Alkuperäinen kirjoittaja Johanna:
Hiukan provolle haiskahtaa, vaikka aihe on tärkeä. Omat vanhempani ovat sairaita, eivätkä siksi jaksa hoitaa lapsenlapsiaan. Kamala tarve olisi kuitenkin saada niin henkistä kuin konkreettista tukea, ja sitä ei ole saatavilla. Taitaa toinen lapsi sen vuoksi jäädä meilläkin haaveeksi.
Tässä sen näkee, miten vanhemmiltaan apua ja tukea saavat/ saaneet ihmiset eivät edes tahdo uskoa todeksi ap:n tekstiä. Olen itse kokenut aivan saman kuin alkuperäinen kirjoittaja, voisi olla suoraan mun näppikseltä. Se on tavattoman surullista eikä se siitä muuksi muutu.
Omalta osaltani olen yrittänyt vain hyväksyä tilanteen ja mennä eteenpäin näillä mitä on. Välillä toki on vaikeampaa, oma henkinen yksinäisyys tässä on ehkä vaikeinta. Vaikka ei se konkreettinen apukaan olisi joskus kolmen lapsen kanssa pahitteeksi.
"Pahinta" mitä tästä on seurannut, on kuitenkin ehkä se, että minä en edes yritä esittää, että vanhempani olisivat jotenkin toisenlaisia. Sanon suoraan kun kysytään ja lasten kasvaessa aion heillekin sanoa, miten asiat ovat. Ettei heidän tarvitse puolestaan miettiä, että mikä vika heissä on, kun eivät kelpaa. En nyt panettele, mutta sanon kuten muillekin:"heistä ei siihen ole". Ja kuten ap:llakin, mitään selittävää tekijää kuten alkoholismi, köyhyys tmv. ei ole. "Pahinta" tämä on ehkä siinä mielessä, että mun on ollut pakko kyetä katsomaan omia vanhempiani silmästä silmään ja todeta, että noin heikoista eväistä - mun mittapuun mukaan - minäkin sitten olen peräisin. Meinaa väkisinkin vaikuttaa itsekunnioitukseeni, mutta toisaalta toivon, että tältä pohjalta löytäisin myös rauhan omaan elämääni.
Te, joilla isovanhemmat osallistuvat edes jollain tavalla lastenne elämään, älkää ainakaan meille saman kokeneille valittako, että kun vain niin ja niin vähän ollaan ja tehdään. Jos isovanhemmilla on jonkinlainen suhde lapsenlapsiinsa, niin se on valtava rikkaus. Toiset jäävät siitä paitsi.
