V
vertaistukea kaipaan
Vieras
En usko olevani ainoa, jonka mies laittaa harrastuksensa etusijalle ja perhe tulee vasta kakkosena. Kaipaisin lähinnä vertaistukea ja vinkkejä siitä, miten olette sopeutuneet tilanteeseen.
Ennen lasten syntymää kävimme kumpikin lähes joka päivä omissa harrastuksissamme. Emme rajoittaneet toistemme menoja, vaan elämämme oli todella vapaata. Olimme yli kolmekymppisiä, kun saimme ensimmäisen lapsen. Siihen mennessä olin saanut toteuttaa itseäni aivan riittävästi työelämässä, huvielämässä ja harrastuksissa. Olin valmis muuttamaan elämäntyyliäni ja perustamaan perheen. Oletin miehellä olevan samanlainen tilanne, koska hänkin halusi saada lapsia. Hän jopa ensimmäiseksi alkoi puhumaan niiden hankkimisesta. Minä epäröin aluksi pari vuotta, kunnes loputa kävimme tuumasta toimeen.
Minä luonnollisesti jäin täysimetyksen takia hoitamaan vauvaa kotiin ja odotin, että mieskin osallistuisi vauvan hoitoon. Kyllä hän osallistuikin vaipan vaihtoon ja kylvettämiseen ja oli vauvan kanssa tunnin tai pari sillä välin, kun kävin esim. kaupassa. Päävastuu kaikesta oli kuitenkin minulla. Kuvittelin mieheni vähentävän omia menojaan ja olevan enemmän kotona perheensä kanssa, mutta niin ei käynytkään. Hän oli lapsen kanssa vain, kun minulla oli muita menoja ja hoiti muutkin velvollisuudet yleensä vain kun patistelin häntä.
Sama tilanne on jatkunut senkin jälkeen, kun minä menin töihin. Mies käyttää vuoden lomistaan neljä viikkoa omiin harrastuksiinsa eli käy kalastamassa tai metsästämässä. Minä olen käyttänyt joka ikisen lomapäiväni lapsen kanssa, enkä juuri muuta haikailekaan. Vain yhden lomaviikon mies on luvannut hoitaa lasta ja iltaisin olisi tarkoitus tehdä koko perhe yhdessä jotain kivaa. Tämäkin myönnytys tuli minun vaatimuksestani. Tuntuu todella kurjalta viettää aina aikaa lapsen kanssa kahdestaan, varsinkin juhlapyhinä. Muut perheet näyttävät liikkuvan yhdessä. Vappuakin vietimme tytön kanssa kahdestaan kotona, kun mies oli kalassa. Juhannuksena hän suunnitteli lähtevänsä yksin mökille kalastelemaan, mutta siihen en suostunut. Tällaisestakin asiasta piti riidellä.
En voi ymmärtää sitä, ettei mies vapaaehtoisesti halua viettää aikaa lapsensa ja perheensä kanssa. Työvuoroja hän ei ole halukas muuttamaan lapsen takia, mutta harrastuksiensa takia hän kyllä muuttelee niitä. Joskus hän tekee ylitöitä (jolloin ei aikaa ole perheelle) ja saamillaan ylityövapailla hän lähtee harrastusreissulle (jolloin on taas poissa perheensä luota). Kuvittelin, että perheen saatuaan mies harventaisi omia menojaan, varsinkin pikkulapsivaiheessa, mutta kukkua kanssa.
Toinen lapsi syntyy syksyllä ja mies ei suostu luopumaan edes silloin jokasyksyisestä viikon metsästysreissustaan. En voi ymmärtää, että joku harrastus menee näin paljon perheen edelle. Minä jouduin luopumaan omastani kokonaan ennen lasten syntymää, joten mielestäni olisi kohtuullista, jos mieskin vähentäisi omia menojaan muutamaksi vuodeksi. Turha toivo. En tosiaankaan tiennyt ennen lasten syntymää, että mieheni vastuu perheestä jäisi näin heppoiseksi.
Kaiken lisäksi mies on joka toisen viikon iltavuorossa töissä, jolloin hän ei näe lasta lainkaan. Luulisi, että tällaisen viikon jälkeen hän viettäisi aikaa mielellään lapsen kanssa, mutta ei. Viikonloppuna mies taas nukkui puoleen päivään asti, kun oli väsynyt kahden edellisen yön metsästysreissusta. Miehen herättyä lapsi meni päiväunille ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Puoliväkisin sain miehen lähtemään puoleksi tunniksi kanssamme läheiselle uimarannalle. Seuraavana aamuna sama toistui, mutta menin herättämään miehen, jotta pääsisimme jo aamupäivällä uimaan. Riitahan siitä seurasi. Miehen mielestä minä olisin voinut lähteä lapsen kanssa kahdestaan. Kyllä kai, mutta en mitenkään voi jättää alle 2-vuotiasta yksin rannalle siksi aikaa, kun käyn itse uimassa. Jos taas olisin lähtenyt yksin, niin lapsi olisi joutunut kököttämään kotona koko päivän, kuten aina muulloinkin. Isä kun makaa vain sohvalla, eikä viitsi lähteä edes ulos lapsen kanssa. Kyllä tuon pari vuotias jo tarvitsee uusia elämyksiä ja kaipaa ulos neljän seinän sisältä.
Miehen logiikan mukaan lapsen tulisi sopeutua hänen harrastuksiinsa, mutta kun tämä ei iän puolesta vielä onnistu, niin pärjätköön ilman isää. Siinä piilee vain se riski, että tuskin lapsi sitten enää vanhempanakaan haluaa puolivieraan isänsä matkaan lähteä. Kyllä isä-lapsi-suhdetta pitäisi alkaa rakentamaan pienestä pitäen, eikä vasta sitten, kun isälle sopii.
Surkuhupaisaa on, että mies esittää vanhempiensa läsnä ollessa hyvää isää. Silloin hän aina herää aikaisin ja tekee ahkerasti hommia kotosalla. Valvoo siis samaan aikaan lapsen kanssa. Anoppi ei ymmärrä lainkaan valituksiani, koska ei tiedä totuutta poikansa tavoista normaaliolosuhteissa.
Ei mies täysi hunsvotti ole. Hän kyllä osallistuu kotitöihin ja maksaa puolet perheemme pakollisista menoista. Mies tekee ruokaa, pesee pyykkiä, imuroi ja hoitaa kaikki ns. miesten työt omakotitalossamme. Harmittaa vain, kun häntä pitää patistaa kaikkeen, varsinkin lapsen kanssa olemiseen.
Tunnen itseni välillä petetyksi yksinhuoltajaksi. Miten te muut vastaavassa tilanteessa olevat olette selvinneet ilman katkeruutta? Välillä yritän hyväksyä sen, etten voi muuttaa miestä ja yritän elää lasten kanssa mahdollisimman onnellista elämää ilman isää. Toisinaan kuitenkin harmittaa lapsen takia. On kurjaa, ettei hän voi turvautua isäänsä, vaan ainoastaan äitiin voi luottaa. Ehkä tällaiset ajatukset pitää vain unohtaa. Onhan paljon sellaisia ammattejakin, joissa mies ei näe perhettään työnsä takia pitkiin aikoihin. Tällaisten perheiden äitien kokemuksia ja tuntemuksia olisi myös kiva kuulla.
Ennen lasten syntymää kävimme kumpikin lähes joka päivä omissa harrastuksissamme. Emme rajoittaneet toistemme menoja, vaan elämämme oli todella vapaata. Olimme yli kolmekymppisiä, kun saimme ensimmäisen lapsen. Siihen mennessä olin saanut toteuttaa itseäni aivan riittävästi työelämässä, huvielämässä ja harrastuksissa. Olin valmis muuttamaan elämäntyyliäni ja perustamaan perheen. Oletin miehellä olevan samanlainen tilanne, koska hänkin halusi saada lapsia. Hän jopa ensimmäiseksi alkoi puhumaan niiden hankkimisesta. Minä epäröin aluksi pari vuotta, kunnes loputa kävimme tuumasta toimeen.
Minä luonnollisesti jäin täysimetyksen takia hoitamaan vauvaa kotiin ja odotin, että mieskin osallistuisi vauvan hoitoon. Kyllä hän osallistuikin vaipan vaihtoon ja kylvettämiseen ja oli vauvan kanssa tunnin tai pari sillä välin, kun kävin esim. kaupassa. Päävastuu kaikesta oli kuitenkin minulla. Kuvittelin mieheni vähentävän omia menojaan ja olevan enemmän kotona perheensä kanssa, mutta niin ei käynytkään. Hän oli lapsen kanssa vain, kun minulla oli muita menoja ja hoiti muutkin velvollisuudet yleensä vain kun patistelin häntä.
Sama tilanne on jatkunut senkin jälkeen, kun minä menin töihin. Mies käyttää vuoden lomistaan neljä viikkoa omiin harrastuksiinsa eli käy kalastamassa tai metsästämässä. Minä olen käyttänyt joka ikisen lomapäiväni lapsen kanssa, enkä juuri muuta haikailekaan. Vain yhden lomaviikon mies on luvannut hoitaa lasta ja iltaisin olisi tarkoitus tehdä koko perhe yhdessä jotain kivaa. Tämäkin myönnytys tuli minun vaatimuksestani. Tuntuu todella kurjalta viettää aina aikaa lapsen kanssa kahdestaan, varsinkin juhlapyhinä. Muut perheet näyttävät liikkuvan yhdessä. Vappuakin vietimme tytön kanssa kahdestaan kotona, kun mies oli kalassa. Juhannuksena hän suunnitteli lähtevänsä yksin mökille kalastelemaan, mutta siihen en suostunut. Tällaisestakin asiasta piti riidellä.
En voi ymmärtää sitä, ettei mies vapaaehtoisesti halua viettää aikaa lapsensa ja perheensä kanssa. Työvuoroja hän ei ole halukas muuttamaan lapsen takia, mutta harrastuksiensa takia hän kyllä muuttelee niitä. Joskus hän tekee ylitöitä (jolloin ei aikaa ole perheelle) ja saamillaan ylityövapailla hän lähtee harrastusreissulle (jolloin on taas poissa perheensä luota). Kuvittelin, että perheen saatuaan mies harventaisi omia menojaan, varsinkin pikkulapsivaiheessa, mutta kukkua kanssa.
Toinen lapsi syntyy syksyllä ja mies ei suostu luopumaan edes silloin jokasyksyisestä viikon metsästysreissustaan. En voi ymmärtää, että joku harrastus menee näin paljon perheen edelle. Minä jouduin luopumaan omastani kokonaan ennen lasten syntymää, joten mielestäni olisi kohtuullista, jos mieskin vähentäisi omia menojaan muutamaksi vuodeksi. Turha toivo. En tosiaankaan tiennyt ennen lasten syntymää, että mieheni vastuu perheestä jäisi näin heppoiseksi.
Kaiken lisäksi mies on joka toisen viikon iltavuorossa töissä, jolloin hän ei näe lasta lainkaan. Luulisi, että tällaisen viikon jälkeen hän viettäisi aikaa mielellään lapsen kanssa, mutta ei. Viikonloppuna mies taas nukkui puoleen päivään asti, kun oli väsynyt kahden edellisen yön metsästysreissusta. Miehen herättyä lapsi meni päiväunille ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Puoliväkisin sain miehen lähtemään puoleksi tunniksi kanssamme läheiselle uimarannalle. Seuraavana aamuna sama toistui, mutta menin herättämään miehen, jotta pääsisimme jo aamupäivällä uimaan. Riitahan siitä seurasi. Miehen mielestä minä olisin voinut lähteä lapsen kanssa kahdestaan. Kyllä kai, mutta en mitenkään voi jättää alle 2-vuotiasta yksin rannalle siksi aikaa, kun käyn itse uimassa. Jos taas olisin lähtenyt yksin, niin lapsi olisi joutunut kököttämään kotona koko päivän, kuten aina muulloinkin. Isä kun makaa vain sohvalla, eikä viitsi lähteä edes ulos lapsen kanssa. Kyllä tuon pari vuotias jo tarvitsee uusia elämyksiä ja kaipaa ulos neljän seinän sisältä.
Miehen logiikan mukaan lapsen tulisi sopeutua hänen harrastuksiinsa, mutta kun tämä ei iän puolesta vielä onnistu, niin pärjätköön ilman isää. Siinä piilee vain se riski, että tuskin lapsi sitten enää vanhempanakaan haluaa puolivieraan isänsä matkaan lähteä. Kyllä isä-lapsi-suhdetta pitäisi alkaa rakentamaan pienestä pitäen, eikä vasta sitten, kun isälle sopii.
Surkuhupaisaa on, että mies esittää vanhempiensa läsnä ollessa hyvää isää. Silloin hän aina herää aikaisin ja tekee ahkerasti hommia kotosalla. Valvoo siis samaan aikaan lapsen kanssa. Anoppi ei ymmärrä lainkaan valituksiani, koska ei tiedä totuutta poikansa tavoista normaaliolosuhteissa.
Ei mies täysi hunsvotti ole. Hän kyllä osallistuu kotitöihin ja maksaa puolet perheemme pakollisista menoista. Mies tekee ruokaa, pesee pyykkiä, imuroi ja hoitaa kaikki ns. miesten työt omakotitalossamme. Harmittaa vain, kun häntä pitää patistaa kaikkeen, varsinkin lapsen kanssa olemiseen.
Tunnen itseni välillä petetyksi yksinhuoltajaksi. Miten te muut vastaavassa tilanteessa olevat olette selvinneet ilman katkeruutta? Välillä yritän hyväksyä sen, etten voi muuttaa miestä ja yritän elää lasten kanssa mahdollisimman onnellista elämää ilman isää. Toisinaan kuitenkin harmittaa lapsen takia. On kurjaa, ettei hän voi turvautua isäänsä, vaan ainoastaan äitiin voi luottaa. Ehkä tällaiset ajatukset pitää vain unohtaa. Onhan paljon sellaisia ammattejakin, joissa mies ei näe perhettään työnsä takia pitkiin aikoihin. Tällaisten perheiden äitien kokemuksia ja tuntemuksia olisi myös kiva kuulla.
