No riippuu miten tätä ajattelee. Pienen vauvan kapasiteetti riittää vain yhdelle ihmiselle. Biologinen, hänet kantanut äiti on se, johon hän helpoiten kiintyy, koska on oikeastaan kiintynyt jo raskausaikana. Sydämen syke, maidon haju, muu ominaishaju... Kaikki ovat "säädettyjä" äitiin. Äidin keho on paljon, paljon vahvemmassa yhteydessä lapseen kuin mitä kenenkään muun keho. Esimerkiksi jos vauva on äidin rinnalla, niin äidin rinnanalueen ihon lämpötila muuttuu lapsen tarpeiden mukaan. Isällä tätä ei tapahdu. Nukkuessaan vierekkäin, synkronoituu äidin ja lapsen hengitysrytmi ja unisyklit. Isällä (tai kellään muullakaan) ei tämmöistä tapahdu. Ja sitten tosiaan se imetys: Äidin kroppa vastaa automaattisesti lapsen tarpeisiin.
Raskausaika ei varsinaisesti lopu siihen, että lapsi tulee kohdusta ulos. Lapsi oppii hengittämään (lähes) itsenäisesti, mutta äidin sylissä ja äidin rinnalla hänen on turvallisinta jatkaa vielä monta kuukautta. Äidin keho on se, joka viestii sopivasta ruumiinlämpötilasta, hengitystiheydestä, sydämen sykkeestä, uni-valverytmistä ja äidin keho esisulattaa ravinnon lapselle sopivaan muotoon. Äiti on täynnä hormoneita jotka jopa kasvattavat hänen aivojaan hänen oppiessaan hoitamaan jälkeläistään.
Nykysuomessa lapsi useimmiten jää henkiin vaikka jäisi vaille äitinsä hoivaa, mutta vielä muutama kymmenen vuotta sitten lapsi, jota ei imettänyt hänen oma äitinsä, kuoli SEITSEMÄN kertaa todennäköisemmin verrattuna lapseen joka sai kasvaa äitinsä rinnalla. Tämä oli siis ihan 1960-luvulla. Vielä tänä päivänäkin kuolee lapsia sen takia, että he eivät ole äitiensä imetettävinä ja hoivattavina. Heitä kuolee vähän, mutta silti niin tapahtuu.
Pienelle vauvalle on kautta aikojen ollut elintärkeää saada äitinsä hoivaa. Siksi juuri äidillä on parhaimmat edellytykset siihen raskauden jälkeiseen "ulkoiseen raskauteen", symbioosiin, miksikä sitä tahtoo kutsua, jota lapsi tarvitsee kehittyäkseen normaalisti. Ja aivan kuten käy raskauden, se "symbioosi" tai hoitajan ensisijaisuus loppuu jonakin päivänä, aika yhtäkkiä, ja sen jälkeen ihmissuhteet ovat ihmissuhteita, eivät hoivasuhteita tai riippuvaisuussuhteita.
Länsimainen ihminen ahdistuu kaikista viittauksista ihmisen perimään, koska ei ole fantsua, ettei kaikkeen voikaan vaikuttaa. On yks hailee miten lapsi voi tai mikä olisi fysiologisesti sekä lapselle että äidille parhainta, koska se ei sovi kulutushysteriaindividualismikulttuuriimme. Lapsi halutaan nähdä äidistä erillisenä yksilönä jopa jo raskausaikana ja viimeistään synnyttyään hän on erillinen eliö, vaikka normaalisti äiti ja vauva kulkisivat yhdessä vielä pitkään synnytyksen jälkeen. Hän on tavara, jota voi omistaa, ja on epäreilua jos ei miehet saa myös omistaa tätä kappaletta.
Alleviivaan nyt vielä kerran: Aivan kuten raskausaikakaan ei määrittele kenet lapsi 18-vuotiaana kokee läheisemmäksi, ei myöskään tuo ns ulkoinen raskausaika määrittele, kenet lapsi kokee läheisemmäksi 18-vuotiaana. Sen sijaan sillä on vaikutusta hänen kehitykseensä, että pallotellaanko häntä nukkena sinnesuntänne vai saako hän rauhassa tutustua maailmaan ja pikkuhiljaa luopua fyysisestä ja psyykkisestä riippuvaisuudestaan.