itkitkö kun olit synnärillä?

siis ei itse synnytystapahtuman aikana vaan sen jälkeen osastolla?Ja mistä syystä?

 

Eka kerralla itkin kaks kertaa; kun kuulin ettei päästäkkään vielä kotiin, vaikka edellisenä päivänä oli ollut puhetta että vois päästä. Toisen kerran itkin kun lasten lääkäri totesi että "ei muuta ku kotipakettiin" ja tajusin vihdoin että vauva todella on mun oma.

Toiselle kerralla itkin kun vauva joutui aamuyöllä lastenosastolle sokeritippaan.. sitä pitikin sitten itkeskellä pitkin päivää, aina kun puhuin asiasta jollekkin.

 

Kyllä itkin ja PALJON! Syystä että lapseni joutui lastenosastolle enkä saanut edes syliini häntä kuin vasta reilun vrkn ikäisenä ja mummoni kuoli samana päivänä kun lapseni syntyi!

 

Ekalla kerralla itkeskelin vähän väliä. Kaksosista toinen joutui vto:lle, ja se tietysti aiheutti kyynelehtimistä. Lisäksi musta tuntui, ettei kukaan neuvo enkä osaa hoitaa lapsiani. Nyyhkin itsekseni, että olen surkea äiti eikä mistään tule mitään. Nyt naurattaa, kun muistelen. Taisin olla aika sekaisin ja hormonihuuruissa.

Tokalla kerralla ei tullut itkufiiliksiä.

 

Mä porasin molemmista muksuista (eri vuosina) kun joutuivat vto:lle ja ne piiiitkät käytävät oli raskaita kulkea osastoiden väliä.

 

Ainakin esikoisen ja kolmosen synnytyksien jälkeen itketti, kun ei vauvaa voinut pitää sylissä ja vieressä koko aikaa. Joku kätilö taisi esikoisen synnytyksen jälkeen sanoakin, että on varsin tavallista sellainen itkuherkkyys muutama päivä synnytyksestä.

 

Itkin. Ihan sen takia kun en saanu imetystä onnistumaan ja se lisäs vielä entistään itkusuutta, että yöhoitaja sano mulle, että eihän noilla rinnoilla voi mitenkään imettää, eihän sun rinnanpäistä saa etes otetta. Vauvallaki niin pieni suu, ettei sun imetys taida onnistua. Ei onnistunu rintakumeillaka, mitkä mulle toi. Tuttia söi kun hoitaja oli sen tyttärelle antanu, mut sylki sitä aina kuitenkin pois ja sit kuitenkin sen aina takas halus. Rintakumien kanssa oli sama juttu kuin tutin. Itkin ihan hirveesti ja ressasin että, oon huono äiti jo heti ensimetreillä.

 

Itkin, joka ikinen päivä, yö ja aamu. Oli ihan järkyttävä koti-ikävä, olin älyttömän väsynyt, kun poika söi öisin 1,5tuntia 2tunnin välein, ja kotona sitten tajusin, kun itku vaan jatku, että se on babybluessia, joka onneksi meni iha muutamassa päivässä.

 

Sektiossa en itkenyt itse tapahtumahetkeellä mutta sen jälkeen viikon kipua ja pahaa oloa

 

Itkin ilosta ja välillä huolesta. Itkin ihan käsittämättömän herkästi.

 

Itkin paljonkin, oltiin lapsen kanssa monta päivää osastolla keltaisuuden takia ja lapsi oli niin väsynyt että nukahti aina ennen kuin ehti syödä kunnolla. Välillä ei syömisestä tullut yhtään mitään ja sitä itkeskelin tosi paljon...

 

[QUOTE="Hmm";22356984]Itkin. Ihan sen takia kun en saanu imetystä onnistumaan ja se lisäs vielä entistään itkusuutta, että yöhoitaja sano mulle, että eihän noilla rinnoilla voi mitenkään imettää, eihän sun rinnanpäistä saa etes otetta. Vauvallaki niin pieni suu, ettei sun imetys taida onnistua. Ei onnistunu rintakumeillaka, mitkä mulle toi. Tuttia söi kun hoitaja oli sen tyttärelle antanu, mut sylki sitä aina kuitenkin pois ja sit kuitenkin sen aina takas halus. Rintakumien kanssa oli sama juttu kuin tutin. Itkin ihan hirveesti ja ressasin että, oon huono äiti jo heti ensimetreillä.[/QUOTE]

Melkein kuin mun näppikseltä :O Kätilö sanoi mulle mm. "ei lapsi tuollaisista rinnoista pidä!" kun ei lähtenyt millään maito tulemaan. Sanoi että pidän vauvaani nälässä :/ "Menet kuuman suihkun alle ja lypsät siellä niin kauan että maitoa tulee!" Se akka oli ihan hirviö. Varmaan itkettänyt monia muitakin äitejä siellä Sitten kun oli lähtöpunnitus, vauvani painoikin enemmän kuin syntyessään. No, ne väitti että vaaka on rikki, kokeillaan toisella vaa'alla. Sama tulos. Lopulta niiden oli pakko uskoa. Voi että mä nautin, kun se veemäinen kätilö katsoi mua naama norsun v*tulla sanoessani, että no niin, nytpähän näätte kaikki että mä EN ole pitänyt vauvaani nälässä!

 

Ykkösen aikana minua kiukutti ihan älyttömästi jossain vaiheessa yksin ollessa, kun radiosta tuli niin junttia musiikkia ja en päässyt vaihtamaan kanavaa.

Kakkosen aikana kun liian aikaisin alkaneet ponnistukset saatiin pysäytettyä sanoin miehelle itkuisena, etten jaksa enää. Ja olin varma, että kuolen siihen pöydälle kun se oikea synnytysvaihe alkaa.

Kolmosen kohdalla en tainnut itkeä. Saattoi olla, että olin kyllä sekaisin kuin seinäkello ja pussailin veristä vauvaa, mutta muuten taitaisi olla kyynelkuiva reissu?

 

Eka kerran päivystysosastolla kun olin tajuttoman väsyny kipeeä eikä homma edenny mihinkään. Toisen kerran sektiossa kun vauva oli saatu ulos ja annettiin hetkeksi rinnan päälle ja kolmannen kerran vuodeosastolla kun ei päästykään kotia suunnitellusti. Viimehetken peruutus.

 

Ekan ja kolmannen kohdalla en itkenyt. Tokan kohdalla itkin pari päivää syntymän jälkeen yöllä yksikseni. Poika painoi syntyessään 1,5 kg, oli raskauden kestoon nähden pienipainoinen ja kun se tuolta mahasta saatiin ulos oli melkein kuollut (pisteitä 2). Tilanne huomattiin täysin yllättäen perätilatarkastuksessa, neuvolassa ei ollu mitään ongelmaa huomattu.

 

Kyllä taisin itkeä synnytyksen jälkeen, tuskasta.

 

Itkin, koska synnytyksessä oli leikattu pois munasarjakasvain ja pelkäsin että juuri kun tulin äidiksi niin kuolen samantien syöpään. Itkin myös kivusta ja kiukusta ja tietenkin siitä että olin niin onnellinen. Itkin myös lähtötarkastuksessa kun nuori lääkäri sanoi että lapsella on sydämessä vikaa ja vanhempi lääkäri tuli ja kuunteli ja opasti tätä nuorta ettei lapsessa ole mitään vikaa ja jos olisikin niin ei sitä tuolla tavalla töksäytetä tuoreen äidin aikana.

 

Ekan syntymän jälkeen en itkenyt, enkä itseasiassa toisenkaan jälkeen vasta kun jouduttiin uudestaan takaisin sairaalaan kellastumisen takia. Maitokaan ei lähtenyt nousuun samoin kun ekalla kerralla.

 

Ekan synnytyksen jälkeen itkin aina kun mies lähti pois sairaalasta ja jäin sinne yksin. Koti-ikävä oli ihan hirmuinen.
Toisen synnytyksen jälkeen itkin myös yksin jäätyäni. Olisi ollut niin paljon mukavampi että mieskin olisi voinut olla tutustumassa uuteen tulokkaaseen, ja isosiskokin mielellään. Osastolla olo oli tosi yksinäistä.
Kolmannen synnytykseen mennessä olin ajatellut että nyt koetan nauttia sairaalassa olosta ja levätä oikeasti kunnolla enkä niin kovin haikailla kotiin.
Mutta yllättäen vauva joutuikin vastasyntyneiden teholle suoraan synnytyksen jälkeen enkä saanut häntä kuin hetkeksi rinnalle ennen kuin vietiin.
Itkinkin sitten ainakin 3 kertaa enemmän kolmannen syntymän jälkeen kuin 2:n ensimmäisen.
Olin huolissani, olin väsynyt, olin kipeä, olin yksinäinen, olin orpo ilman vauvaa...
Kaiken kaikkiaan oli todella itkuherkkää aikaa se.

 

Itkin!
Mun selkä oli synnytyksen jälkeen niin kipee, etten päässy sängystä ylös. Pyysin yöllä vauvalle maitoa, niin hoitaja käski hakea itse. Olipa kiva yrittää nousta ylös.
AAmulla tein valituksen osaston ylimmälle hoitajalle, ja hän oli ihan ihmeissään. Tieto mun selkä ongelmasta oli niillä papereilla ja siellä hoitajien seinällä..

 

Ekalla kerralla itkin tietty onnesta. Myöhemmin itkin kaikkea ja eniten huonekaveriani..
Tokalla kerralla itkin onnesta ja lopussa suunnatonta koti-ikävää, kun ei päästykään kotiin suunnitellusti.

 

Ekalla kerralla en itkenyt, mutta tokalla kerralla itkin kun esikoinen tuli isin kanssa käymään... näytti yhtäkkiä niin isolta pojalta. Samoin tuli itku kun lähtivät kotiin eikä me vauvan kans päästy vielä mukaan.

 

Itkin nuorimmaisesta ihan älyttömästi.
Sain kaiken lisäksi hoitohenkilökunnalta ohjauksen mennä psykologin juttusille.

Tunteet oli todella pinnassa sen vuoksi, kun lapsi oli tosi kauan toivottu ja hoidoilla saatu. Lisäksi olin aika kipeä leikkauksen jäljiltä.

 

esikoisen saatuani itkin, kun katsoin vauvaa ja mietin mitä ihmettä mä olen menny tekemään,onko tuo mun ?! itkin myös sitä kun naapuri sängyn äiti oli niin luonteva ja ihanan oloinen vauvalleen ja itsestä tuntui, että en osaa.
kuopuksen saatuani en tainnut itkeä, lähinnä vaan otti aivoon kun ei päästy heti sieltä kotiin.

 

Jees. Kahden tunnin yöunet takana, ja sektion jälkeen olin niin kipeä. En tajunnut ekana päivänä oikeestaan mistään mitään, muistan vaan ajatelleeni että onneksi olemme molemmat hengissä. Toisena päivänä alkoi jo vointi vähän paranemaan ja sain nostaa vauvaakin. Minullakin oli huonetoverina 5:n lapsen äiti, joka oli niin luonteva kaikissa asioissa, ja itseä masensi just kun ei vaan osannut