Isovanhempien muutto Espanjaan?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Espanjaan?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

Espanjaan?

Vieras
Onko keidenkään teidän vanhemmat tai appivanhemmat tai isovanhemmat muuttaneet Espanjaan tai muualle ulkomaille asumaan enimmäksi osaksi vuotta? Miten lapsenlapset ovat suhtautuneet, miten itse olette suhtautuneet? Olemme miehen kanssa harkinneet vähän sellaista muuttoa, mutta nämä asiat mietityttää. Kokemuksia?
 
Onko keidenkään teidän vanhemmat tai appivanhemmat tai isovanhemmat muuttaneet Espanjaan tai muualle ulkomaille asumaan enimmäksi osaksi vuotta? Miten lapsenlapset ovat suhtautuneet, miten itse olette suhtautuneet? Olemme miehen kanssa harkinneet vähän sellaista muuttoa, mutta nämä asiat mietityttää. Kokemuksia?

En nyt varmaan tajunnut kysymystä kunnolla mutta miten se lapsenlapsille kuuluu jos isovanhemmat päättää muuttaa ulkomaille?
Samalla tavalla he on isovanhempia vaikka etelässä sitten asuisivat, tosin välimatkaa on enemmän joten harvemmin sitten näkisimme.
 
Kai isovanhemmat tekee ihan omat päätökset? Ihan omalta kannaltaan?

Jos lapsenlapset on läheisiä ja tärkeitä, siis että olette päivittäin vaikkapa tekemisissä ja nautitte heistä suunnattomasti ja saatte paljon iloa lapsista, niin ehkä ihan omalta näkökannaltanne ei hyvä asia muuttaa noin kauas. Mutta jos ette ole juurikaan lastenlasten arjessa läsnä, tapaatte muutaman kerran vuodessa, niin välimatka tuskin mitään muuttaa.

Samoin on varmasti lasten ja lastenlasten suhtautuminen, ekassa vaihtoehdossa he ei tykkää ja tulee kova ikävä, toisessa vaihtoehdossa on ihan sama, missä te asutte.

Mua ei liikuttaisi tuon taivaallista, jos omat alkoholistivanhempani muuttaisi Espanjaan...
 
Kun tuntuu että monesti nykynuoret pitää vanhempiaan syyllisinä kaikkeen omaan kiireeseensä ja haluaisivat että lasta voisi viedä yökylään kerran viikossa ja että vanhemmat olisivat hätävarana jos joku lapsista sairastuu...

Ja niinhän me ollaan oltukin, itse asiassa. Nyt kuitenkin on välillä tuntunut siltä, että aikuiset lapsemme eivät ainakaan mitenkään arvosta saamaansa tukea, ja toisaalta tuntuu että itse olemme aika väsyneitä siihen oman elämän puutteeseen ja vaikeuteen suunnitella mitään - kun jostain suunnasta tulee aina jotain. Mies on välillä hermostuksissaan tokaissut jollekin lapselle, että mitäs sitten jos me muutetaan tästä kauas pois. Mutta minä pelkään, että jos ei olla koko ajan otettavissa ja esimerkiksi muutetaan sinne Espanjaan, niin välit menee poikki lopullisesti. Siksi täältä kysyin, miten suhtautuisitte, jos teidän lähipiirissä tällaista tapahtuisi?
 
[QUOTE="...";26559783]Kai isovanhemmat tekee ihan omat päätökset? Ihan omalta kannaltaan?

Jos lapsenlapset on läheisiä ja tärkeitä, siis että olette päivittäin vaikkapa tekemisissä ja nautitte heistä suunnattomasti ja saatte paljon iloa lapsista, niin ehkä ihan omalta näkökannaltanne ei hyvä asia muuttaa noin kauas. Mutta jos ette ole juurikaan lastenlasten arjessa läsnä, tapaatte muutaman kerran vuodessa, niin välimatka tuskin mitään muuttaa.

Samoin on varmasti lasten ja lastenlasten suhtautuminen, ekassa vaihtoehdossa he ei tykkää ja tulee kova ikävä, toisessa vaihtoehdossa on ihan sama, missä te asutte.

Mua ei liikuttaisi tuon taivaallista, jos omat alkoholistivanhempani muuttaisi Espanjaan...[/QUOTE]

Itse asiassa kyllä voi hyvin pitää läheiset välit vaikka asuu kauempanakin. Mun mies on toisesta maasta ja me käydään siellä lähes joka lomalla (ja tietysti myös he käyvät täällä). Vaikka emme koskaan ole asuneet isovanhempien kanssa samassa maassa, ovat he tosi tärkeitä lapsellemme. Heistä puhutaan paljon, skypetetään joka viikko ja he ovat mukana niin jutuissa kuin ajatuksissa. Lapsemme haluaa aina lähteä isovanhempien luokse lentokoneella ja siellä ollessaan hän tuskin huomaa meitä vanhempia.

Itsekin asuin kymmnen vuotta ulkomailla ja onnistuin sinä aikana säilyttämään hyvin läheiset välit niin mun nuorempiin sisaruksiin, jotka olivat vielä lapsia silloin, kuin äitiini ja muihin läheisiin. Itse asiassa palattuani takaisin, en ole huomannut mitään muutosta väleissämme. Tällaiset läheiset välit meillä aina on ollut, riippumatta siitä asunko parin kilometrin päässä vai muutaman tuhannen..
 
Ei ole kokemusta, mutta eivät minunkaan isovanhempani naapurissa asuneet. Aika harvalla tuohon aikaan isovanhemmat olivat lähellä, koska monet joutuivat työn vuoksi muuttamaan maalta kaupunkeihin ja isovanhemmat jäivät sinne maalle, usein satojen kilometrien päähän. Omat vanhempani ovat asuneet lähellä, mutta jos olisivat halunneet asua kauempana, niin ei mulla olisi ollut mitään sitä vastaan. Tai jos itse olisin halunnut muuttaa kauemmas, niin enhän mä olisi voinut olettaa, että vanhempani muuttavat perässä. Ja entä, jos oltaisiin siskoni kanssa asuttu eri puolilla Suomea: kumman lähellä vanhempieni olisi pitänyt asua?

Mun mielestä nykypäivänä Espanja ei ole yhtään sen "kauempana" Suomesta kuin mitä Keski-Suomi oli 60-luvulla Helsingistä. Jos siis miettii, kauanko matka mummolaan kestää. Omat lapseni tulevat melko varmasti asumaan eri puolilla maailmaa, joten minä asun sitten siellä missä tykkään...vaikka Espanjassa.
 
Kun tuntuu että monesti nykynuoret pitää vanhempiaan syyllisinä kaikkeen omaan kiireeseensä ja haluaisivat että lasta voisi viedä yökylään kerran viikossa ja että vanhemmat olisivat hätävarana jos joku lapsista sairastuu...

Ja niinhän me ollaan oltukin, itse asiassa. Nyt kuitenkin on välillä tuntunut siltä, että aikuiset lapsemme eivät ainakaan mitenkään arvosta saamaansa tukea, ja toisaalta tuntuu että itse olemme aika väsyneitä siihen oman elämän puutteeseen ja vaikeuteen suunnitella mitään - kun jostain suunnasta tulee aina jotain. Mies on välillä hermostuksissaan tokaissut jollekin lapselle, että mitäs sitten jos me muutetaan tästä kauas pois. Mutta minä pelkään, että jos ei olla koko ajan otettavissa ja esimerkiksi muutetaan sinne Espanjaan, niin välit menee poikki lopullisesti. Siksi täältä kysyin, miten suhtautuisitte, jos teidän lähipiirissä tällaista tapahtuisi?

No muutatte Espanjaan tai ette, kyllähän teidän täytyy alkaa vetämään selkeämpiä rajoja. Miksi ette voisi suunnitella elämäämme ihan omaan tahtiinne? On täysin kohtuutonta, että joudutte olemaan koko ajan lapsenhoitovaralla.

Suunnitelkaa vaan omat menonne ja sitten sanotte lapsillenne, että nyt ei käy kun on muuta suunnitelmaa. Ja ette sitten myöskään peru omia juttujanne lapsenlapsien hoidon takia! Sillä lailla hiljalleen lapsillenne ehkä valkenee, että teilläkin on oma elämä. Jos suuttuvat, niin suuttuvat, mutta olisivathan he aivan mahdottoman kohtuuttomia, jos sen takia pitäisivät vihaa yllä, että te ette suostu perumaan menojanne heidän takiaan..
 
en suhtautuisi mitenkään. ei ole isovanhemmat hoitaneet lapsaimme kun olivat pieniä.n yt isompana käyvät kerran pari vuodessa, joten tuskin olisi ongelmaa vaikka epsanjassa asuisivat. ei itse asiassa haittaisi meitä yhtään.
 
Omat vanhempani asuvat kaukana, eivät ole arjressa mukana. Nähdään 2-3 krt vuodessa (max). Anoppi on dementiassa. Meidän kannalta ei olisi suurta eroa, vaikka asuisivat Espanjassa, paitsi että sinne olisi kivempi matkustaa katsomaan heitä kuin Lappiin.

Jos mulla olisi lähellä ja apunakin isovanhempia, niin en ehkä käyttäisi heidän apuaan non paljon mitä kuvasit, mutta nähtäisiin usein muuten. Esim. meidän lapset eivät ole sairastaneet yhtään mitään yli puoleen vuoteen. En siis olisi tarvinnut sellaista apua. Muutenkin sairastavat hyvin vähän. Kerran tänä aikana olisin tarvinnut lapsenvahtia (oli MLL:n nyt) ja pari kertaa olisin pyytänyt, jos isovanhempi hakisi päiväkodista, jos jokin kokous venyykin.

Ja jos olisivat lähellä, ja nähtäisiin ainakin viikottain jos ei 2 krt viikossakin, niin surisin kyllä, jos muuttaisivat Espanjaan, koska itselläni ei ollut läheistä suhdetta isovanhempiin, niin olisin sitä toivonut omillekin. Mutten katkaisisi todellakaan välejä sen takia.
 
Mun vanhemmat asuvat Floridassa marraskuusta huhtikuuhun, jouluna ovat Suomessa pari viikkoa.

Ihan hyvin on sujunut lasten kannalta, tottakai ikävää on puolin ja toisin mutta pärjätään :)
Me itse asuimme ulkomailla kun lapset syntyivät joten ollaan totuttu olemaan keskenämme, ehkä eri asia jos aiemmin oltaisiin oltu isovanhempien kanssa päivittäin tekemisissä.

Mummo ja pappa ovat kovasti mukana arkipäivässä vaikka ovatkin kaukana, puhutaan skypellä monta kertaa viikossa ja mummo lähettää usein lapsille kortteja ja pikkuisia yllätyksiä (simpukka, tarra-arkki, valokuva..), aina on juhla kun postilaatikosta löytyy kirjekuori!
Käymme heidän luona parin viikon talvilomalla joka vuosi, voisi kyllä harmittaa jos taloudellinen tilanne ei sitä sallisi.

Mä suon kyllä vanhemmilleni eläkkeen ihan rauhassa, he ovat tehneet pitkät työurat, maksaneet lainat ja kasvattaneet lapsensa, pelatkoon nyt golfia auringossa ;)
 
Me nähdään niin harvoin isovanhempia muutenkin, ettei varmaan väliä vaikka asuisivat Espanjassa saakka... nyt välimatkat pitkät. Muutaman kerran vuodessa nähdään, surullista :(
 
Kun tuntuu että monesti nykynuoret pitää vanhempiaan syyllisinä kaikkeen omaan kiireeseensä ja haluaisivat että lasta voisi viedä yökylään kerran viikossa ja että vanhemmat olisivat hätävarana jos joku lapsista sairastuu...

Ja niinhän me ollaan oltukin, itse asiassa. Nyt kuitenkin on välillä tuntunut siltä, että aikuiset lapsemme eivät ainakaan mitenkään arvosta saamaansa tukea, ja toisaalta tuntuu että itse olemme aika väsyneitä siihen oman elämän puutteeseen ja vaikeuteen suunnitella mitään - kun jostain suunnasta tulee aina jotain. Mies on välillä hermostuksissaan tokaissut jollekin lapselle, että mitäs sitten jos me muutetaan tästä kauas pois. Mutta minä pelkään, että jos ei olla koko ajan otettavissa ja esimerkiksi muutetaan sinne Espanjaan, niin välit menee poikki lopullisesti. Siksi täältä kysyin, miten suhtautuisitte, jos teidän lähipiirissä tällaista tapahtuisi?

No te teette omat pätöksenne ei teidän lapset.
Te olette oman kasvatusosuuden ja vastuun tehneet kun omat olette saaneet aikuisiksi ja teidän aikuisilla lapsilla on perhe.
Jokainen vanhempi on vastuussa omista lapsistaan,
ja ettehän te voi elää niin että jos teidän omat lapsenne tarvitsee yllättäen lapsenvahteja.
 
Kun tuntuu että monesti nykynuoret pitää vanhempiaan syyllisinä kaikkeen omaan kiireeseensä ja haluaisivat että lasta voisi viedä yökylään kerran viikossa ja että vanhemmat olisivat hätävarana jos joku lapsista sairastuu...

Ja niinhän me ollaan oltukin, itse asiassa. Nyt kuitenkin on välillä tuntunut siltä, että aikuiset lapsemme eivät ainakaan mitenkään arvosta saamaansa tukea, ja toisaalta tuntuu että itse olemme aika väsyneitä siihen oman elämän puutteeseen ja vaikeuteen suunnitella mitään - kun jostain suunnasta tulee aina jotain. Mies on välillä hermostuksissaan tokaissut jollekin lapselle, että mitäs sitten jos me muutetaan tästä kauas pois. Mutta minä pelkään, että jos ei olla koko ajan otettavissa ja esimerkiksi muutetaan sinne Espanjaan, niin välit menee poikki lopullisesti. Siksi täältä kysyin, miten suhtautuisitte, jos teidän lähipiirissä tällaista tapahtuisi?

adoptoikaa meidän perhe!! olisi aivan mahtavaa, jos isovanhempamme muuttaisivat espanjaan, saisi matkustaa mummolaan toiseen maahan ja nähdä kaikenlaista. ja me ei pidettäisi teitä itsestäänselvyyksinä =)
Pliis, ottakaa meidät ;D
 
Siis, varmaan ongelmalliseksi tekee asian se, että lapsemme eivät ole yhteisiä.

Omieni kohdalla voin kuvitella asioiden luontuvan hyvinkin. Tietysti en tiedä kuinka kauhea ikävä tulisi heitä.

Miehen lapsenlapsia tulisi varmasti ikävä, varsinkin jos ei yhteydenpito alkaisi luontevasti sujua. Mutta miehen lapset ovat juuri nämä, jotka hyvin tempoillen ja varoittamatta ovat milloin minkäkin avun tarpeessa, ja minusta puhuvat syyllistävästi ja rumasti isästään (miehestäni), jos tämä ei aina ehdi auttaa (esim. kolme aikuista lasta tarvitsee yhtä aikaa apua ja meistä on jakaa vain kahdelle); minulle eivät puhu koskaan rumasti, mutta kärsin siitä miten he puhuvat miehelleni.

Ja kaksi heistä on myös katkaissut välinsä äitiinsä, ja toinen näistä mainitsee syyksi sen, ettei äiti (eli se lastenlasten oikea mummi) hänen mielestään osoita kiinnostusta lapsenlapsiinsa eikä halua auttaa hoidossa. Sekin tuntuu minusta hirveältä. Minusta mieheni entinen vaimo on ihan ok nainen, eikä kyllä ainakaan alkoholisti, mutta muuten menevä ja harrastava ihminen.

Huh huh. Tämä Espanja-ajatus on varmaan ihan epätoivoinen ajatus, kai tässä jotain muuta rotia tarvittaisiin. Monta kertaa on tehnyt mieli sanoa miehen lapsille että kasvavaa aikuisiksi, mutta enhän minä voi heille mitään sanoa. Ja lapsenlapset ovat ihania, heitä rakastan oikeasti. Mutta tietysti heitä kaikkia alkaa olla jo aika monta, ja se joka joustaa missään on useimmiten juuri tämä meidän elämä...
 
Meidän lasten isovanhemmista yksi on töissä ulkomailla, ja kaksi muuta on muuttanut Suomessa melko kauas täältä lapsuusseiduiltani, jossa itse asun. Kyllähän se välillä lasteni puolesta harmittaa, vaikken sitä suoraan isovanhemmille sanokaa. Hoitoapua tarjotaan ja pyydetään siskoni kanssa toinen toisiltamme.

Toki isovanhemmilla on oikeus omaan elämäänsä, mutta ainakaan en heiltä jaksa kuunnella neuvoja, kuinka pyörittää arkea. He kun itse ovat kyllä aikanaan käyttäneet paljon omia vanhempia lapsenlikkoina.
 
Mun vanhemmat viettävät talvet Kanarialla, tai siis lähtevät syksyllä ja tulevat joulukuuksi takaisin Suomeen ja lähtevät taas vuoden vaihteessa takaisin ja palaavat huhtikuussa Suomeen. Yli 6kk ei saa yhteen putkeen olla poissa tai menettää eläkkeensä, joten siksi käyvät tuossa välissä Suomessa ja äitini kyllä haluaa olla joulun Suomessa.
Mitäs sanomista meillä tuohon olisi tai no siskoni vaan nauttii kun saa olla yksin, sillä asuu vanhempieni kanssa samassa talossa ja hoitaa siis taloa ja äitini koiria talvet.
Me käydään kerran talvessa heidän luonaan siellä tai ainakin näin olisi tarkoitus ensi talvenakin tehdä.
 
Ekana kysyisin että koska pääsee kylään :D Ois mahtavaa, halvempi reissata, saisivat nähdä lapsia ja pääsisi ihanaan lämpöön ulkomaille. Muutoin skype-soittelua harrastaisimme varmaan paljolti.
 

Yhteistyössä