Itsemurhasta.

["vieras"]

Niinpä. Mutta kun näiden mielestä on ihan ok tehdä itsemurha, jos on masentunut... ehkä siksi... ?
p.s Pahoittelen epäkypsää kommenttiani, mutta ei voi kuin ihmetellä!!

Ai siis sinusta nämä ihmiset, jotka ymmärtävät syitä, jotka johtavat itsemurhaan ovatkin niitä, jotka eivät auta masentuneita?!! Uskomaton logiikka!!

 

[ahah]

[QUOTE="vieras";22617496]Ai siis sinusta nämä ihmiset, jotka ymmärtävät syitä, jotka johtavat itsemurhaan ovatkin niitä, jotka eivät auta masentuneita?!! Uskomaton logiikka!![/QUOTE]

Nämä ihmiset, jotka luettelevat syitä tehdä itsemurha! Kuten "mummomainen"... koulukiusaaminen jne. Jotka sanovat, että itsemurhan tehneet ovat vahvoja!

 

[tinkaM]

No se riippuu siitä miten sen itsarin tekee. Kyllä mua ainakin suututtais löytää puoliso tai vanhempi roikkumasta jojona tai sillai että se on ampunut aivonsa seinille. Jos tekis sen niin ettei kenenkään tartte nähdä sitä kamalaa näkyä eikä käydä sen jälkeen vuosikausia terapiassa niin anti mennä vaan jos niin kurja elämä muka on...

 

["vieras"]

Nämä ihmiset, jotka luettelevat syitä tehdä itsemurha! Kuten "mummomainen"... koulukiusaaminen jne. Jotka sanovat, että itsemurhan tehneet ovat vahvoja!

No eihän se syiden ymmärtäminen/ empatia tarkoita sitä, että haluttaisiin yllyttää ketään itsemurhaan! Luuletko tosiaan että tuollainen pahan olon vähättely ja "masennuksesta selviää kun vain viitsii ottaa itseään niskasta kiinni" tai "eihän kenelläkään nyt niin paha olo voi olla" -asenne ainakaan auttaa ketään. Minua ei ainakaan tämä aihe naurata yhtään.

 

["äiti"]

Serkkuni teki itsarin, nyt jälkikäteen kun on puhuttu, yhden vinkin ansiosta kävi ilmi että hän ilmeisesti ei kestänyt painetta että olisi paljastunut seksuaalisesta suuntautumisestaan(oli mies).
Hän oli perheellinen.
Paljastumisen pelko, häpeä ehkä vaikuttivat hänen äkkinäiseen tekoonsa..

 

["piu"]

Siis huoh, ettekö käsitä, ettei masentunut tai muuten sairas kykene katsomaan asioita niinkuin ns. normaalit ihmiset? Kun 'normaali' ihminen ajattelee, ettei voisi tehdä itsemurhaa koska läheiset jäisivät suremaan ym. se masentunut/sairas ajattelee, että teen läheisilleni palveluksen kuolemalla etteivät he joudu enää kestämään minua, teen heidän elämästään vaikeampaa kun elän.

Ja mun mielestä kukaan muu ei ole oikeutettu kieltämään toiselta itsemurhaa. Miksi sitä toista pitäisi jäädä suremaan ikuisesti, jos hän on päättänyt itse kohtalonsa? Mikä tässä elämässä on niin erikoista, että tähän pitäisi väkisin jäädä jos vain ei halua?

Ei kenenkään tartte kilahtaa tästä, kunhan pohdin

 

["vieras"]

Mikä on ihmisellä niin suuri murhe, että pitää tehdä itsemurha?

Mieti vaikka sitä Itävallan insestitapausta. Ihmettelisitkö todella, jos se tytär ei meinaisi enää jaksaa elää?

 

["vieras"]

Minä olen kärsinyt masennuksesta koko elämäni. ..Tai itseasiassa siitä asti, kun siskoni menehtyi. Ja en ole silti harkinnut itsemurhaa. Joskus se käväisi mielessä, mutta siihen hetkeen se jäi. Ihminen joka siihen päätyy, on todella heikko, ja ei todellakaan saa minun sympatiaani.

Ja heikkous on halveksuttavaa, koska...? Et voi tietää, jaksaisitko kaikissa tilanteissa. Jos vaikka sinua olisi koko lapsuutesi ja/tai nuoruutesi hyväksikäytetty (esim. oma perheenjäsen/sukulainen) ja sairastuisit sen jälkeen vakavaan masennukseen ja mahd. muihinkin mielisairauksiin, et mitenkään voi tietää, jaksaisitko.

 

[ninaTT]

Monella itsemurhan tehneillä (väittäisin, että useimmalla?) ei ole mitään ns syytä tehdä itsemurha. Aika usein kuulee tarinoita tyyliin "hänellähän oli kaikki, perhe, hyvä työ, uusi talo - miksi?!" Se johtunee siitä, että itsemurhan tehnyt henkilö on elänyt toivossa, että sitten kun menen naimisiin, sitten kun saamme lapsen, sitten kun minulla on kunnollinen työpaikka, sitten kun minä vihdoinkin saan tämän yhden asian kuntoon... Silloin minulla on varmasti parempi olla!

Kun on elänyt vuosikausia itseään vihaten, ahdistuneena, masentuneena, mutta kuitenkin siinä toivossa että kohta helpottaa, on karvas pettymys kun mikään ei muutu vaikka kaikki on hyvin. Yhtäkkiä kun kaikki on saavutettu mutta suussa maistuu silti vain tuhka ja joka aamu pitää taistella, jotta jaksaisi nousta sängystä ylös... Kun öisin soimaa itseään kaikesta joka on mennyt pieleen, kun on se ihana lapsi jonka kanssa ei jaksakaan leikkiä tai jota ei jaksakaan viedä uimaan niin kuin oli ennen suunnitellut... Kun uusi työpaikka on silti sitä 40h viikossa puurtamista silmät ristissä ja isokin palkka yhtäkkiä häviää kaiken maailman turhuuksiin...

Se voi olla niin kova pettymys, että ihminen kokee ettei elämä koskaan tule olemaan hyvää. Että on parempi päättää päivänsä, lopettaa kärsimys ja antaa läheistenkin jatkaa elämäänsä sen sijaan, että he joutuvat aina tukemaan ja auttamaan.

 

[IhaNainen]

Ihan uteliaisuudesta, millälailla kamala? Kun mun mielestä munkin elämä on ollut melko kamala, eikä kaikki asiat nytkään ole mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla, eikä ole aavistustakaan, muuttuuko ne edes kaikilta osin koskaan paremmiksi. Mut ei oo koskaan käyny mielessäkään, että voisin tappaa itteni, jättää läheiset suremaan, mieheni ja vanhempani esimerkiks! Eipä mun ole kyllä koskaan tarvinnu käydä päälääkärilläkään, että ehkä mä sitten olen vaan paljon heikompi, kuin ne, jotka ovat vahvoja ja tappavat ittensä...

No, mä en oikein tiedä onko näitä asioita järkevä kertoa tänne, mutta väsymyksen aiheuttamasta mielenhäiriöstä voin pääpiirteittäin kertoa jotain. Mua on lapsena hakattu n2-vuotiaasta siihen asti kun muutin kotoa 17-vuotiaana. Sen lisäksi mua on kiusattu koulussa koko peruskoulun ajan koska mulla on niin monta sisarusta. Nämä kaikki sisarukset ovat mua nuorempia, joita olen pääsääntöisesti hoitanut 9-vuotiaasta asti. Tämän lisäksi olen kokenut kotona myös rankkaa henkistä väkivaltaa; olen kuullut koko ikäni olevani huono lapsi, täysin hyödytön ja tunteiden näyttäminen oli meillä ankarasti kiellettyä. Mut huostaanotettiin 16-vuotiaana koska mun skitsofreeninen isäpuoli kuvitteli että haluan hänen kanssaan suhteen ja hän koitti raiskata mut. Sen jälkeen olen ollut nuorisorikollinen, käyttänyt huumeita, sekoillut liian monen miehen kanssa (suurin osa 10-20v mua vanhempia, itse olin 16-20v tuona ajanjaksona), ja lopuksi vielä seurustellut useita vuosia täysin narsistisen alkoholisti-naistenhakkaajan kanssa. Näiden lisäksi on vielä yksi kaikkia näitä suurempi asia josta ei tiedä muuta kuin nykyinen mieheni ja päälääkärit, ja siitä en aio koskaan puhua muille.

 

[IhaNainen]

Tuli aiheesta vielä se mieleen, että kuinka moni täällä on elänyt perheessä, jossa on muita hallitseva narsisti ja ties mikä hullu? Minä olen ja niin monta kertaa olen toivonut, että kuolisin pois tai vielä parempi, etten olisi edes syntynyt. Persoonallisuushäiriöinen narsisti alistaa muut tahtoonsa niin, että muut joutuvat aina alistumaan. Ei ole helppoa ollut minunkaan elämä enkä todellakaan syyllistä heitä, jotka itsemurhan ovat tehneet.

Meillä tämä henkilö oli vielä sellainen, ettei muille kodin ulkopuolella edes uskaltanut tehdä tai sanoa mitään, mutta meille sitten huusi ja raivosi kuin hullu. Täysin sairas, missään ei saanut olla mitään ja piti esimerkiksi varoa minne laittaa tavaroita, ettei hän pimahda ja ala taas raivoamaan. Lisäksi esimerkiksi itse olin täysi orja, joka joutui aina tekemään kaiken. Tällaisesta tilanteesta on todella vaikea päästä pois.

Kuulostaa ihan mun elämältä lapsena, paitsi että faijapuoli kävi kyllä kylälläkin riehumassa.

 

[Klonkku]

Kiitos.

En ymmärrä, koska sisko ei suostunut puhumaan ajatuksiansa auki muuta kuin päiväkirjalle, eikä meillä ollut aavistustakaan, miten outoja ajatuksia sen päässä liikkui. Jos vain joku olisi tiennyt, niin varmasti oltaisiin sanottu, että ei tätä kestä loppuelämää, kaikillahan meillä oli ollut vaikeata, mutta oltiin päästy siitä yli, minä ja veljeni oltiin vanhempia sisaruksia. Varmasti olisi helpottanut, kun olisi saanut muuta ajateltavaa, siis uuden elämänvaiheen. Olisi vaikka lähtenyt opiskelemaan tai perustanut perheen, olihan se jo aikuinen, ei mikään harkintakyvytön teinikään enää. Kun me lähdettiin purkamaan siskon itsemurhaa, selvisi, että se oli tullut kavereillekin täysin puun takaa. Siis kavereitakin oli, ei ollut kiusattukaan tai mitään. Vielä edellisellä viikolla oli ollut iloinen, vaikuttanut normaalilta, mutta mikä sitten lopulta tuntui niin mahdottomalta jatkaa elämäänsä, sitä ei enää päiväkirjakaan kertonut. Me kaikki, poliisikin, luultiin aluksi että se oli onnettomuus, mutta sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, oli harkinnut sitä jo kauan ja peitti jälkensä. Kuitenkaan me ei ymmärretä vieläkään motiivia, vaikka turha kai sitä on jankuttaa että ihan varmasti asiat olisivat järjestyneet, kun toinen makaa mullan alla.

Näin se usein menee, valitettavasti :'( Toiset taas järjestelevät elämänsi melko näkyvästikin siihen pisteeseen, että läheisille ei jää liikaa järjestettävää heidän jälkeensä, silti heitä voi olla mahdotonta auttaa.

 

[Räpä]

Mulle läheinen ihminen, jonka kanssa vietin tiiviisti aikaa oli positiivinen ja ahkera. Tulevaisuuden suunnitelmat hänellä olivat selkeät. Kertoi usein minne/mihin tähtää elämässä, haaveena perustaa oma firma, perhe...

Puhuimme paljon, nauroimme, olimme onnellisia. Koskaan en vain kuullut synkistä ajatuksista, jotka olisivat hätkäyttäneet mieltä.

Mutta... Tuli päiviä, jolloin läheiseni ei suostunut tapaamaan, ja enteili haluiaisiko hän sittenkään tavata minua. Oli päiviä joina kesken kaiken naurun hänen ilmeensä vakavoituia ja hän halusi lähteä kotiin.

Mielialat olivat ääripäitä. Hetkiä, jolloin näin edessäni rohkean, positiivisen ja onnellisen ihmisen. Hetkiä, jolloin edessäni olikin ihminen, joka ei jaksanut enää, josta tuntui että kaikki on menetetty.


Itsemurha tuli jokaiselle puun takaa. Jokainen oli nähnyt ko. henkilön positiivisena ja onnistujana.

Itsellenikin asia tuli puun takaa. Lopulta miettiessäni, paloja alkoi loksahdella yhteen.. Ammatti-auttajan mukaan ihminen, joka on masentunut ei suunnittele tulevaisuuttaan. Ääripäämielialat, hyvät ja huonot, saattoivat johtua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota on vaikea läheisestäkään huomata.

Minullekkin nuo läheisen huonot päivät olivat kuin arkea.. Onhan sitä jokaisella joskus huonoja päivä, ollaan pahalla päällä, lepytään sitten...

Silti, syyllisyys on jäänyt vaivaamaan. Miksi en osannut auttaa? Miksi en tajunnut aikasempaa kuviota?

 

[tinkaM]

No, mä en oikein tiedä onko näitä asioita järkevä kertoa tänne, mutta väsymyksen aiheuttamasta mielenhäiriöstä voin pääpiirteittäin kertoa jotain. Mua on lapsena hakattu n2-vuotiaasta siihen asti kun muutin kotoa 17-vuotiaana. Sen lisäksi mua on kiusattu koulussa koko peruskoulun ajan koska mulla on niin monta sisarusta. Nämä kaikki sisarukset ovat mua nuorempia, joita olen pääsääntöisesti hoitanut 9-vuotiaasta asti. Tämän lisäksi olen kokenut kotona myös rankkaa henkistä väkivaltaa; olen kuullut koko ikäni olevani huono lapsi, täysin hyödytön ja tunteiden näyttäminen oli meillä ankarasti kiellettyä. Mut huostaanotettiin 16-vuotiaana koska mun skitsofreeninen isäpuoli kuvitteli että haluan hänen kanssaan suhteen ja hän koitti raiskata mut. Sen jälkeen olen ollut nuorisorikollinen, käyttänyt huumeita, sekoillut liian monen miehen kanssa (suurin osa 10-20v mua vanhempia, itse olin 16-20v tuona ajanjaksona), ja lopuksi vielä seurustellut useita vuosia täysin narsistisen alkoholisti-naistenhakkaajan kanssa. Näiden lisäksi on vielä yksi kaikkia näitä suurempi asia josta ei tiedä muuta kuin nykyinen mieheni ja päälääkärit, ja siitä en aio koskaan puhua muille.

Sinä olet vahva ihminen, Ihanainen. Toiset ottavat synkän elämän voimavarakseen, toiset taas toistavat kohtaamiaan virheitä. Sinä olet onneksi päässyt noista eroon ja varmasti haluat elää paremman elämän kuin vanhempasi, eikö niin? Tsemppiä elämääsi ja onnea valitsemallasi tiellä!

 

[ahah]

[QUOTE="vieras";22617567]No eihän se syiden ymmärtäminen/ empatia tarkoita sitä, että haluttaisiin yllyttää ketään itsemurhaan! Luuletko tosiaan että tuollainen pahan olon vähättely ja "masennuksesta selviää kun vain viitsii ottaa itseään niskasta kiinni" tai "eihän kenelläkään nyt niin paha olo voi olla" -asenne ainakaan auttaa ketään. Minua ei ainakaan tämä aihe naurata yhtään.[/QUOTE]

Missä vaiheessa vähättelin pahaa oloa tai masennusta? :O Ei naurata minuakaan, enkä jaksais enää tästä edes keskustella, tota vaan ihmettelin, että missä vaiheessa mä vähättelin jotain? Muuta kuin ehkä "mummomaisen" mielipiteitä...