Mun kanssa on vaikea repiä mitään iloa tähän arkeen. Toki lapsista saa paljon, mut kyllä mä aika lytyyn lyöty itse olen täällä kotona. Toki yritän käydä lasten kanssa muidenkin ihmisten luona, mutta toisinaan sekin tuntuu niin vaivalloiselta. Kaipaan aikuista seuraa, mut lasten kanssa se "ei onnistu" siinä mielessä että keskittyminen on aina lapsissa kuitenkin, yleensä molemmin puolin. Sekä mulla että hällä kenen luona olen vieraana.
Ennen kaikkea en tahdo jaksaa arjen rutiineja joiden tekeminen kestää iäisyyden koska mitään ei koskaan saa tehtyä kerralla. Kai mä olen viallinen yksilö kun väsyn siihen katkonaisuuteen ja "rääpimiseen sieltä täältä". Ennen olin tosi ahkera ja aikaan saava - nykyään oon niin lytyyn lyöty että en jaksais ees aloittaa. Eihän se lasten vika ole, oma pääkoppani on vaan syvältä. En kuitenkaan tahdo aina hätistää lapsiakaan hommieni tieltä pois vaan lähden heidän leikkiin mukaan. Apuna ovat siten miten nyt 10kk ja 2,5v voi vaan olla...
Eilen taas itkin itseni uneen kun ahdisti niin. Lapset ovat aivan mielettömän ihania ja mieheni myös joka autaa kaikessa missä voi. Kamala on myötää että kaipaan jo töihin. Edes osa-aikaisesti...tuntisi joskus että on tehnyt ja aikaansaannut jotain, eikä niin että on vaan yrittänyt tehdä ja kaikki silti hujan hajan.
Millä haluaisin hemmotella itseäni? Sillä että kaikki arjan rutiinit olisi hoidettu ja saisin mieheni kanssa olla lasten kanssa.
Ja tiedän että vika on mussa joten siitä ei tartte tulla aukoon. Mut mielelläni ottaisin vastaan vinkkejä, muita kuin jatkuvaa ravaamista (meillä lapsista tulee silloin tosi levottomia, testattu on)