stumble
Asia on niin arka, etten pysty tästä "IRL" juttelemaan. :'(
Tästä aiheesta on palstalla aikaisemminkin kirjoiteltu paljon, huomasin, mutta haluaisin silti kertoa oman tarinani ja kaipaisin hirveästi jonkinlaista juttukaveria ja kuuntelijaa.
Taustaksi kerrottakoon että uusperheeseemme kuuluu minä & 5v lapseni, sekä uusi mies jonka kanssa yhteiseloa 2v takana. Meille on tulossa yhteinen lapsi. Miehellä ei ollut ennen tapaamistamme kokemusta lapsista oikeastaan yhtään, joten arvelinkin että pieniä ongelmia voisi olla vastassa.
Näitä pieniä ongelmia sitten on tullutkin alusta asti. Oikeastaan sama ongelma toistuu, välillä lievempänä, välillä pahempana. Ongelma on se että mies ei muista tai ymmärrä mitä on olla lapsi. Lapsen maailma tunteineen ja kokemuksineen on hänelle vieras, hänen on vaikeaa ymmärtää ja samaistua, ja erittäin vaikeaa suhtautua eri tavalla kuin aikuiseen. Hän vaatii/odottaa lapselta paljon, kannattaa tiukkaa kuria ja ärsyyntyy herkästi kaikenlaisesta riehumisesta yms lapsellisesta. Asiasta on keskusteltu alkumetreiltä lähtien PALJON, ja mies on tietoinen ongelmasta ja yleensä yrittääkin parhaansa, mutta säännöllisesti sitten "keittää yli" eli hänen sietokykynsä ja joustamisen rajansa tulee vastaan, josta seuraa kamala raivoaminen, syyllistäminen yms. Jälkikäteen sitten taas keskustellaan ja hän lupaa yrittää jne.
Yhteinen lapsi oli miehen toive jo hyvin pian tavattuamme, mikä on ehkä hieman yllättävää. Minä mietin ja epäröin pitkään. Toisaalta uskoen että oma biologinen lapsi saattaisi avata miehelle lapsen maailmaa ja pehmentää häntä - ja toisaalta peläten että siitä seuraisi vain pahempia ongelmia (esim lasten eriarvoisuutta). Aikuisen ihmisen ei pitäisi tällaisesta tilanteesta itseään löytää, mutta nyt on niin että suostuin ja tulinkin heti raskaaksi. Mies oli ja on vieläkin hyvin onnellinen asiasta. Itsekin olen ihan iloinen, mutta sisälläni kalvaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, joskus suoranainen pelko ja katumus että mihin olen ryhtynyt. Etenkin näinä päivinä kun mies taas näkee lapsessani pelkkää pahaa, ja syyttelee ja raivoaa, vaivun suoranaiseen epätoivoon ja mietin miksi koskaan suostuin hankkimaan yhteistä vauvaa tähän tilanteeseen. En pysty täysin nauttimaan raskaudestani, koska minua ahdistaa. Pelkään miten tämä vaikuttaa omaan lapseeni, huononeeko hänen suhteensa isäpuoleen jne.
Meillä on välillä valtavia eroja ihan siinäkin, miten näemme/koemme tilanteet lapsen kanssa. Esimerkiksi eräänä iltana lähdimme kävelemään kirjastoon (n.1,5km päässä). Lapsi käveli verkkaisesti, mutta käveli kuitenkin kiukuttelematta. Välillä poimi pari kukkaa tai kiveä ja jatkoi sitten matkaa. Pari kertaa jouduin pyytämään että hän tulisi jo ettei jää jälkeen, ja hän tuli. Minulla oli mukavaa, nautin itsekin rauhallisesta kävelystä. Mies oli kuitenkin kasvavan raivon vallassa, ja alkoi rähistä minulle, ettei lasta pitäisi palkita kirjastokäynnillä tuollaisesta käytöksestä, vaan hänen pitäisi odottaa ulkopuolella sillä aikaa kun minä palautan kirjat. Ihmettelin mistä hän puhuu, ja mies oli sitä mieltä että lapsi hidasteli tahallisesti, ärsyttääkseen ja ollakseen hankala. Yritin rauhoitella ja selitin että halusin itsekin kävellä rauhassa, eihän meillä ollut mikään kiire minnekään. Miehen mielestä se oli eri asia. Minä saan kävellä hitaasti koska en tee sitä ollakseni hankala, toisin kuin lapsi!
Menimme kuitenkin kirjastoon, jossa mies kiristeli hampaitaan pienimmästäkin syystä. Minä ja lapsi olimme iloisella tuulella. Lähtiessä lapsi huomasi pihalla että unohti reppunsa kirjastoon, ja juoksi hakemaan sen. Mies ärsyyntyi tästä niin paljon ettei jäänyt odottamaan, vaan lähti yksin kotiin. Kotona murjotti ja tiuski koko illan, ja kieltäytyi puhumasta lapselle koska tämä oli käyttäytynyt niin huonosti! Lapsi oli hämillään, yritti mielistellä ja antaa piirustuksia yms. :'(
Vastaavia tilanteita on paljon. Mies ei kestä pienintäkään mutkaa matkassa, pienikin väsyneen kiukku tms saa hänet raivon valtaan, ja sitten on kaikilla paha mieli. Tämä väsyttää minua ihan hirveästi, ja välillä huomaan stressaavani jo etukäteen mukavaksi tarkoitettuja reissuja, kun pelkään että mies taas raivostuu jostakin ja reissu on pilalla. Muuten hän on aivan ihana ja rakas mies, ja kaikesta huolimatta lapsikin palvoo häntä - oma isä kun ei oikeastaan ole kuvioissa juuri yhtään.
Eroa en näe realistisena ratkaisuna tässä tilanteessa, ajatuskin tuntuu aivan liian rankalta kaikille osapuolille. Mutta minua ahdistaa ja pelottaa. :'( Mahtaako aika ja yhteinen/oma lapsi auttaa.. ei kai voi kuin odottaa ja nähdä.
Tästä aiheesta on palstalla aikaisemminkin kirjoiteltu paljon, huomasin, mutta haluaisin silti kertoa oman tarinani ja kaipaisin hirveästi jonkinlaista juttukaveria ja kuuntelijaa.
Taustaksi kerrottakoon että uusperheeseemme kuuluu minä & 5v lapseni, sekä uusi mies jonka kanssa yhteiseloa 2v takana. Meille on tulossa yhteinen lapsi. Miehellä ei ollut ennen tapaamistamme kokemusta lapsista oikeastaan yhtään, joten arvelinkin että pieniä ongelmia voisi olla vastassa.
Näitä pieniä ongelmia sitten on tullutkin alusta asti. Oikeastaan sama ongelma toistuu, välillä lievempänä, välillä pahempana. Ongelma on se että mies ei muista tai ymmärrä mitä on olla lapsi. Lapsen maailma tunteineen ja kokemuksineen on hänelle vieras, hänen on vaikeaa ymmärtää ja samaistua, ja erittäin vaikeaa suhtautua eri tavalla kuin aikuiseen. Hän vaatii/odottaa lapselta paljon, kannattaa tiukkaa kuria ja ärsyyntyy herkästi kaikenlaisesta riehumisesta yms lapsellisesta. Asiasta on keskusteltu alkumetreiltä lähtien PALJON, ja mies on tietoinen ongelmasta ja yleensä yrittääkin parhaansa, mutta säännöllisesti sitten "keittää yli" eli hänen sietokykynsä ja joustamisen rajansa tulee vastaan, josta seuraa kamala raivoaminen, syyllistäminen yms. Jälkikäteen sitten taas keskustellaan ja hän lupaa yrittää jne.
Yhteinen lapsi oli miehen toive jo hyvin pian tavattuamme, mikä on ehkä hieman yllättävää. Minä mietin ja epäröin pitkään. Toisaalta uskoen että oma biologinen lapsi saattaisi avata miehelle lapsen maailmaa ja pehmentää häntä - ja toisaalta peläten että siitä seuraisi vain pahempia ongelmia (esim lasten eriarvoisuutta). Aikuisen ihmisen ei pitäisi tällaisesta tilanteesta itseään löytää, mutta nyt on niin että suostuin ja tulinkin heti raskaaksi. Mies oli ja on vieläkin hyvin onnellinen asiasta. Itsekin olen ihan iloinen, mutta sisälläni kalvaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, joskus suoranainen pelko ja katumus että mihin olen ryhtynyt. Etenkin näinä päivinä kun mies taas näkee lapsessani pelkkää pahaa, ja syyttelee ja raivoaa, vaivun suoranaiseen epätoivoon ja mietin miksi koskaan suostuin hankkimaan yhteistä vauvaa tähän tilanteeseen. En pysty täysin nauttimaan raskaudestani, koska minua ahdistaa. Pelkään miten tämä vaikuttaa omaan lapseeni, huononeeko hänen suhteensa isäpuoleen jne.
Meillä on välillä valtavia eroja ihan siinäkin, miten näemme/koemme tilanteet lapsen kanssa. Esimerkiksi eräänä iltana lähdimme kävelemään kirjastoon (n.1,5km päässä). Lapsi käveli verkkaisesti, mutta käveli kuitenkin kiukuttelematta. Välillä poimi pari kukkaa tai kiveä ja jatkoi sitten matkaa. Pari kertaa jouduin pyytämään että hän tulisi jo ettei jää jälkeen, ja hän tuli. Minulla oli mukavaa, nautin itsekin rauhallisesta kävelystä. Mies oli kuitenkin kasvavan raivon vallassa, ja alkoi rähistä minulle, ettei lasta pitäisi palkita kirjastokäynnillä tuollaisesta käytöksestä, vaan hänen pitäisi odottaa ulkopuolella sillä aikaa kun minä palautan kirjat. Ihmettelin mistä hän puhuu, ja mies oli sitä mieltä että lapsi hidasteli tahallisesti, ärsyttääkseen ja ollakseen hankala. Yritin rauhoitella ja selitin että halusin itsekin kävellä rauhassa, eihän meillä ollut mikään kiire minnekään. Miehen mielestä se oli eri asia. Minä saan kävellä hitaasti koska en tee sitä ollakseni hankala, toisin kuin lapsi!
Menimme kuitenkin kirjastoon, jossa mies kiristeli hampaitaan pienimmästäkin syystä. Minä ja lapsi olimme iloisella tuulella. Lähtiessä lapsi huomasi pihalla että unohti reppunsa kirjastoon, ja juoksi hakemaan sen. Mies ärsyyntyi tästä niin paljon ettei jäänyt odottamaan, vaan lähti yksin kotiin. Kotona murjotti ja tiuski koko illan, ja kieltäytyi puhumasta lapselle koska tämä oli käyttäytynyt niin huonosti! Lapsi oli hämillään, yritti mielistellä ja antaa piirustuksia yms. :'(
Vastaavia tilanteita on paljon. Mies ei kestä pienintäkään mutkaa matkassa, pienikin väsyneen kiukku tms saa hänet raivon valtaan, ja sitten on kaikilla paha mieli. Tämä väsyttää minua ihan hirveästi, ja välillä huomaan stressaavani jo etukäteen mukavaksi tarkoitettuja reissuja, kun pelkään että mies taas raivostuu jostakin ja reissu on pilalla. Muuten hän on aivan ihana ja rakas mies, ja kaikesta huolimatta lapsikin palvoo häntä - oma isä kun ei oikeastaan ole kuvioissa juuri yhtään.
Eroa en näe realistisena ratkaisuna tässä tilanteessa, ajatuskin tuntuu aivan liian rankalta kaikille osapuolille. Mutta minua ahdistaa ja pelottaa. :'( Mahtaako aika ja yhteinen/oma lapsi auttaa.. ei kai voi kuin odottaa ja nähdä.