onneton äiti -72
Kaipaisin vinkkejä, ja vertaistukea, miten suhtautua seuraavaan tilanteeseen:
omat vanhemoani ovat terveitä ja jaksavia, alle 60v oloneuvoksia. Isä eläkkeellä ja äiti jättäytyi pois töistä vapaaehtoisesti koska "haluaa olla isän kanssa kahdestaan". Ei siis sairautta, työttömyyttä, alkoholismia tai köyhyyttä taustalla, vaan varakkaita ja terveitä ovat.
Minut on aikanaan 2-viikkoisesta hoidatettu sukulaisilla ja mummoilla, ja kokopäivähoitoon laitettiin 2kk iässä. Varhaista vuorovaikutussuhdetta ei äitiini oikein ole em. asioista johtuen tullut, vaan äiti on aina ollut minulle ilkeä, haukkunut, sättinyt ja vähätellyt ja mitätöinyt saavutuksiani. Vaikeudet ja vastoinkäymiset on kyllä sitten ilkkuen ja suurella innolla käsitelty useaankin otteeseen. Lapsistaan ei ole siis koskaan löytänyt mitään hyvää sanottavaa, ja kohta nelikymppisen ikään tullessani en ole vieläkään kuullut koskaan vanhempieni sanovan että olisin rakas tai tärkeä (enkä enää odotakaan tällaista).
Ennusmerkit olivat siis näkyvissä, mutta koska itse minut lapsena hoidatetiin mummolassa niin oletin jotenkin (naiivisti) että saisin itsekin apua lapsenhoidossa vastavuoroisesti vanhemmillani. Olinpa väärässä. Vanhempiani ei kiinnosta mikään lapsenlapsiin liittyvä. Lapsenlapset eivät saa korttia, lahjoja, soittoja tai mitään huomiota koskaan. Nuorimmaista ovat nähneet vain kerran 15 min ajan, eivät jaksaneet ajaa edes ristiäisiin. Kumpaakaan lasta eivät ole hoitaneet koskaan sekuntiakaan eivätkä edes koskeneet (pitäneet sylissä tms). Kun käymme mummolassa niin siellä murehditaan ääneen että onpa huonokäytöksisisä lapsia, nyt tuli sormenjälki tapettiin/naarmu parkettiin/matto meni kurttuun.
Sukulaisille esitetään kyllä sitten isovanhempaa, koko ajan puhuvat muille miten läheiset ja lämpimät välit on ja miten he koko ajan ovat yhteyksissä lapsenlapsiin. Totuus on se että soittavat ehkä 2 kertaa vuodessa ja silloinkin vain siksi, että voivat kertoa omista asioistaan tyyliin kävimme etelässä/ostimme uuden auton/meillä on nyt nupukkinahkasohvat. Eivät koskaan kysy miten minä jaksan, mitä lapsenlapsille kuuluu, tai tarvitsemmeko apua.
Vanhemmilla on toki oikeus valita itselleen elämänsisällöksi matkustelut ja harrastukset, mutta jotenkin odotin että sukupolvien "yya-sopimus" olisi pätenyt ja olisin saanut edes joskus jotain apua - edes henkistä tukea siitä että jaksan ja pärjään. Mutta sieltä on tullut vain puukkoa selkään, eli haukkumista ja sättimistä. mm. koliikki oli heidän mukaansa vain minun syytäni koska hoidan lasta väärin, kehityshäiriö lapsellani johtuu siitä että olen laiska ja huono äiti jne. Kaikki elämässäni on huonoa, huono koulutus, huono koti, huono mies (olen akateeminen, minulla on oma talo ja hyvä työpaikka johtotehtävissä). Mikään ei siis koskaan kelpaa!
Olen jotenkin niin sanoinkuvaamattoman pettynyt ja sydämeni on särkynyt tähän kuvioon. Järjen tasolla ymmärrän että näin tämä jatkuu tulevaisuudessakin eikä sairaita ja tunnekylmiä ihmisiä voi muuttaa. Mutta se suru ja tuska siitä, että lapsillani ei ikinä tule olemaan isovanhempia on niin suuri että en oikein kykene muuta edes ajattelemaan.
Viahtoehtoni ovat kai että katkaisen välit tai jäädytän yhteydenpidon tai sitten vaihtoehtoisesti kärsin ja jatkan ennallaan yrittäen miellyttää ja saada jotenkin edes yhteydet säilymään. Kellään muulla mitään hyviä neuvoja?
Keskustelemaan ei kannata kehottaa - kokeiltu on monta kertaa aina samalla tuloksella: tulee raivoisa syyttely siitä miten paha ja kiittämätön lapsi olen kun en ymmärrä kunnioittaa vanhempiani ja olla heille kiitollinen.
Huoh, rankkaa on!
omat vanhemoani ovat terveitä ja jaksavia, alle 60v oloneuvoksia. Isä eläkkeellä ja äiti jättäytyi pois töistä vapaaehtoisesti koska "haluaa olla isän kanssa kahdestaan". Ei siis sairautta, työttömyyttä, alkoholismia tai köyhyyttä taustalla, vaan varakkaita ja terveitä ovat.
Minut on aikanaan 2-viikkoisesta hoidatettu sukulaisilla ja mummoilla, ja kokopäivähoitoon laitettiin 2kk iässä. Varhaista vuorovaikutussuhdetta ei äitiini oikein ole em. asioista johtuen tullut, vaan äiti on aina ollut minulle ilkeä, haukkunut, sättinyt ja vähätellyt ja mitätöinyt saavutuksiani. Vaikeudet ja vastoinkäymiset on kyllä sitten ilkkuen ja suurella innolla käsitelty useaankin otteeseen. Lapsistaan ei ole siis koskaan löytänyt mitään hyvää sanottavaa, ja kohta nelikymppisen ikään tullessani en ole vieläkään kuullut koskaan vanhempieni sanovan että olisin rakas tai tärkeä (enkä enää odotakaan tällaista).
Ennusmerkit olivat siis näkyvissä, mutta koska itse minut lapsena hoidatetiin mummolassa niin oletin jotenkin (naiivisti) että saisin itsekin apua lapsenhoidossa vastavuoroisesti vanhemmillani. Olinpa väärässä. Vanhempiani ei kiinnosta mikään lapsenlapsiin liittyvä. Lapsenlapset eivät saa korttia, lahjoja, soittoja tai mitään huomiota koskaan. Nuorimmaista ovat nähneet vain kerran 15 min ajan, eivät jaksaneet ajaa edes ristiäisiin. Kumpaakaan lasta eivät ole hoitaneet koskaan sekuntiakaan eivätkä edes koskeneet (pitäneet sylissä tms). Kun käymme mummolassa niin siellä murehditaan ääneen että onpa huonokäytöksisisä lapsia, nyt tuli sormenjälki tapettiin/naarmu parkettiin/matto meni kurttuun.
Sukulaisille esitetään kyllä sitten isovanhempaa, koko ajan puhuvat muille miten läheiset ja lämpimät välit on ja miten he koko ajan ovat yhteyksissä lapsenlapsiin. Totuus on se että soittavat ehkä 2 kertaa vuodessa ja silloinkin vain siksi, että voivat kertoa omista asioistaan tyyliin kävimme etelässä/ostimme uuden auton/meillä on nyt nupukkinahkasohvat. Eivät koskaan kysy miten minä jaksan, mitä lapsenlapsille kuuluu, tai tarvitsemmeko apua.
Vanhemmilla on toki oikeus valita itselleen elämänsisällöksi matkustelut ja harrastukset, mutta jotenkin odotin että sukupolvien "yya-sopimus" olisi pätenyt ja olisin saanut edes joskus jotain apua - edes henkistä tukea siitä että jaksan ja pärjään. Mutta sieltä on tullut vain puukkoa selkään, eli haukkumista ja sättimistä. mm. koliikki oli heidän mukaansa vain minun syytäni koska hoidan lasta väärin, kehityshäiriö lapsellani johtuu siitä että olen laiska ja huono äiti jne. Kaikki elämässäni on huonoa, huono koulutus, huono koti, huono mies (olen akateeminen, minulla on oma talo ja hyvä työpaikka johtotehtävissä). Mikään ei siis koskaan kelpaa!
Olen jotenkin niin sanoinkuvaamattoman pettynyt ja sydämeni on särkynyt tähän kuvioon. Järjen tasolla ymmärrän että näin tämä jatkuu tulevaisuudessakin eikä sairaita ja tunnekylmiä ihmisiä voi muuttaa. Mutta se suru ja tuska siitä, että lapsillani ei ikinä tule olemaan isovanhempia on niin suuri että en oikein kykene muuta edes ajattelemaan.
Viahtoehtoni ovat kai että katkaisen välit tai jäädytän yhteydenpidon tai sitten vaihtoehtoisesti kärsin ja jatkan ennallaan yrittäen miellyttää ja saada jotenkin edes yhteydet säilymään. Kellään muulla mitään hyviä neuvoja?
Keskustelemaan ei kannata kehottaa - kokeiltu on monta kertaa aina samalla tuloksella: tulee raivoisa syyttely siitä miten paha ja kiittämätön lapsi olen kun en ymmärrä kunnioittaa vanhempiani ja olla heille kiitollinen.
Huoh, rankkaa on!