Iso ongelma uusperheessä, jaksaisiko joku jutella?

  • Viestiketjun aloittaja stumble
  • Ensimmäinen viesti
stumble
Asia on niin arka, etten pysty tästä "IRL" juttelemaan. :'(

Tästä aiheesta on palstalla aikaisemminkin kirjoiteltu paljon, huomasin, mutta haluaisin silti kertoa oman tarinani ja kaipaisin hirveästi jonkinlaista juttukaveria ja kuuntelijaa.

Taustaksi kerrottakoon että uusperheeseemme kuuluu minä & 5v lapseni, sekä uusi mies jonka kanssa yhteiseloa 2v takana. Meille on tulossa yhteinen lapsi. Miehellä ei ollut ennen tapaamistamme kokemusta lapsista oikeastaan yhtään, joten arvelinkin että pieniä ongelmia voisi olla vastassa.

Näitä pieniä ongelmia sitten on tullutkin alusta asti. Oikeastaan sama ongelma toistuu, välillä lievempänä, välillä pahempana. Ongelma on se että mies ei muista tai ymmärrä mitä on olla lapsi. Lapsen maailma tunteineen ja kokemuksineen on hänelle vieras, hänen on vaikeaa ymmärtää ja samaistua, ja erittäin vaikeaa suhtautua eri tavalla kuin aikuiseen. Hän vaatii/odottaa lapselta paljon, kannattaa tiukkaa kuria ja ärsyyntyy herkästi kaikenlaisesta riehumisesta yms lapsellisesta. Asiasta on keskusteltu alkumetreiltä lähtien PALJON, ja mies on tietoinen ongelmasta ja yleensä yrittääkin parhaansa, mutta säännöllisesti sitten "keittää yli" eli hänen sietokykynsä ja joustamisen rajansa tulee vastaan, josta seuraa kamala raivoaminen, syyllistäminen yms. Jälkikäteen sitten taas keskustellaan ja hän lupaa yrittää jne.

Yhteinen lapsi oli miehen toive jo hyvin pian tavattuamme, mikä on ehkä hieman yllättävää. Minä mietin ja epäröin pitkään. Toisaalta uskoen että oma biologinen lapsi saattaisi avata miehelle lapsen maailmaa ja pehmentää häntä - ja toisaalta peläten että siitä seuraisi vain pahempia ongelmia (esim lasten eriarvoisuutta). Aikuisen ihmisen ei pitäisi tällaisesta tilanteesta itseään löytää, mutta nyt on niin että suostuin ja tulinkin heti raskaaksi. Mies oli ja on vieläkin hyvin onnellinen asiasta. Itsekin olen ihan iloinen, mutta sisälläni kalvaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, joskus suoranainen pelko ja katumus että mihin olen ryhtynyt. Etenkin näinä päivinä kun mies taas näkee lapsessani pelkkää pahaa, ja syyttelee ja raivoaa, vaivun suoranaiseen epätoivoon ja mietin miksi koskaan suostuin hankkimaan yhteistä vauvaa tähän tilanteeseen. En pysty täysin nauttimaan raskaudestani, koska minua ahdistaa. Pelkään miten tämä vaikuttaa omaan lapseeni, huononeeko hänen suhteensa isäpuoleen jne.

Meillä on välillä valtavia eroja ihan siinäkin, miten näemme/koemme tilanteet lapsen kanssa. Esimerkiksi eräänä iltana lähdimme kävelemään kirjastoon (n.1,5km päässä). Lapsi käveli verkkaisesti, mutta käveli kuitenkin kiukuttelematta. Välillä poimi pari kukkaa tai kiveä ja jatkoi sitten matkaa. Pari kertaa jouduin pyytämään että hän tulisi jo ettei jää jälkeen, ja hän tuli. Minulla oli mukavaa, nautin itsekin rauhallisesta kävelystä. Mies oli kuitenkin kasvavan raivon vallassa, ja alkoi rähistä minulle, ettei lasta pitäisi palkita kirjastokäynnillä tuollaisesta käytöksestä, vaan hänen pitäisi odottaa ulkopuolella sillä aikaa kun minä palautan kirjat. Ihmettelin mistä hän puhuu, ja mies oli sitä mieltä että lapsi hidasteli tahallisesti, ärsyttääkseen ja ollakseen hankala. Yritin rauhoitella ja selitin että halusin itsekin kävellä rauhassa, eihän meillä ollut mikään kiire minnekään. Miehen mielestä se oli eri asia. Minä saan kävellä hitaasti koska en tee sitä ollakseni hankala, toisin kuin lapsi!
Menimme kuitenkin kirjastoon, jossa mies kiristeli hampaitaan pienimmästäkin syystä. Minä ja lapsi olimme iloisella tuulella. Lähtiessä lapsi huomasi pihalla että unohti reppunsa kirjastoon, ja juoksi hakemaan sen. Mies ärsyyntyi tästä niin paljon ettei jäänyt odottamaan, vaan lähti yksin kotiin. Kotona murjotti ja tiuski koko illan, ja kieltäytyi puhumasta lapselle koska tämä oli käyttäytynyt niin huonosti! Lapsi oli hämillään, yritti mielistellä ja antaa piirustuksia yms. :'(

Vastaavia tilanteita on paljon. Mies ei kestä pienintäkään mutkaa matkassa, pienikin väsyneen kiukku tms saa hänet raivon valtaan, ja sitten on kaikilla paha mieli. Tämä väsyttää minua ihan hirveästi, ja välillä huomaan stressaavani jo etukäteen mukavaksi tarkoitettuja reissuja, kun pelkään että mies taas raivostuu jostakin ja reissu on pilalla. Muuten hän on aivan ihana ja rakas mies, ja kaikesta huolimatta lapsikin palvoo häntä - oma isä kun ei oikeastaan ole kuvioissa juuri yhtään. :(
Eroa en näe realistisena ratkaisuna tässä tilanteessa, ajatuskin tuntuu aivan liian rankalta kaikille osapuolille. Mutta minua ahdistaa ja pelottaa. :'( Mahtaako aika ja yhteinen/oma lapsi auttaa.. ei kai voi kuin odottaa ja nähdä.
 
Felicity
Ei ole helppoa uusperheily kenellekään, ei meilläkään aina niin ruusuisesti mene, vaikka rakkautta riittääkin. Tässä jotain mietteitäni kertomastasi:

Miehesi ei näe lasta kuten sinä näet oman lapsesi. Pinnaa ei riitä, eikä ymmärrystä, kuten omaa lasta kohtaan riittäisi. Tunnesiteet syvenevät vasta ajan kanssa. Oma lapsi kanssasi saattaa avata miehesi silmiä ja helpottaa suhtautumista lapseesi.

Miehellesi tekisi hyvää mennä jonkinlaiseen terapiaan, ohjattu keskustelu saattaisi auttaa häntä näkemään oman käytöksensä viatonta lasta kohtaan. Hän voisi saada työkaluja käsitellä omia kielteisiä tunteitaan, hänen itsensäkin olisi helpompi olla perheessänne. Sinun kanssasi miehesi voi olla näistä tavallaan turha keskustella, koska olette saman kolikon eri puolilla, lapsi on omasi ja näet hänet eri tavalla kuin miehesi vielä tällä hetkellä.

Onko miehelläsi ja lapsellasi mitään omia juttuja keskenään koskaan? Jotain missä sinä et ole mukana?
 
stumble
Mies tykkää kyllä muuten lapsesta, eli siis silloin kun tämä käyttäytyy hänen mielestään hyvin ja mukavasti. He tekevät yhdessä juttuja, lukevat kirjoja, pyöräilevät ym, ja kuten sanoin, isäpuoli on lapselleni hyvin tärkeä.. ehkä juuri siksi nämä raivarit tuntuvat niin epäreiluilta välillä, kun toinen ei edes ymmärrä mitä on tehnyt väärin, ja haluaa vaan olla kaveri. :(
Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö miehen ja lapsen ottaa vähän etäisyyttä.. lapsi jaksaa höpöttää hänelle taukoamatta ja ehkä se vain on liikaa. Ehkä minun pitäisi ottaa enemmän "yksinhuoltajamainen" rooli perheessä toistaiseksi, jotta mies saisi enemmän tilaa itselleen? Ehkä sitten olisi helpompi jaksaa, ja ehkä nauttiakin yhteisistä jutuista.

Mies ei ole erityisen nuori, kolmekymppinen.. mutta eli kyllä hyvin pitkään railakasta sinkkuelämää, kuten 99% hänen kaveripiiristään edelleen elää. Onhan tämä varmasti valtava muutos, vaikka onkin ollut 2v aikaa sopeutua.





:flower:
 
UTR
Onko mies nähnyt miten muiden lapset käyttäytyvät esim. puistossa, kaupassa, kirjastossa yms. pyyä häntä joskus tarkkailemaan muiden lasten käytöstä, niin ehkä hän houmee ettei sinun lapsesi käyttäydy sen kummemmin kuin muutkaan.
 
Näkisin ratkaisun avaimen tuossa, että lapsen oma isä ei ole kuvioissa mukana juuri lainkaan.
Onko lapsesi aina kanssanne? Hälytys!!! Jatkuva "vieraan" lapsen kanssa eläminen voi olla puolisollesi väsyttävää. Varsinkin, jos lapsi on vielä pieni ja haastavassa iässä. Pystyisitkö järjestämään säännöllisesti parisuhdeaikaa miehelle ja itsellesi. Lapsivapaa aika on supertärkeää puolivanhemmille (tämä näin äitipuolen näkökulmasta), koska pienet lapset OVAT välillä rasittavia. :$ Kun sitä biologista sidettä ei ole pehmentämässä, voivat lapset todella ottaa pattiin välillä aivan mitättömästä syystä. (Miehesi pitäisi myös osata ottaa omaa aikaa, vaikka lähteä pois hetkeksi, jos lapsi ärsyttää.)

Aika auttaa toki tilanteeseen sopeutumisessa, ja helpottaa, kun lapsi kasvaa.
 
Miehiä on erilaisia, exäni oli samanlainen kun sun miehes, ainoa ero et sillä oli 4 lasta ja se ei pitänyt yhtään mun 3 lapsesta, palvo omiansa, no, se on ex. Nykyisen kanssa oon ollu 5v ja meillä on 1 yhteinen lapsi ja miehellä 1 (lapsi asuu äitinsä luona), tämä mies ei ole yhtään samanlainen kuin ex, kyllähän meillä meteliä riittää, kun joutuu korottaa ääntä vähän väliä, ja murrosikäset on rasittavia, mut loppujen lopuksi, asiat menee hyvin lasten ja miehen välillä. Lapset 16v, 14v, 10v, 4v ja miehen 8v.
 
Tuossa Essu74 puhui todella asiaa.
Onko teillä riittävästi kaksinaikaa?
Kyllä välillä ottaa päähän jos lapsi koko ajan vieressä.

Ja uskon että oma lapsi tuo miehelle eri näkemyksen eikä jaksa niinkeskittyä noihin nipotusjuttuihin.
Voisitteko sopia että kun häntä alkaa nyppiä,sopisitte jokin mikä auttaisi siinä tilanteessa.Ettei purkaisi tyttöön sitä.
Lähtisi kahville tms.
Kertoisi sinulle ja koittaisit kuunnella objektiivisesti etkä pahastuisi.
On tosi rankkaa ottaa lapsi parisuhteeseen mukaan.

Itekin tykkään kovasti lapsista ja mulla omia on 5 !
Miehen poika asuu myös meillä ja tärkeä on mulle.On kylläpäiviä kun poika seuraa ja kulkee koko ajan siinä vieressä eikä ees puhu mitään.Alkaa ärsyttää ihan pikkuasiat ja sitten tekee mieli jo räjähtää.KOitan keksiä hälle jotain tekemistä muualla että saan pienen lepohetken ees.
ja sama pätee omiinkin.Mutta he ovatkin vilkkaampia ja tekevät paljon omiaan.

Eli mun neuvo olis kaksinaikaa enemmän ja samoin heidän kahdenkeskisiä juttuja.Hauskoja ja kivoja joista kumpikin nauttisi.
Ja miehet on lapsia.Koita huomioida ukkeliakin vähän väliä,ettei tunne jäävänsä ulkopuoliseksi.Ehkä tuo kirjastoreissukin kärjistyi jonkin muun vuoksi,esim hän olisi halunnut sinun kanssa kulkea käsikädessä..Jäit ehkä lapsen kanssa taakse ja hän kulki yksin....?

Siinä tietty ukkeli olis voinut tulla ja ottaa tytön reppariin tms ja olisitte voineet pusuttaa ja halittaa ärtymyksen pois..

Jaksuja kovasti!
 
Hmm... Kaikki kovasti löisivät kiilaa Sinun ja lapsesi väliin, että enemmän aikaa Sulle ja miehelle. Mä itse näkisin, että niin että lapsi on Sinun. Sinun lihaa ja verta ja mies on tullut elämäänne jälkikäteen.
Nyt jos lapsi kummastelee jo ennestään miehen aggressiiviseksikin kuvailtavaa käytöstä (pieni lapsi TIETÄÄ, että syy on hänessä. Jotain mitä hän on tehnyt, mutta ei ymmärrä että mitä ) niin häntä oltaisi nyt tuppaamassa sitten vielä kauemmas, että VANHEMMILLA YHTEISTÄ AIKAA... Siinä mennään metsään. Uusperheellisenä TIEDÄN, sekä äitipuolena TIEDÄN, että yhteinen aika ON tärkeää. Mutta jotenkin tapauksessanne..
Perheneuvola.
Äitinä Sulla on oltava takajaloillasi ja puolustettava lastasi. Miehiä tulee ja miehiä menee.. -annan nyt ihan tarkoituksella oman lapsuuteni ja nuoruuteni kuulua kirjoituksesta, sillä minä en ollut niin tärkeä koskaan kuin isäpuoleni- mutta lapsesi pysyy lapsenasi.

Jos mies on todella noin "herkkä" ärsyyntymykselle, niin en usko että yhteinen lapsi saa hänet hyväksymään lastasi, vaan helpostippa siihen eriarvoisuuteen sortuu. Ole rohkealla mielellä ja hae apua. Mielestäni perheneuvola ei ole ensimmäinen askel eroon, vaan ensimmäinen askel kohti tasapainoisempaan ja lapsilähtöisempään tulevaisuuteen.
Kirjoita minulle YV:tä, jos haluat jutella. Mä tunnistin sun ihmisenkaipuun. ISO :hug: VOIMIA!
 
Olen isäpuoli vaimoni lapselle, ollut jo jokusen vuoden. Meillä on myös yhteinen lapsi siunaantunut. Täytyy myöntää että tunnistan osittain itseni Stumblen kirjoituksesta, aluksi jopa luulin että vaimoni se siellä kirjoittelee....
On hankala kuvailla tunteitaan, "joudun" sekoittamaan eri rooleja, isä, isäpuoli, aviomies jne.. No niinhän kai joutuu kaikki muutkin "roolittamaan" itsensä, en koe tilanette siinä mielessä erilaiseksi.
Se että edelleen tiuskin "lapsipuolelleni" ajoittain ei johdu siitä että en pitäisi hänestä tai inhoaisin. Päinvastoin rakastan häntä ja haluan hänelle kaikkea hyvää. Mutta totuuden nimissä on sanottava että rakastan "omaa" lastani eri tavalla, ehkä enemmänkin, mutta ennen kaikkea erilaisesti. Sille en vain voi mitään, se ei ole oma valintani, olen sen niin miettinyt että se on "luonnon valinta".
Esimerkiksi tilanteissa joissa lasten välille syntyy kiistaa / riitaa jostain sitä niin helposti kallistuu "oman" puolelle. Siksi se vaatiikin työtä muistaa olla tasapuolinen, en tiedä mutta uskoisin toisaalta asian olevan näin myös "täys" sisarusten välillä. Molempia rakastaa mutta toinen on... sanotaanko jollakin tasolla "erityisempi". Uskoisin näin, en tosiaan tiedä. Sekään ei tarkoita etteikö rakkautta riittäisi kaikille.
Stumble, uskon että miehesi haluaa yrittää ja varmasti niin tekeekin, mutta älä koskaan odota että miehesi "tunnustaisi" olevan "täys" isä lapsellesi. Jos näin käy niin todella hyvä, mutta ehkäpä elät samalla omaa "unelmaasi" kun haluaisit kaiken olevan niin että miehesi on myös ensimmäisen lapsesi (täys)isä? Näin meillä oli, kunnes kerroin vaimolleni omista näkemyksistäni. Toivoisin itsekin olevani henkisesti jossain vaiheessa tarpeeksi kypsä. Ja vaikka lapsen "oikea" isä ei olekaan kuvioissa, miehesi ei välttämättä sitä asiaa samalla tavalla näe. Esim itse tiedän kokemuksesta että kun joskus näkee "lapsipuolessa" hänen "oikean" isänsä piirteitä, se muistuttaa miten asiat ovat, tai ainakin ovat joskus olleet. En ole mustasukkainen, päinvastoin, mutta lapsi saattaa joskus muistuttaa ajasta jolloin vaimo on ollut rakastunut toiseen mieheen ja heillä on ollut perhe tms mielessä (tosin voihan lapsi olla "vahinkokin").
Meillä on fyysinen "oikea" isä joka toinen vkl kuvioissa, ainakin osittain. Tai sana meillä on väärin sanottu, hän ei ole minun kuvioissani. Suoraan sanoen silti vit**taa kun hän hakee lapsen joskus milloin häntä huvittaa tms, minun ja minun perheeni aikataulusta välittämättä. Eihän tälläinen ole tietenkään lapsen vika, mutta ehkä tälläinenkin tulee joskus purettua (väärin perustein) lapseen, en ole varma mutta näinkin voi olla.

Olisin halukas keskustelemaan tästä aiheesta muiden kanssa, jopa privaatti viestein. Itselläni on aika paljon tästä kokemusta ja olemme vaimoni kanssa tästä monesti keskustelleet mutta koen liian usein niissä keskusteluissa jääväni ilman tukea ja koen jääväni omine mielipiteineni yksin.
 
Itsekkin olen uusioperheen äiti ja ongelmia löytyy täältäkin..... Nyt kysyisin siis että kuinka moni teistä osaa käyttää Ircciä??? Jos perustettaisi oma realiaikainen keskustelukanava kun jotkut meistä ei voi näistä asioista täällä yleisillä palstoilla voi näistä asioista puhua, vaikka tarvetta olisi kun "kytätään" ja uhkaillaan oikeus toimilla.... Jos Ircci keskustelu kiinnostaa laittakaa mulle priva viestiä!!!!
 
Voi hitsit kun olikin vanha ketju, aika tuttua.... ei vaan nyt aikaa kirjottaa kovin.. miten teillä on mennyt?? Meillä oli kaikki2v ihanaa kun mies tuli kuvioihin, minun laps oli alle 3v, sitten tuli biologisia 2, ja tuolle esikoiselle uhmaa joka jatkui ja jatkui ja jatkui ja kaikki meni tosi vaikeaks.... ja minä erotuomarina joka pvä lapseni ja mieheni välillä..... edelleen jatkuu enkä tiä mitä tehdä ja missä vaiheessa, perheneuvolasta ei ollut mitään apua....
 

Yhteistyössä