisi vielä ajatella, että se ei kuitenkaan ole ohi. Uusia haasteita, kuten uuden asuinpaikan voisi ottaa vastaan. Heillä olisi varaa pitää vaikka kahta asuntoa, joista toista synnyinseudulla.

Toiset näyttäisivät päätyvän hautaan ennen aikojaan ja toisilla taas taitaa olla intoa eläkeläisenäkin tutustua uusiin asioihin. Kun kuuntelee noiden eläkeläisten sanailua keskenään, että mitä lääkäri on taas tutkinut (ei ole löytänyt mitään, mutta kaiken varalta tutkitaan) ja onko suoli toiminut, niin eiköhän viimeiset vuodet tai vuosikymmenet voisi kuluttaa paremminkin. Eiköhän näitä sairauksiakin odotella, kun halutaan vahvistusta sille, että elämä olisi jo ohi? Kuoleman pelkoa? Tai, että ei ole syytä pyrkiä muuttamaan mitään?

Suvussa on myös toisenlaisia esimerkkejä, jotka taas ihmettelevät, että miten nämä meidän kotipaikka uskolliset eläkeläiset voivatkaan elää niin intohimotonta elämää. Eivät harrasta mitään ja kun omaa elämää ei ole, niin juorutaan toisten elämistä. Ovat masentuneen oloisia. Elinympäristö koostuu vain ikääntyneistä ihmisistä. Elämästä puuttuu säpinää. Omaa rauhaa olisi etelässäkin ja täälläkin asuu heidän serkkujaan ja lapsuuden ystäviään, joten jos tahtoa olisi, niin voisi olla mielenkiintoista tutustua paremmin heihinkin . Sitten vielä sekin seikka, että puolisoista toinen olisi aina halunnut nähdä elämää laajemminkin, mutta toinen hannaa vastaan. Kuka tuota nyt jaksaa seurata. Ei kai avioliitto pakota aina asumaan yhdessä. Kaksi (yhteisessä käytössä olevaa) asuntoa vaan tuntuu heistä kovin radikaalilta ratkaisulta, suorastaan ennen kuulumattomalta.

 

[taustalla]

\

Sukupolvia saattaa erottaa sekin, että meidän sukupolvi on tottunut asumaan monenlaisissa olosuhteissa, jopa ulkomailla töiden perässä, kun taas vanhemmat ovat kenties asuneet aina lähellä synnyinseutuaan. Silloin, kun elämä on ollut seisahtanutta jo vuosikausia, voisi vielä ajatella, että se ei kuitenkaan ole ohi. Uusia haasteita, kuten uuden asuinpaikan voisi ottaa vastaan. Heillä olisi varaa pitää vaikka kahta asuntoa, joista toista synnyinseudulla.

Toiset näyttäisivät päätyvän hautaan ennen aikojaan ja toisilla taas taitaa olla intoa eläkeläisenäkin tutustua uusiin asioihin. Kun kuuntelee noiden eläkeläisten sanailua keskenään, että mitä lääkäri on taas tutkinut (ei ole löytänyt mitään, mutta kaiken varalta tutkitaan) ja onko suoli toiminut, niin eiköhän viimeiset vuodet tai vuosikymmenet voisi kuluttaa paremminkin. Eiköhän näitä sairauksiakin odotella, kun halutaan vahvistusta sille, että elämä olisi jo ohi? Kuoleman pelkoa? Tai, että ei ole syytä pyrkiä muuttamaan mitään?

Suvussa on myös toisenlaisia esimerkkejä, jotka taas ihmettelevät, että miten nämä meidän kotipaikka uskolliset eläkeläiset voivatkaan elää niin intohimotonta elämää. Eivät harrasta mitään ja kun omaa elämää ei ole, niin juorutaan toisten elämistä. Ovat masentuneen oloisia. Elinympäristö koostuu vain ikääntyneistä ihmisistä. Elämästä puuttuu säpinää. Omaa rauhaa olisi etelässäkin ja täälläkin asuu heidän serkkujaan ja lapsuuden ystäviään, joten jos tahtoa olisi, niin voisi olla mielenkiintoista tutustua paremmin heihinkin . Sitten vielä sekin seikka, että puolisoista toinen olisi aina halunnut nähdä elämää laajemminkin, mutta toinen hannaa vastaan. Kuka tuota nyt jaksaa seurata. Ei kai avioliitto pakota aina asumaan yhdessä. Kaksi (yhteisessä käytössä olevaa) asuntoa vaan tuntuu heistä kovin radikaalilta ratkaisulta, suorastaan ennen kuulumattomalta.

No eipä nyt kannata lähteä yleistämään. Appivanhempani asuvat 500 km päässä pienellä paikkakunnalla ja ovat varsin aktiivisia eläkeläisiä. En silti voisi kuvitellakaan, että he jättäisivät laajan ystäväpiirinsä ja harrastuskaverinsa ja muuttaisivat toiselle puolelle Suomea.

Omat vanhempani asuvat myös kaukana, mutta heillä on vielä liki 10 vuotta eläkeikään. Sitten kun he jäävät eläkkeelle, niin taatusti haluavat asua siellä missä ystävänsäkin asuvat. Myös minun vanhempani ovat erittäin aktiivisia.


Aloittaja taitaa olla aika itsekäs ihminen, joka ei osaa ajatella muiden parasta. Ei kannattaisi tehdä lapsia, jos niitä ei jaksa hoitaa. Sinun ja miehesi vanhemmat ovat jo lapsensa hoitaneet, joten anna heidän olla rauhassa. On todella omahyväistä ajatella, että vanhemmat muuttaisivat aikuisten lastensa perässä ja tulisivat kotiorjiksi uudelle paikkakunnalle ilman omaa sosiaalista verkkoa. He jäisivät ihan samoin tyhjänpäälle kuin sinäkin jos muuttaisit perheinesi vanhempiesi lähelle ja jäisit työttömäksi työttömyyskorvauksellla eleleen.

Koitappa siis ihan itse pärjätä lastesi kanssa ja katkaisehan hyvä ihminen se omakin napanuorasi. Palkkaa vaikka lastenhoitaja asuinpaikkakunnaltasi, jos et muuten kestä rankkaa elämääsi...

 

[taustalla]

Oletko ihan tosissaan selvittänyt vaihtoehtoa, että itse muuttaisitte lähemmäs isovanhempia? Yksi ystäväperhe teki juuri niin, muutti takaisin lapsuuden maisemiin ja ovat olleet todella tyytyväisiä vaikka työtilanne ei yhtä hyvä olekaan kuin pääkaupunkiseudulla. Mutta pienempiä ovat asuntojen hinnatkin kauempana, pienen asunnon hinnalla saivat sieltä omakotitalon.

No, eihän se kaikille käy eivätkä kaikki isovanhemmat halua olla ilmaisia lapsenvahteja. En minä itsekään haluaisi myydä kotiani ja muuttaa vanhempieni lähelle (eivätkä he halua myydä omaansa ja muuttaa muualle). Eikä sitä aikaa välttämättä lapsenhoidolle kuitenkaan löydy, jos isovanhemmilla on paljon omia harrastuksia ja ystäviä. Toiset isovanhemmat asuvat n. 30 km päässä ja hoitavat meidän lapsia pari tuntia vuodessa. Minusta se on ihan OK, eiväthän ne mitään ilmaisia piikoja ole.

Itse olen miettinyt tuota asiaa lähinnä siltä kannalta, että minä ja sisarukseni ollaan kaikki muutettu yli 100 km päähän vanhemmistani. Toistaiseksi se ei ole ongelma, mutta miten käy sitten kun jompi kumpi vanhemmista joutuu esim. laitoshoitoon tai ei muuten vaan pärjää ilman apua kotona. Silloin olisi paljon helpompi olla avuksi, jos asuisivat kohtalaisen lähellä. Laitospotilaat eivät kuitenkaan enää saa muuttaa toiselle paikkakunnalle (paitsi jos maksuasiat saadaan järjestettyä mutta yleensä kai ei onnistu), joten täytyisi osata muuttaa jo ennen sitä.

 

[taustalla]

Minä aion olla sellainen äiti, joka auttaa ja antaa omastaa aina kun voi, ajastaan, rahastaan jne. Kun itse olen jäänyt paitsi. Kaikilla vain yksi äiti.

Mutta en ole varma, haluanko muuttaa lasten perässä, sitten joskus. Jos on varaa, voisi tietysti toisen asunnon hankkia. Tai jos varaa, maksaa lapsille isomman asunnon, siis auttaa asuntokuluissa, niin voisi sitten vierailla väljemmin ja pitempään. Ja auttaa siinä vaiheessa, kun lapsenlapsia syntyy. Minä en näe mitään merkitystä siinä, että elää vain itselleen, omia huvituksia ja kolotuksia varten missään vaiheessa. Mielestäni sellainen ei ole elämää.

 

[taustalla]

Kun nyt jo aikuinen lapseni saa hankituksi vakituisen asunnon itselleen, aion muuttaa hänen lähelleen asumaan. Silloin olen käytettävissä kun hän ja hänen ehkä tulevat lapsensa tarvitsee ja vanhetessani on hänenkin helpompi auttaa minua kun asun vain pienen matkan päässä, sellainen järjestely vähentää huolen tunnetta ja säästää aikaa, rahaa ja vaivaa. Tämä kuitenkin saman kaupungin sisällä. Paikkakuntaa en uskaltaisi enää vaihtaa. Tämä siis suunnitelma, toteutumisesta ei voi olla varma.

 

[alkuperäinen]

Arvasin, että joku kirjoittaa, että olisin itsekäs. Siksi laitoinkin varsinaiseksi nimimerkiksenikin MulleKaikkiJaHeti.

Jos isovanhemmat asuisivat lähellä, en todellakaan olisi ajattelemassa, että siinäpähän hoitavat lapsemme. Olen kyllä kokenut sen mitä on hoitaa lapsensa tauotta miehen kanssa kaksin. Lapsemme ovat kotihoidossa. Naurattaa aina, kun jotkut muut perheelliset väsyvät, vaikka saavat viikottain apua sukulaisiltaan. Nähtävästi apuun tottuu ja silloin MikäänEiTunnuEnääMiltään avulta. Pitäisin varani ettei meille kävisi noin!

Ideaali tilanne olisi, varsinkin kun lapset nyt kasvavat, että isovanhemmat tapaisivat lapsenlapsiaan (ainoat lapsenlapsensa) kiinnostuksensa mukaan esim kerran viikossa tai kahdessa viikossa. Voisin silloin itse keskittyä kodin juoksevien asioiden hoitoon, kausisiivousten tekoon tai kahdenkeskiseen aikaan mieheni kanssa. Ihanaa olisi, jos koululainen voisi mennä suoraan koulusta mummolaan jonain päivänä viikossa niin, että saisin työtunnit helpommin kasaan, kunhan aloitan taas töiden teon.

Olen nyt kotiäitinä, enkä edes harkitse töiden aloittamista vielä, kun on noista tukijoukoistakin niin kova puute. Olen kysellyt lastenhoitajaa MLL:stä eli olisin valmis maksamaankin hoidosta, mutta sieltä ei ollut osoittaa ketään hoitajaa meille. Siis aina samaa hoitajaa, kaksi kertaa kuussa ja muutamaksi tunniksi kerrallaan ei ollut heillä tarjota! Ei ole siis itsestään selvää, että nykyaikana saisi hoitajaa lapselle edes rahalla. Vaihtuvia hoitajia kun en huoli, vaan lapsen täytyy voida tutustua hoitajaansa.

Vanhempi lapsista täytti juuri 4v ja nuorempi on 1v 4kk. Vain kerran sitten lasten syntymän olemme mieheni kanssa käyneet yhdessä ulkona. Viivyimme silloin kolme tuntia ja mummo hoiti lapsia. Tämä tapahtui ihan vastikään, kun en kovin pientä mummolle ajatellut voivani jättää hoidettavaksi, kun mummo on ollut pitkästä välimatkasta johtuen niin harvoin lastenlastensa kanssa tekemisissäkin.

Soittelemme isovanhemmille melkein joka päivä, jotta lapsilla olisi edes jonkunlainen yhteys isovanhempiinsa. Mummi haluaisi muuttaa lähemmäksi, mutta vaari taas ei. Vierailut kestävät yleensä viikon ja noin kolmesti vuodessa tulevat käymään. Vaari harvemmin. Me vierailemme kerran kesälomalla. Tällainen vierailusysteemi on aika raskas pyöritettäväksi. Mieheni vanhemmatkin käyvät meillä vastaavalla tavalla eri aikoina ja me heillä kerran kesässä. Minä yritän saada kodin siistiksi ennen isovanhempien tuloa, jotta aikaa jäisi seurustelulle. Vaarit ovat yleensä vaatimassa mieleistään ruokaa ja ruokaa ja ruokaa samalla aikataululla, kuin vaimot kotonakin laittavat. Kyläillessä taas joudun juoksemaan kokoajan lasten perässä, että heidän kotinsa pysyisi kunnossa ja ehjänä.

Olisi paljon helpompaa, jos isovanhemmat asuisivat lähempänä meitä ja vierailut voisivat tällöin kestää muutaman tunnin. Loma-ajatkin voisimme levätä kotona ja koti ei olisi aina niin kaaoksessa, kun saisin pestyä ikkunat, kaapit ym ajallaan, kun mummot katsoisivat muutaman tunnin lasten perään useammin kuin nyt. Nyt selvittelen kaaosta aina ennen isovanhempien tuloa viikonpäivät ja silti äitini löytää jotain siivottavaa. Äitini kyllä kehuu, että hyvin olen pärjännyt kodin ja lasten hoidossa. Teen lasten kanssa yleensä vain perussiivousta ja lisäksi hyvää kotiruokaa, kaikki muu jää odottamaan sopivaa ajankohtaa. Anoppi ei onneksi ole niin siisti ihminen. Äitini on taitava hoitamaan lapsia ja kotia. Harmi vain, että isäni kokee olevansa etuoikeutettu lapsi, joka sitoo äitiäni luokseen. Onneksi mieheni ei ole samanlainen! Kyllä aikuinen ihminen saisi osata huolehtia itsestään niin, ettei kaikki olisi pois lapsenlapsilta. Mummi kävisi meillä useamminkin, jos ei olisi niin raskasta palata kotiin valittavan miehen luoksi. Itsekkäitä olemme me kaikki, mutta silti sanon, että Jaetaan arkea.

 

[alkuperäinen]

Vastaa

Emme voi muuttaa lähemmäksi isovanhempia. Mieheni koulutusta vastaavaa työtä on vain pääkaupunkiseudulla ja ulkomailla.

 

[alkuperäinen]

Ei vain tunnu luonnolliselta, että sukulaisuus suhteiden ylläpito on näin vaikeaa. Jos isovanhemmat eivät muuta lähemmäksi meitä, niin miten me voimme huolehtia heistä, kun he vanhenevat? Eivätkö he halua silloin kädestä pitäjää? Elämä on nyt täällä. Se nauravaisin ja nuorin polvi. Olemme jo alkaneet luomaan suhteita toisiin lapsiperheellisiin ja naapureihimme. Tuemme siis toisiamme toivon, mutta eivät ne kyllä korvaa sukulaisia. Napanuorat vanhempiimme olemme jo katkaisseet. Nyt olisi lähentymisen aika ennenkuiin kuolema erottaa.

 

[taustalla]

Aivan totta, että moni, joka saa viikoittain muutaman tunnin tai jopa yön yli lastenhoitoapua tutulta mummolta, ei sitä varmasti osaa arvostaa, eikä se tunnu miltään, vaan silti on olevinaan rankkaa.

Meillä on sama tilanne kuin aloittajalla, joten tiedän tarkkaan mistä puhut. Joskus harmittaa, että isommat siivoukset ja kodinhuoltotyöt kertakaikkiaan jäävät, kun ei ole aikaa eikä voimia tässä pyörityksessä. Samoin oma työelämä tuntuu vaikealta aloittaa, juuri siitä syystä, että myös koululaiset tarvitsevat usein kuljettajaa nykyään harrastuksiin, kouluun, sairastuvat, jne ja kuitenkin ei ole ketään, joka joskus auttaisi siinä kuljetuksessa tai jossain ylimääräisessä. Pitäisi itse jaksaa 100% yksin työ ja lapset, joka on nykyään todella erilaista kuin ennen.

 

[taustalla]

Niin, vielä piti sanoa, että omassa lapsuudessa oli hyvä äiti jos antoi lapselle ruokaa ja puhtaat vaatteet ja koti, nykyään tuo on vain pieni osa vanhemmuudesta, pitää jaksaa ja osata olla täydellinen, vanhemmilta vaaditaan nii npaljon enemmän, ja myös työelämä vaatii nykyään ihmiseltä 200%. Inhottava yhtälö.

 

[äiti 40plusplus]

\

Niin, vielä piti sanoa, että omassa lapsuudessa oli hyvä äiti jos antoi lapselle ruokaa ja puhtaat vaatteet ja koti, nykyään tuo on vain pieni osa vanhemmuudesta, pitää jaksaa ja osata olla täydellinen, vanhemmilta vaaditaan nii npaljon enemmän, ja myös työelämä vaatii nykyään ihmiseltä 200%. Inhottava yhtälö.

minä muistan taas lapsuudestani että äiti oli sataprosenttisesti äitiä ja läsnä sen ajan kun ei ollut töissä. Ei ollut sen päivän äideillä omia rientoja niin kuin tämän päivän äideillä on.
en usko vaatimusten loppujen lopuksi nousseen vaan se että äiti tiedostaa myös oman elämänsä ja asettaa ne omat vaatimuksensakin.
Toisaalta kaikenmaailman naisten hömppälehdet kertoo miten julkimot tekee ja sitten tavisäidin pitää yrittää seurata perässä.
vähemmälläkin pärjää kun uskaltaa elää omaa elämäänsä eikä kysy muilta eikä lue lehtiä

 

[taustalla]

Alkuperäiselle.

Et voi mll:lta suoraan vaatia, että saisit saman hoitajan aina, mutta voit pyytää heiltä sellaista hoitajaa, joka on hoitanut lapsia jo pitemmän aikaa (kuulunut lastenhoitorinkiin vähintään vuoden). Tiedän mistä puhun, sillä itse liityin 14-vuotiaana mll lastenhoitajiin. Loppujen lopuksi jouduin jäämään pois listalta, koska minulla oli 3 vakipaikkaa, joissa kävin ja koska minun piti oma koulukin hoitaa ja halusin omia kavereita nähdä, niin en halunnut enempää tehdä töitä.

Yksi näistä paikoista oli yksinhuoltajaäiti, joka välillä halusin tuulettua, yksi oli perhe, jossa 4 lasta ja kaksi nuorinta sairaita (ADHD ja autisti). Kolmas oli vastaavanlainen perhe kuin te, kaksi (myöhemmin 3) lasta ja sukulaiset kaukana. Kaksi ensimmäiste perhettä oli sellaisia, jotka tarvivat hoitajaa lähinnä iltarientojen ajaksi, mutta tämä viimeinen perhe oli sellainen, että vähintään joka toinen viikko vein lapset oman kouluni jälkeen puistoon muutamaksi tunniksi, jotta äiti sai rauhassa puuhastella kotona. Lisäksi kerran kuussa olin lauantai-illan, jotta vanhemmat pääsivät tuulettumaan. Olin perheen lastenhoitajana lukion loppuun asti, eli 5 vuotta ja tuona aikana perhe tuli läheiseksi. Lastenhoitoa helpotti se, että seuraavia hoitokertoja sovittiin etukäteen ja me yhdessä mietimme hoitopäivät, perhe ei niitä sanellut. Joitakin kertoja hoidin perheen lapsia koko viikonlopun, kun vanhemmat halusivat lähteä kaksin viikonloppulomalle.

Ehdotankin siis, että otat mll:iin uudestaan yhteyttä ja pyydät jonkun lastenhoitajan käymään ja haastattelet häntä. Muista kuitenkin, että nuoret tytöt ovat ujoja, mutta he pärjäävät paljon paremmin lasten kuin aikuisten kanssa. Hoitajan kanssa on kuitenkin helppo sopia, että mitkä päivät hänelle sopisivat kuin välityksen kautta. Ensimmäisellä hoitokerralla voit vaikka laittaa hoitajan lasten kanssa puistoon ja pyydät tulemaan takaisin jos ongelmia on.

Onnea lastenhoitajan etsintään!

 

[alkuperäinen]

Kiitos ihanista palautteista! Nyt minusta tuntuu, että olette ymmärtäneet mitä tarkoitan ja että on muitakin, jotka elävät samanlaisessa 24/7 tilanteessa. Rohkaistuin vielä ottamaan yhteyttä eri tahoihin, että saisimme hoitajan lapsille kotiin. Lapsetkin ovat nyt sopivan ikäisiä, että viihtyvät varmasti hoitajan kanssa jonkun illan. On aika tuuletella mieheni kanssa.