Ilman suhdetta loppuelämä?

Ennen olen ajatellut, että joskus "hankin" miehen. Mutta vuosien myötä ajatukset on menneet siihen suuntaan, että ei koskaan. Viihdyn itsekseni ja en osaa edes kuvitella että asuisin jonkun toisen aikuisen kanssa. Olen kyllä rakastunut mutta en ole asunut kenenkään kanssa ja lähinnä vaan tapaillut ja saanut romantiikannälkää pois

Minulla olisi kyllä ollut "ottajia" mutta kun todella harvoin ihastun edes kehenkään. Ja nyt olen tullut entistä kielteisemmäksi parisuhdetta kohtaan. Outoako? Eniten ärsyttää kun monet ihmettelee ja voivottelee kun mulla ei ole miestä ja monet puhuu että olisin niin paljon onnellisempi jos mulla olisi mies. Jotenkin jopa säälittäviä sellaiset sinkut jotka väkisin "saalistaa" sitä miestä jostain.

Olen tottunut elämään vapaasti ja omalla tavallani, itsenäisesti.

Olenhan toki vielä nuori ja eihän sitä tiedä jos joskus täysin hullaannunkin johonkin mieheen joskus. Mutta tällä hetkellä tuntuu että mielummin elän ja asun yksin

Muita samanlaisia outoja?

 

Mä olen täysin vastakohta. Takana pitkiä suhteita ja sinkku en ole ollut oikeastaan koskaan. Nautin siitä tunteesta, että olen toisen ihmisen puolikas tavallaan. Rakastan läheisyyttä, yhteistä elämää, perhettä, yhdessä tekemistä jne. Silti minulla on paljon vapauttakin halutessani. Saan kaiken tarvitsemani kuitenkin perheestä ja parisuhteesta, joten ei ole tarvetta metsästää seksiä tms. Onneni tulee siitä, että asetan toisen ihmisen onnen omani edelle. Kun toinen nauttii elämästä, myös minä nautin.

 

Up

 

Mä metsäsätän koko ajan vaikka en haluisi,haluan miehen mutta inhottaa itseänikin et väkisin etin sitä kokoajan ja silleen sitä ei ainakaan tule elämäänni. Olen nyt ollut pian puolitoista vuotta yksin ja nyt tuntuu siltä et olis kiva kun olisi mies toisaalta taas yritän ajatella et parempi olla yksin. Olen käynyt treffeillä muutamna kerran mutta ei ne ole johtaneet mihinkään. haluan miehen mut sit kun siihen olis mahdollisuus niin mua rupee pelottamaan. Ja niinkin tyhmä juttu vielä...ex oli tosi komea,oikeesti ja nyt ne joita tavannut olleet ihan kamalia ulkonäöllisesti verrattuna exään ja en todellakaan halua sellasta koska tiedän et voin saada sen komeammankin. Ja tiedän,olen pinnallinen tän asian suhteen mutta kun tiedän mitä voin saada ni en halua tyytyä vähempään. Yksi tyyppi jot tapailin tässä pidemmän aikaa ni se oli hyvännäköinen mutta se lopetti meijän jutun.

 

Jokainen tyylillään. Kyllä ihminen nyt herranjestas sinkku saa olla jos niin haluaa

 

Jokainen tyylillään. Kyllä ihminen nyt herranjestas sinkku saa olla jos niin haluaa

Jep, mutta ärsyttää vaan kuunnella aina sitä miksimiksimiksi :kieh: Toisaalta kai se kuulostaa oudolta, koska yleensä ihmiset ovat suhteessa tai se on ainakin tavoitteena.

 

Jep, mutta ärsyttää vaan kuunnella aina sitä miksimiksimiksi :kieh: Toisaalta kai se kuulostaa oudolta, koska yleensä ihmiset ovat suhteessa tai se on ainakin tavoitteena.

Mulle taas toitotetaan sitä et "oleonnellinenkunootsinkku" "voikunminäkinolisin" yms. Kyllä mä voisin vaihtaa osia. Rasittavaa kuunnella kuukausitolkulla tota samaa ja se jatkuu varmaan ikuisesti.

 

Jep, mutta ärsyttää vaan kuunnella aina sitä miksimiksimiksi :kieh: Toisaalta kai se kuulostaa oudolta, koska yleensä ihmiset ovat suhteessa tai se on ainakin tavoitteena.

Voin uskoa että on rasittavaa.. Ootko sanonut ihan suoraan kyselijöille että kun et vaan yksinkertasesti näe että parisuhde olis sun juttus?

Luulis että siinä loppuis kyselyt...

 

No mä olen elänyt samassa parisuhteessa tähän mennessä reilut 15 vuotta, lapsia meillä on kolme. Olen 34-vuotias. Jos me päädymme joskus eroon, niin tuskinpa sen jälkeen tulen enää miestä itselleni "ottamaan". En halua lapsiani keskelle minkäänlaisia uusperhekuvioita (ainakaan omalta puoleltani, mies sitten toki tekisi itse omat ratkaisunsa) ja olen sellainen ihminen, että osaan ja haluan olla yksinkin (ilman kumppania siis). Joskus olen miettinyt, onko mua ollenkaan luotu elämään parisuhteessa.

 

Mä en oo koskaan ajatellut että haluaisin suhdetta, oon enemmän haaveillu villistä ja boheemista sinkkuelämästä ulkomailla ja lesborakastajasta

Mutta kappas vaan, tässä mä vietän perhe-elämää rekkakuskin kanssa. Ei menny ihan niinku elokuvissa, mutta yleensä ei oo valittamista.

 

Mä elin yksin lähes kolmekymppiseksi. En ihastu helposti/usein ja sitten kun ihastuin, ne tyypit vaan oli yleensä sellaisia, joiden kanssa vakavammasta suhteesta tai yhdessä asumisesta ei olisi tullut mitään. Sitten vaan yks päivä tajusin, että nokkani alla oli koko ajan ollut mies, josta en ajatellut niin, että yhdessä asuminen ahdistaisi. Siitäkin huolimatta, että ei ole luonteeltaan mitenkään helppo. Eli en ole enää sinkku, mutta minäkin muistan hyvin muiden ihmettelen ja kummastelun. Ja se todellakin oli ärsyttävää.

 

Olen nyt parisuhteessa, mutta sinkkunakin on tullut viihdyttyä. Ainoastaan välillä sinkkuna parisuhteeseen kaipasin, enemmänkin ehkä se seksittömyys hieman vaivasi.

 

Mikäli tämä nykyinen parisuhde menisi päättymään, niin en mä oikeesti jaksa uskoa siihen, että enää laittaisin itteäni markkinoille tai ainakaan aktiivisesti parisuhdetta lähtisin rakentamaan. Mieluummin sinkkuna. Tai sitten semmoisessa suhteessa, että molemmilla omat osoitteet, että on sitä tilaa olla ja mennä ihan itekseenkin...

Musta on päinvastoin vain hyvä, että osaa olla itsekseenkin. Tässä on lähipiirissä hirveesti nyt sellaisia tapauksia, jotka vasta nyt hyvinkin aikuisina opettelevat sitä yksinelämistä ja olemista, kun aikaisemmin on tullut vain kuljettua jatkuvasti suhteesta ja liitosta toiseen, edeltävän loputtua suoraan uuteen. Ja nyt kun sitten ollaan siinä tilanteessa, että pitää olla yksin, niin - taivas, että ottaa koville ja on vaikeaa ihan joka suhteessa.

Mulla oli useamman vuoden sinkkuelämää takana, ja täysin tyytyväisenä sitä elelin - toki pienien säätöjen ilahduttamina - ja olin aivan vakuuttunut siitä, että näin tämän tulee mennäkin. Elän itsellisenä itsenäisenä naisena vanhuuteen asti.

Ja sitten elämä yllätti. Joten - never say never.

 

Noin minäkin ajattelin mutta ei sitä sitten kuitenkaan kovin kauaa kestänyt kun se mies siihen tupsahti, yllättäen, keskelle järjestynyttä yksinoloa.

 

Mä en ihmettele ollenkaan, jos haluu olla yksinään tai siis silleen ettei jaa asuntoa/lainaa yms. toisen aikuisen kanssa, varsinkin jos on sinkkuillu jo pitkään. Enemmän ihmettelen niitä jotka hyppäävät suhteesta toiseen ja aina yhtä täysillä, mutta kuitenkaan se suhde ei sitten toimi...

 

No hyvä ettei kaikki pidä ihan outona

Niin ja lapsi mulla jo on, joten perheen perustaminenkaan ei ole se "syy" miksi mulla pitäisi olla mies. Kahdestaan elellään lapsen kanssa ja näin on hyvä

 

No hyvä ettei kaikki pidä ihan outona

Niin ja lapsi mulla jo on, joten perheen perustaminenkaan ei ole se "syy" miksi mulla pitäisi olla mies. Kahdestaan elellään lapsen kanssa ja näin on hyvä

No ei todellakaan sua voi outona pitää :hug:...päinvastoin, musta se osoittaa tervemielisyyttä, kun ikään kuin hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on ja nauttii siitä. Että on sinut itsensä kanssa, tuntee itsestään jokaikisen sopukan, tietää mitä tahtoo ja haluaa. Osaa olla sen itsenäisyytensä kanssa. Osaa olla yksin ja sietää sitä yksinäisyyttäkin - ettei hakemalla hae toista ihmistä viereen kiehnäämään.

Ja kuka todellakin tietää. Ikinä? Elämä kuljettaa miten sattuu, yllätyksiä tulee juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa . Pääasia, että itse voi elämässään hyvin :heart:.

 

Mä tunnen nuin. Olen onnellisempi ku olen lapsen kanssa kahdestaan.
Mä en edes osaa ikävöidä.
Nukuin parhaiten yksin ja vihaan jos joku haluaa nukahtaa lähekkäin.
En tykkää hengailla sylikkäin tai lähekkäin ku katson telkkaria yms...
Ja aina välillä mulle iskee nuuskamuikkus kohtauksia

 

Se tulee, jos on tullakseen. =)

 

Mä tunnen nuin. Olen onnellisempi ku olen lapsen kanssa kahdestaan.
Mä en edes osaa ikävöidä.
Nukuin parhaiten yksin ja vihaan jos joku haluaa nukahtaa lähekkäin.
En tykkää hengailla sylikkäin tai lähekkäin ku katson telkkaria yms...
Ja aina välillä mulle iskee nuuskamuikkus kohtauksia

Mikä on nuuskamuikkuskohtaus? Ja hienoa että joku muukin tuntee näin!

Mäkään en voi sietää sitä että pitäs oikeasti nukkua jonkun kainalossa tms. Kyllä mä tykkään olla rakkaan ihmisen lähellä jne mutta en osaa nukkua niin. Ja tiedän kyllä mitä ikävä on ja olen ollut rakastunut ja seurustellutkin ja kokenut sen huuman ja hehkun.. Mutta että pitäisi elää silleen. Nounou.

 

Ei ollenkaan outoa. Itse olin 14 vuotta yksin ja selibaatissa, kunnes 35-vuotiaana kohtasin mieheni. Kun oli pari huonoa suhdetta takana, niin sitä tuli aika varovaiseksi.
Kenenkään toisen kanssa en sillä välin tuntenut yhtä syvästi kuin mieheni. Yksin oleminen myös säästi omaa psyykeä syviltä ihmissuhdesotkuilta ja keskityin asioihin, jotka muuten tekivät minut onnelliseksi.

 

Mä en oo koskaan ajatellut että haluaisin suhdetta, oon enemmän haaveillu villistä ja boheemista sinkkuelämästä ulkomailla ja lesborakastajasta

Mutta kappas vaan, tässä mä vietän perhe-elämää rekkakuskin kanssa. Ei menny ihan niinku elokuvissa, mutta yleensä ei oo valittamista.

Mitä sukupuolta se sun rekkakuski on?

 

Mä en voisi kuvitellakaan eläväni ilman miestä. En tarkoita etteikö elämässä voisi olla kausia jolloin miestä ei olisi kuvioissa, mutta kyllä mä ehdottomasti kuulun niihin, jotka kaipaa jotakuta rinnalleen.

Mutta se on sitten asia aivan eri, että miten vakavasti siihen viereen jonkun haluan. Jos joskus eroan liitostani, tuskin tulen enää uudelleen avioitumaan. Yhteenmuuttokin on vähän siinä ja siinä. Mä taidan nauttia vähän liikaa omasta seurastani, jotta enää uudelleen hynttyitä yhteen kenenkään kanssa viskoisin

 

Täytyy sanoa että tunnen ap:n kanssa näin virtuaalisesti tiettyä sielujen sympatiaa. Itse myös sinkku eikä mitään hinkua parisuhteeseen. Olin 25 kun tapasin ex-mieheni ja aloimme seurustelemaan. Exä oli ensimmäinen mies johon voin sanoa että ihastuin ja kenties rakastuinkin ja lähdin parisuhteeseen. Saimme kaksi lasta ja meille tuli ero ja nyt olen viimeiset neljä vuotta ollut sinkkuna. Jotenkin vaikealta tuntuu että pitäisi alkaa taas jonkun uuden kanssa seurustelemaan. Myönnän että välillä iskee haikeus kun ei ole ketään rinnalla jakamassa arkea mutta toisaalta en tiedä osaisinko enää parisuhteessa ollakkaan, en tiedä olenko koskaan osannutkaan olla.
Minä myös allekirjoitan väitteen että jokaiselle tekisi hyvää olla itsekseenkin, ettei heti rynnättäisi parisuhteen päättyessä uuteen suhteeseen. Minun ajatusmaailmaan ei vaan oikein mahdu tuo että kumppania vaihdetaan ns. lennosta ts hetkeäkään ei osata olla yksin vaan mennään suhteeseen melkeinpä kenen kanssa tahansa ettei vaan tarvitse yksin olla. Itse en ainakaan jaksaisi koko ajan olla tutustumassa "uusiin sukulaisiin" tai että lapsilla vaihtuisi koko ajan äiti-/isäpuoli.

 

Mun mielestä kaiken lähtökohta pitäisikin olla se, että on onnellinen ja tyytyväinen ihan ilman parisuhdetta ja jos romantiikkaa kaipaa niin se on sitten vain plussaa. Mä en ole koskaan seurustellut (vain yksi lyhyt romanssi 1,5 v sitten) ja olen silti aina ollut onnellinen ja nauttinut elämästäni. Nuorempana (heh, mä kun olen kovin vanha nyt ) kaipasin seurustelusuhdetta enemmän kuin nykyään. Tällä hetkellä viihdyn ihan hyvin sinkkuna ja kaipaan vain ajoittain rakastumista ja suhdetta. Elän siis ilman seksiä, parisuhdetta ja säpinöitä eikä mikään noista ole ehto sille, että voisin nauttia olostani. Pyrin elämään elämääni sen kummempia haikailematta ja suunnittelematta. Ennemmin yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutten kävele ohi, jos kohtaan ihanan ihmisen.

Se on kyllä totta, että muille ihmisille toisten sinkkuus on yleensä suurempi huolenaihe kuin ihmiselle itselleen.