E
Enne
Vieras
Hei vaan kaikille !
Voi olla että mulla on tänään vaan huono päiväkin, mutta tulin tänne kuitenkin purkautumaan, vaikka tämä asia ehkä onkin vähän lapsellinen, mutta kuitenkin.
Onko teillä muilla niin, että lapsenne ilostuu enemmän nähdessään isänsä kuin äitinsä ?
Kyllähän tuo on varmasti ihan normaalia, on varmasti niitä ns. äidin poikia ja ns. isän tyttöjä. Mutta olen myös miettinyt sitäkin että olenko ollut kauhean hyvä äiti, varsinkin parina ensimmäisenä kuukautena kun lapsemme oli syntynyt. Vauvalla oli vatsavaivoja ja oli todella itkuinen ja hankalasti tyynnyteltävä yms. Meillä ei nukuttu juurikaan yöllä, eikä varsinkaan päivällä. Olin todella itkuinen, hermostunut ja ennenkaikkea väsynyt.
Imetys ei sujunut ja tunsin että olen tosi huono äiti kun mikään ei oikein tuntunut onnistuvan, enhän pystynyt edes ruokkimaan lastani jne. Vauva ei varmasti tuntenut saavansa minulta turvaa ja tukea kun oli pieni ja avuton.
Nyt vauva on puolivuotias ja todella tyytyväinen ja iloinen tyttö ja hänen kanssaan on tosi ihanaa puuhata kaikenlaista.
Nyt sitten kun tyttö on tuollainen ns. helppo vauva, niin isäkin on enemmän lapsen kanssa. Joten olenkin ajatellut että onko lapselle jäänyt kuva että isä vain on aina hyväntuulinen ja turvallinen ja minä epävakaa ja pahantuulinen, koska ne pari ensimmäistä kuukautta vauvan kanssa olin sellainen. En ole kuitenkaan enää.
Silti mielessä välillä käy että olenko huono äiti, eikö lapseni tunne olevansa turvassa sylissäni, eikö hänen ole hyvä olla kanssani, koska aina kun hän näkee isänsä hän on yhtä hymyä ja nauraa ja hihkuu innoissaan. Ei hän minut nähdessään noin reagoi, ainakaan yhtä innostuneesti. Tottakai minusta on ihanaa että isä ja tytär viihtyvät hyvin yhdessä, sitä on ihana katsellakkin.
Vai olisiko se sitten sitä että minä olen hänen kanssaan lähes aina ja isä vain iltaisin töiden jälkeen... En tiedä. Onko teillä muilla jotain vastaavan kaltaisia tuntemuksia vai kuvittelenko minä vain omiani ?
Tuntuu vaan niin pahalta jos lapseni ei tunne oloaan turvatuksi ja hyväksi kanssani joko siksi että olin alkuun sellainen kuin olin tai jostain muusta syystä. Itse kun nautin täysin siemauksin lapseni kanssa olemisesta, enkä voisi kuvitellakkaan elämääni ilman häntä.
No, tämä nyt ehkä oli typerä vuodatus, mutta tulipahan purkauduttua
Kiitos jos edes joku jaksoi lukea !
Voi olla että mulla on tänään vaan huono päiväkin, mutta tulin tänne kuitenkin purkautumaan, vaikka tämä asia ehkä onkin vähän lapsellinen, mutta kuitenkin.
Onko teillä muilla niin, että lapsenne ilostuu enemmän nähdessään isänsä kuin äitinsä ?
Kyllähän tuo on varmasti ihan normaalia, on varmasti niitä ns. äidin poikia ja ns. isän tyttöjä. Mutta olen myös miettinyt sitäkin että olenko ollut kauhean hyvä äiti, varsinkin parina ensimmäisenä kuukautena kun lapsemme oli syntynyt. Vauvalla oli vatsavaivoja ja oli todella itkuinen ja hankalasti tyynnyteltävä yms. Meillä ei nukuttu juurikaan yöllä, eikä varsinkaan päivällä. Olin todella itkuinen, hermostunut ja ennenkaikkea väsynyt.
Imetys ei sujunut ja tunsin että olen tosi huono äiti kun mikään ei oikein tuntunut onnistuvan, enhän pystynyt edes ruokkimaan lastani jne. Vauva ei varmasti tuntenut saavansa minulta turvaa ja tukea kun oli pieni ja avuton.
Nyt vauva on puolivuotias ja todella tyytyväinen ja iloinen tyttö ja hänen kanssaan on tosi ihanaa puuhata kaikenlaista.
Nyt sitten kun tyttö on tuollainen ns. helppo vauva, niin isäkin on enemmän lapsen kanssa. Joten olenkin ajatellut että onko lapselle jäänyt kuva että isä vain on aina hyväntuulinen ja turvallinen ja minä epävakaa ja pahantuulinen, koska ne pari ensimmäistä kuukautta vauvan kanssa olin sellainen. En ole kuitenkaan enää.
Silti mielessä välillä käy että olenko huono äiti, eikö lapseni tunne olevansa turvassa sylissäni, eikö hänen ole hyvä olla kanssani, koska aina kun hän näkee isänsä hän on yhtä hymyä ja nauraa ja hihkuu innoissaan. Ei hän minut nähdessään noin reagoi, ainakaan yhtä innostuneesti. Tottakai minusta on ihanaa että isä ja tytär viihtyvät hyvin yhdessä, sitä on ihana katsellakkin.
Vai olisiko se sitten sitä että minä olen hänen kanssaan lähes aina ja isä vain iltaisin töiden jälkeen... En tiedä. Onko teillä muilla jotain vastaavan kaltaisia tuntemuksia vai kuvittelenko minä vain omiani ?
Tuntuu vaan niin pahalta jos lapseni ei tunne oloaan turvatuksi ja hyväksi kanssani joko siksi että olin alkuun sellainen kuin olin tai jostain muusta syystä. Itse kun nautin täysin siemauksin lapseni kanssa olemisesta, enkä voisi kuvitellakkaan elämääni ilman häntä.
No, tämä nyt ehkä oli typerä vuodatus, mutta tulipahan purkauduttua
Kiitos jos edes joku jaksoi lukea !