Meillä on nyt reilu 10 kk ikäinen poika -"pillerivauva"-, ja oon
ihan fiksusti perustellut kantani että haluaisin toisen lapsen suht
pienellä ikäerolla, ja tahtoisin kovasti naimisiin..kihloissa ollaan
oltu viis vuotta.. Tää koko suhde nyt vaan mietityttää,
kun tuntuu ettei mies halua suunnitella mun kanssa mitään tulevaa.
Se on mun osalta jo myönnytys etten olisi kuin "vain" 2-3 lapsen Äiti,
oon aina halunnut iiison perheen -lukuunottamatta tuossa välissä
muutamaa vuottaa kun jossain mielenhäiriössä ajattelin etten halua yhtään
tai yhden-, mutta tuntuu etten ees uskalla enää puhua miehelle.
Ollaan oltu kohta 8 vuotta yhdessä, ja tuska on ihan suunnaton kun
aattelenkin että tää loppuis, mutta voinko mä vaan olla ja jatkaa tässä,
luopuen samalla MUN unelmistani?! Mä haluaisin naimisiin ja ainakin yhden
lapsen lisää, ja mies ei tunnu haluavan mitään. Ja oletan, tai tiedänkin että
se vika on mussa, jos me erottaisiin niin ihan varmaan tekisi lisää lapsia
ja menis naimisiin. En vaan tiedä miten pitäis olla. Tuntuu tosi kamalalta,
ettei toinen halua mun kanssa toista lasta ja naimisiin, ja itte rakastaa
toista niin kamalan paljon. Ja jos otan tän ihan vakavasti puheeksi, niin
varmaan ainoa kommentti on että erotaan sitten. Ja mua itkettää jo tätä
lukiessa. Mies on mulle muuten ihana ja sanoo rakastavansa, mutta ei
tää nyt voi mennä niin etten voi puhua mulle itelleni tosi tärkeistä asioista
siinä pelossa että mies lähtee. Ja en oo oikein voinut tai halunnutkaan tästä
yhtään kenelle ystävälle puhua, kun tiedän jo itsekkin et ne sanoo että
pitäis lähteä...mut kun en haluaisi, mies on hyvä Isä ja rakastan häntä
ihan mielettömän paljon..mut onko tässä mittään tulevaisuutta? En mä voi pakottaa
toista haluamaan yhtään mitään, kai mä elättelen kokoajan toiveita siitä
että se alkais rakastamaan mua yhtä paljon kuin mä sitä, ja haluais suunnitella
tulevaakin.. Oon samaan aikaan toiveikais, surullinen, pettynyt, vihainen...
Tottakai oon onnellinen siitä että mulla on jo yksi terve poika, mutta kuten sanottua..
multa se on myönnytys etten sais suurperhettä, ja en ymmärrä miksi halus sitten
ees mennä kihloihin aikanaan...Mä vielä joskus luulin että me haluttiin samoja
asioita. Ja mä vaan itken ja itken ja itken tätä kun mies on pois kotoa. Säälittävää..:'(
ihan fiksusti perustellut kantani että haluaisin toisen lapsen suht
pienellä ikäerolla, ja tahtoisin kovasti naimisiin..kihloissa ollaan
oltu viis vuotta.. Tää koko suhde nyt vaan mietityttää,
kun tuntuu ettei mies halua suunnitella mun kanssa mitään tulevaa.
Se on mun osalta jo myönnytys etten olisi kuin "vain" 2-3 lapsen Äiti,
oon aina halunnut iiison perheen -lukuunottamatta tuossa välissä
muutamaa vuottaa kun jossain mielenhäiriössä ajattelin etten halua yhtään
tai yhden-, mutta tuntuu etten ees uskalla enää puhua miehelle.
Ollaan oltu kohta 8 vuotta yhdessä, ja tuska on ihan suunnaton kun
aattelenkin että tää loppuis, mutta voinko mä vaan olla ja jatkaa tässä,
luopuen samalla MUN unelmistani?! Mä haluaisin naimisiin ja ainakin yhden
lapsen lisää, ja mies ei tunnu haluavan mitään. Ja oletan, tai tiedänkin että
se vika on mussa, jos me erottaisiin niin ihan varmaan tekisi lisää lapsia
ja menis naimisiin. En vaan tiedä miten pitäis olla. Tuntuu tosi kamalalta,
ettei toinen halua mun kanssa toista lasta ja naimisiin, ja itte rakastaa
toista niin kamalan paljon. Ja jos otan tän ihan vakavasti puheeksi, niin
varmaan ainoa kommentti on että erotaan sitten. Ja mua itkettää jo tätä
lukiessa. Mies on mulle muuten ihana ja sanoo rakastavansa, mutta ei
tää nyt voi mennä niin etten voi puhua mulle itelleni tosi tärkeistä asioista
siinä pelossa että mies lähtee. Ja en oo oikein voinut tai halunnutkaan tästä
yhtään kenelle ystävälle puhua, kun tiedän jo itsekkin et ne sanoo että
pitäis lähteä...mut kun en haluaisi, mies on hyvä Isä ja rakastan häntä
ihan mielettömän paljon..mut onko tässä mittään tulevaisuutta? En mä voi pakottaa
toista haluamaan yhtään mitään, kai mä elättelen kokoajan toiveita siitä
että se alkais rakastamaan mua yhtä paljon kuin mä sitä, ja haluais suunnitella
tulevaakin.. Oon samaan aikaan toiveikais, surullinen, pettynyt, vihainen...
Tottakai oon onnellinen siitä että mulla on jo yksi terve poika, mutta kuten sanottua..
multa se on myönnytys etten sais suurperhettä, ja en ymmärrä miksi halus sitten
ees mennä kihloihin aikanaan...Mä vielä joskus luulin että me haluttiin samoja
asioita. Ja mä vaan itken ja itken ja itken tätä kun mies on pois kotoa. Säälittävää..:'(