itkitkö kun olit synnärillä?

Kyllä itkin. Kun olin synnyttänyt kohtuun kuolleen pojan.

 

Esikoisen aikana en, pojan syntymän jälkeen pääsi itku kun yhtäkkiä koin 'valaistuksen' ja tiesin minkä nimen hälle annamme.

 

Itkin. Onnesta! =) Helppo synnytys ja oli upea tunne nähdä pieni onneton ihmisenalku ekaa kertaa. Kyllähän siinä äiti herkistyi ja silmäkulmat kostui. =)

 

En ole itkenyt kertaakaan.

Neljännen jälkeen oli kyllä lähellä, pelkäsin että mulla leviää pää siellä kun ei päästykään kotiin vielä seuraavana päivänä.

 

En itkenyt missään vaiheessa sairaalassa, vasta kotona, kun vauvalle tuli koliikki ja olin välillä niiiin väsynyt ja turhautunut.

 

Joo itkin. Mulla oli joku kylkivälilihas niin jumissa, etten päässyt liikkumaan ja se sattui ihan saa....nasti.

 

Kaikilta neljältä lapseltani olen itkenyt onnesta! Ja onnitteluviestejä lukiessani aina itku silmässä ilosta. Esikoiselta itkin myös väsymystäni, koska vauva ei nukkunut laitoksella nälkänsä takia eivätkä silloin antaneet lisämaitoa. Viimeisen yön aamuyön tunteina eräs vanhempi kätilö kuunteli minua ja toi mulle rintakumit, joiden avulla imetys onnistui ja vauvakin nukkui masu täynnä maitoa!

 

Kyllä kummallakin keralla. Ekalla keralla en tajunnut että se kuuluu asiaan ja kärsin itkemisestä kun luulin olevani jotenkin huono.

Tokalla kerralla annoin tulla tuutin täydeltä kun tiessin että se on normaalia ja liittyy hormoonitoimintaan eikä ole huonommuuden merkki.

 

Itkin. Alkoi toisena päivänä synnytyksestä ja kesti jonkun viikon, että itkin ihan kaikkea. Nauroin ja itkin samaan aikaan. Nyt on ikävä sitä fiilistä, oli aika hellyyttävää olla niin hormonien ja tunteiden vallassa.

 

Kyllä olen itkenyt ja paljon. Molemmilla lapsilla todettu perinnöllinen sairaus.

 

En muista, että olisin itkenyt, minulla oli tarve "olla järkevä" ja reipas. Sama oli nyt kesällä, kun olin sairaalassa, tuntui että tunteita ei näytetä ja piti vakuutella itselle ja muille, ettei tässä ole mitään hätää. Miksihän?

 

Juu. Varmaan vähän sain nieleskellä kyyneleitä jo leikkaussalissa kun puju syntyi ja enemmän tuli itkettyä vuorokautta myöhemmin kun kuultiin down-epäilystä. Oli pari valvottua yötä ja sektio takana, väsymys alkoi painaa ja herkisti entisestään kun tuli mieleen kaikki mahdolliset huolet lapsen tulevaisuudesta ja syyllisyys omista tunteista kun toivoi lääkärin epäilysten osoittuvan vääriksi (kun siis sisimmässään tiesi lapsen olevan down ja silti toivoi ettei olisi niin tuli syyllisyys siitä että eikö lapsi kelpaa minulle tällaisenaan). Loppupelissä ahdisti niin että haluasin lähteä kotiin heti kun vauvan vointi ja oma kunto sen salli. Vaikka lääkärit ja koko henkilökunta oli ihania niin ei siitä alitoksellaolosta nauttinut yhtään, iso helpotus tuli kun pääsi lopulta kotiin.


Kuopuksen kohdalla en ole varma. Varmasti silmät kastuivat taas vauvan syntyessä ja saattoi tulla itku mieleen myös ensimmäisenä yönä kun vauva vain huusi rinnalla kun maito ei ollut noussut ja kun sokereiden todettiin laskeneen liikaa jouduttiin turvautumaan lisämaitoon. Jotain ylireagointia tuossakin, pelkäsin että olin nyt ryssinyt imetyksenkin...

 

Ekalla kerralla itkin vähän väliä, siksi koska vauva oli sulonen, siksi koska minun isän piti lähteä vierailuajan jälkeen pois ( ) tai koska minun paras kaveri joutu lähteen vierailuajan jälkeen pois ja teki mieli jo valehella sillon että se on lapsen isä niin jos ois saanu olla pitempään Ja koska multa jankutettiin tietoa siitä kuka on pahoinpidelly minut. Päädyin siis hätäsektioon sen takia että exällä kilahti päässä ja teki minusta muussia. Sitä itkin ja kaikkea siihen liittyvää, kyselemistä ja jankutusta, jopa uhkailua sen takia.

Toisella kertaa itkin joka kerta ko mies lähti pois synnäriltä Oisin tahtonu nyytin kanssa painella perässä.

Ne on ne hormonihöyryt, on niin ihanan kamalan ihanaa kaikki...

 

[QUOTE="vieras";22357051]Melkein kuin mun näppikseltä :O Kätilö sanoi mulle mm. "ei lapsi tuollaisista rinnoista pidä!" kun ei lähtenyt millään maito tulemaan. Sanoi että pidän vauvaani nälässä :/ "Menet kuuman suihkun alle ja lypsät siellä niin kauan että maitoa tulee!" Se akka oli ihan hirviö. Varmaan itkettänyt monia muitakin äitejä siellä Sitten kun oli lähtöpunnitus, vauvani painoikin enemmän kuin syntyessään. No, ne väitti että vaaka on rikki, kokeillaan toisella vaa'alla. Sama tulos. Lopulta niiden oli pakko uskoa. Voi että mä nautin, kun se veemäinen kätilö katsoi mua naama norsun v*tulla sanoessani, että no niin, nytpähän näätte kaikki että mä EN ole pitänyt vauvaani nälässä! [/QUOTE]

Voi hyvä tavaton sentään, eikö ne osanneet punnita lasta ennen ja jälkeen imetyksen, helppo tapa seurata syömistä.

Itse itkin, kun siirrettin pois yksityishuoneesta täpötäyteen huoneeseen (onneksi se ei ollut niin täynnä kuin ensisilmäykseltä näytti).

 

Molemmilla kerroilla olen synnärillä ollessa itkenyt. Ekalla kerralla vauvan sokerit ei meinannu nousta ja uhattiin laittaa sokeritippaan. No, sokerit onneksi nousi mutta poika kellastu just sinä päivänä ku ois pitäny päästä kotiin. Nyt toisella kerralla vauvan tulehusarvot oli koholla ja sitä sai sitten jännittää että laskeeko vai mennäänkö lastenosastolle. Ei onneksi kuitenkaan sinne jouduttu.

 

Itkin esikoisen kanssa osastolla ollessa kun oli tosi ilkeä hoitaja siellä mikä ihan suoraan pilkkas mua joka asiassa mitä tein. eikä hän suostunut edes ajattelemaan mun kotiutusta 3 päivän jälkeen. Onneks vuoro vaihtu ja pääsin kotiin En osannut hänen mielestään imettää lasta oikein (muut hoitajat sanoivat, että imetys sujuu kuin tanssi) en pitänyt lapsesta oikein kiinni (osasin kyllä) hänen mielestään olisi hyvä jatkaa seurantaa vielä viikon sairaalassa Ota siitä selvää.. seuraavalla kerralla naikkonen ei ollut enää töissä. Kirjoitin pitkän valituksen...
Ja paras oli se kun siinä viereisellä sängyllä oli oikeasti sellainen ketä ei osannut mitään ja kyseli hoitajalta koko ajan ja tämän mielestä kaikki meni hänen kohdallaan tosi hienosti ja kaikki sujuu.. Puhuttiinkin sen naisen kanssa ja hän ihmetteli suuresti miksi hoitaja oli niin ilkeä. :/ Kai se oli se mun ikäni. Täytin synnärillä vuosia ja ainut ketä ei onnitellut, oli tää hoitaja.. :/

 

Ekasta itkin osastolla.Väsymystäni ja vauvaa en saanut mitenkään rauhoittumaan.

Nyt tokasta en itkenyt.

 

Itkin hoitajalle, että voisinko nukkua pari tuntia. Synnytys kesti yli vuorokauden, ponnistusvaihe 1,5h. Sen jälkeen vuodeosastolla en saanut nukuttua, kun huonetoverin vauva oli todella itkuinen ja itki kovaa. En siis saanut nukuttua silloinkaan kun oma vauva nukkui. Myöhemmin mua hävetti se että itkin, vaikka taitaa olla aika yleistä. Itkuisena siis pyysin että voisinko nukkua jossain että olen aivan äärettömän väsynyt

 

Viidennen kohdalla itkin, kun hän joutui lasten teholle enkä saanut viereeni kuin vasta kolmantena päivänä. Tuntui niin turhalta, koska hän oli ikäänkuin varmuuden vuoksi antibiootilla siellä.

 

Itkin (helpotuksesta), kun pääsin käynnistykseen kahden vuorokauden kärvistelyn jälkeen.

 

Itkin kun olin vain yksinkertisesti niin väsynyt,odotuksen viimeset viikot veivät ihan totaalisesti voimat.
Ja seuraava itkunaihe oli se kun eivät päästäneet kotiin.Vauvalta piti sokruja tarkkailla mun raskausdiabeteksen vuoksi,jota siis ei edes ollut.
Otti koville siinä hormoonimyrskyssä.

Mitälie kirjoittaneet hoitajat merkintöihinsä..:/

 

Ainoa hetki jolloin kyyneleen tirautin oli kun kattelin miestä joka antoi pojalle ihka ensimmäistä kylpyään, toki sit kotiin tulon jälkeen tuli niiskutettua pari viikkoo millon mistäkin..

 

Itkin huonovointisuutta, kipua, kuumetta, kohtutulehdusta, sitä etten jaksanut hoitaa vauvaa, en pystynyt. Sitä, että mulla todettiin poikkeava kohtu. Sitä että jos olisin synnyttänyt 50 luvulla olisin kuollut. Sitä että olin niiiiin yksin ja mua ohjattiin niin väärin eikä mua tuettu.

Kyllä oli ihana päästä kotiin ja kun kuntouduin niin kyllä elämä tuntui jo paremmalta.