Tässä nyt molemmille:
En kyllä ymmärrä! Miten ihminen voi olla toisen kanssa saman katon alla vuosikausia ilman puheyhteyttä? Eikö asioille pitäisi tehdä jotain ennen tällaista tilannetta? Ja jos yritetty on, miksei sitten erota?
Ei asia voi olla niin, että aikuinen ihminen ei uskalla ottaa vastuuta elämästään. Jos olet sitä mieltä, että kaikki keinot on käytetty ja suhde ei toimi, ero on ainoa vaihtoehto. Mutta miksi pelkäät että et pärjäisi? Jos nytkään et saa apua ja tukea mieheltäsi, eikö ole paljon helpompaa ilman miestä ja ainaista v...tusta?
Eipä tuo asia ole niin mustavalkoinen, miltä saat sen kuulostamaan. Mulla ainakin on mies, joka kyllä rakastaa minua ja lapsia. Mutta hänelle asioiden syvempi käsittely on todella vaikeaa. Kyllä minä välillä saan hänetkin pohtimaan ja silloin aina tunnenkin olevani samalla aaltopituudella, mutta arjessa ei kolmen lapsen kanssa hirveitä keskustelusessioita pysty pitämään. Luulisin, että monella miehellä on AIKUISTEN OIKEESTI korkea kynnys keskustella vaimonsa kanssa, kun me naiset usein ollaan verbaalisesti nokkelampia. En tarkoita, että mies olisi tyhmä, vaan lähinnä tottumattomampi puhumaan itsestään ja omista tunteistaan. Minä ainakin saan välillä pinseteillä nyhtää miehen ajatuksia ja tuntemuksia.
Ja - ei kai kenenkään elämä ole jatkuvaa alamäkeä tai ylämäkeä, välillä on parempia kausia, välillä mikään ei luista tai auta. Niissä tilanteissa saattaa antaa tilanteesta huonomman kuvan kuin mitä se onkaan. Minä ainakin lukeudun näihin "riutujiin".
Kaikesta huolimatta toivotan kaikille hyvää kesää ja aurinkoa parisuhteisiinne! B)