V
"vieras"
Vieras
Olen 20-vuotias, mieheni 22. Odotamme ensimmäistämme, viikkoja 20. Olemme molemmat opiskelijoita.
Vielä hetki sitten kaikki oli hyvin, mutta nyt on alkanut stressi siitä, mitä kaikki muut ajattelee. Siis suvussa, opiskelupaikassa, harrastuksessa jne. Itsestä tuntui, että todellakin kaikki on kunnossa. Mutta sitten menin vauva.fi:n av-palstalle ja luin viestejä, joissa haukutaan kaikki alle 25-vuotiaana lapsen hankkineet. Tuli niin pa*ka olo, että se on vaikuttanut tähänkin hetkeen.
Sitten tuli taas stressi, ettei ylimääräisille (osalle isovanhemmista olemme vasta kertoneet km pelossa) voi kertoa ennen kuin on pakko. Ja tuli jotenkin kauhean syyllinen olo kun katselen kaupassa lastenvaatteita. Asumme kuitenkin vain vuokralla ja opiskelemme eli ei ole työtä ja valmiiksi maksettua asuntoa vauvaa varten. Toisaalta järki sanoo, ettei omalla äidillänikään lopulta ollut mitään... muuta kuin "sopiva" ikä. Koitan peittää mahan, jota ei tosin paljoa ole, sillä jotenkin hävettää että ulkopuoliset huomaisi. En tiedä kuinka vanhalta näytän, enkä halua olla niin kauheasti mollattu teiniäiti. Osittain ehkä vaikuttaa se, että miehen setä sai juuri pienen pojan ja heillä elämä on aivan valmis. Että halveksuuko suku meitä, kun meidän lapsellamme on taloudellisesti paljon heikompi tilanne kuin suvun insinöörin lapsella..
En tiedä mistä nämä tunteet tulevat, sillä en aiemmin ole ajatellut näin. Jotenkin vain tuntuu, että normeista ei saisi poiketa..
Rahallinen tilanne ei ole mikään maailman huonoin, säästöjä meillä on kuitenkin yli 10000 rahastoissa, mutta näitä emme tahtoisi elämiseen heti käyttää. Lisäksi raskauden aikana olemme saaneet säästöön palkkamme tuolta ajalta, yhteensä 4000 ja tällä yritämme saada vauvan hankinnat alkuun. Opiskelut ihan hyvässä vaiheessa. Päihteitä emme käytä lähes ollenkaan, ei ole meidän juttu. Ei lainaa ja lapsista (ja erityislapsista) varsin paljon kokemusta. Ja valmistumisen jälkeen meillä olisi hyvät ammatit (kumpikaan ei edes harkitse näin hyvän koulupaikan hukkaamista).
Onko maailma niin häijy kuin kuvittelen? Kotona olen innoissani, mutta ulkomaailmassa tuntuu että ihmiset tuomitsevat. Ei sillä pitäisi olla väliä, mutta jotenkin tuntuu silti pahalta. En tahtoisi, että ihmisillä olisi minusta vastuuton kuva.. Itsetuntoni on ehkä vain liian heikko.
Apua..
Vielä hetki sitten kaikki oli hyvin, mutta nyt on alkanut stressi siitä, mitä kaikki muut ajattelee. Siis suvussa, opiskelupaikassa, harrastuksessa jne. Itsestä tuntui, että todellakin kaikki on kunnossa. Mutta sitten menin vauva.fi:n av-palstalle ja luin viestejä, joissa haukutaan kaikki alle 25-vuotiaana lapsen hankkineet. Tuli niin pa*ka olo, että se on vaikuttanut tähänkin hetkeen.
Sitten tuli taas stressi, ettei ylimääräisille (osalle isovanhemmista olemme vasta kertoneet km pelossa) voi kertoa ennen kuin on pakko. Ja tuli jotenkin kauhean syyllinen olo kun katselen kaupassa lastenvaatteita. Asumme kuitenkin vain vuokralla ja opiskelemme eli ei ole työtä ja valmiiksi maksettua asuntoa vauvaa varten. Toisaalta järki sanoo, ettei omalla äidillänikään lopulta ollut mitään... muuta kuin "sopiva" ikä. Koitan peittää mahan, jota ei tosin paljoa ole, sillä jotenkin hävettää että ulkopuoliset huomaisi. En tiedä kuinka vanhalta näytän, enkä halua olla niin kauheasti mollattu teiniäiti. Osittain ehkä vaikuttaa se, että miehen setä sai juuri pienen pojan ja heillä elämä on aivan valmis. Että halveksuuko suku meitä, kun meidän lapsellamme on taloudellisesti paljon heikompi tilanne kuin suvun insinöörin lapsella..
En tiedä mistä nämä tunteet tulevat, sillä en aiemmin ole ajatellut näin. Jotenkin vain tuntuu, että normeista ei saisi poiketa..
Rahallinen tilanne ei ole mikään maailman huonoin, säästöjä meillä on kuitenkin yli 10000 rahastoissa, mutta näitä emme tahtoisi elämiseen heti käyttää. Lisäksi raskauden aikana olemme saaneet säästöön palkkamme tuolta ajalta, yhteensä 4000 ja tällä yritämme saada vauvan hankinnat alkuun. Opiskelut ihan hyvässä vaiheessa. Päihteitä emme käytä lähes ollenkaan, ei ole meidän juttu. Ei lainaa ja lapsista (ja erityislapsista) varsin paljon kokemusta. Ja valmistumisen jälkeen meillä olisi hyvät ammatit (kumpikaan ei edes harkitse näin hyvän koulupaikan hukkaamista).
Onko maailma niin häijy kuin kuvittelen? Kotona olen innoissani, mutta ulkomaailmassa tuntuu että ihmiset tuomitsevat. Ei sillä pitäisi olla väliä, mutta jotenkin tuntuu silti pahalta. En tahtoisi, että ihmisillä olisi minusta vastuuton kuva.. Itsetuntoni on ehkä vain liian heikko.
Apua..
