Ikävä lapsuusmuisto...

["Tiina"]

Ärsyttää kun muistan lapsuudesta sen kurjan tunteen kun aikuiset väittivät vastaan kuuntelematta mitä lapsi koettaa sanoa.
En siis tarkoita että lasta kuunnellaan ja totellaan joka asiassa mutta ne epäreilut tilanteet joissa lytätään pieni ihminen sillä auktoriteetillä/suuremmalla koolla.
Katsotaan sitä lasta ylhäältä alaspäin ja väitetään vastaan eikä kuunnella.
Voin antaa esimerkin jostain tavallisesta tilanteesta.

Isä : "ÄLÄ KOSKE SIIHEN TELKKARIIN!!!"
Lapsi : "En ole kosken..."
Isä : "NO OLET KYLLÄ MINÄ NÄIN!!!"
Isä puhuu lapsen päälle eikä kuuntele. Ja lapsi oikeasti ei koske telkkariin vaan näyttää läheltä kuvaa mitä tarkoitti.
Minusta lasta ohjeistetaan tuollaisissa tilanteissa nätisti huutamatta ja kuunnellaan mitä lapsi sanoo.

Minun lapsuuden ikäviin muistoihin tosin liittyy se että omalla isälläni oli tapana väittää vastaan "leikillään" vähän kaikessa.
Jos päivällä esim. puhuttiin että
Isä "pikkuveljesi on syntynyt 3.päivä joulukuuta"
Minä "ei kun Pietu syntyi 3.marraskuuta"
Isä "No eikä kun joulukuuta"
Minä "Tarkistan asian veljen albumista"
Tarkistan asian ja kerron isälleni että veljeni on syntynyt marraskuussa.
Isäni nauraa ja sanoo että
"Niinhän minä olen sanonut koko ajan"
Eikä usko yhtään vaikka kuinka koetan sanoa että alunperin väittikin ihan muuta... Kertoo sitten läheisille ja sukulaisille miten koetin vääntää asian nurinkurin...



Ny vaan liiankin tarkasti seuraan sitä miten oma mieheni lapsiaan kohtelee ja puutun vaikka tiedän etten saisi.

 

[tulee mieleen]

Onks sun isäs narsisti vai oliko hän vain "vitsikäs". Narsistit nimittäin ovat muka aina oikeassa ja sitten kun toinen todistaa vääräksi niin sitten he valehtelevat sanoneensa toisin.

 

[A-p]

Onks sun isäs narsisti vai oliko hän vain "vitsikäs". Narsistit nimittäin ovat muka aina oikeassa ja sitten kun toinen todistaa vääräksi niin sitten he valehtelevat sanoneensa toisin.

Siis ihan vaan vitsikäs oli olevinaan. Todella raivostuttava piirre tilanteissa joissa pieni lapsi koettaa saada äänensä kuuluviin.
Sama tuli niissä tilanteissa kun paras kaverini tuli käymään ja siivottiin yhdessä huonettani. "Tää tyttö se soittaa kaverit siivoamaan kun ei itse viitsi, hehhehhehheheheee".
Vitsaili ja oli olevinaan hauska.
Pidän isästäni, olen aina pitänyt ja olen ollut isän tyttö. Nykyäänkin isäni on 'rakkaampi' jos niin voi sanoa minulle kuin äitini. Silti nuo asiat lapsuudesta on jääneet kummittelemaan mieleen siinä määrin etten pidä siitä jos koen mieheni meidän lapsiamme väärin kohtelemaan, eli astumaan liiaksi lapsen yläpuolelle.

 

["Hippu"]

Tuollainen lapsen nolaaminen on aikuiselta ajattelematonta ja epäkypsää. Miten itseluottamuksesi ja omanarvontuntosi on päässyt kehittymään?

 

[vv]

Siis häh? YmmärsItkö lapsena että kyse oli huumorista?

 

[A-p]

Minulla on huono itsetunto edelleen. Mutta en osaa siitä isääni syyttää.

Muttta siis joo... kyllä lapsena jotenkin tiesin ettei isä pahalla juttujaan sano. Vitsailee ja oli kavereitteni keskuudessa "maailman paras isä" ja "aina niin hauska". Mutta minuun se välillä kolahti ikävästi.

 

[sinäkin olet]

Taidat olla aika tosikko ihminen, no niitä kyllä riittää ja ne kaikki istuu sossussa töissä tai työkkärissä.

 

[bud]

Siis häh? YmmärsItkö lapsena että kyse oli huumorista?

No ei toi nyt mistään huumorista enää mene. Vittumaista kiusantekoa toi on.

 

[A-p]

Taidat olla aika tosikko ihminen, no niitä kyllä riittää ja ne kaikki istuu sossussa töissä tai työkkärissä.

Tosikko tai en... Nykyään osaan isäni heittoihin suhtautua oikein hyvinkin. Välillä ärsyttää mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta en lapsena osannut ajatella niin.
Vaan koin että olin itse aina väärässä eikä minua kuunneltu vaan "pyrittiin päälle" joka asiassa. Että aikuinen on aina oikeassa eikä lapsia tarvitse kuunnella.

Ja nyt pelkään että mieheni aiheuttaa samaa tunnetta omille lapsilleni sillä ettei aina kuuntele ja ota huomioon sitä miten tilanne oikeasti meni tai mitä lapsi haluaa tilanteeseen sanoa.

 

[venni07]

no mun lapsuuden muistot o sitä et isä joi kaikki viikonloput,hakkas äitiä meitä 4 sisarusta minä toisiks nuorin ja aina sain olla yksin hakemassa poliisia(asu melkee naapuris)...tätä on mun muistot n.4v asti =( ja aina jouduttiin sit pakoon mummulaan äitin kans ja koskaan äiti ei kertonu syytä miks tullaan ja jos kello oli paljon ajeltiin ympäriinsä vaikka koko yö...vihdoin ku erosivat olin 15v ja multa ei kysytty et meenkö äitin mukaa vai jäänkö isälle vaan mut jätettiin isälle yksin muut sisarukset pääsi äitin mukaan =(

 

[VV]

No ei toi nyt mistään huumorista enää mene. Vittumaista kiusantekoa toi on.

No siltä se minun korviin kuulostaa ja kun meitä on moneen junaan niin jollekin tietenkään ei.
Ap:lla taitaa olla myös erilainen huumorintaju isänsä kanssa, ei ne vanhempien ja lasten huumorintajut aina kohtaa, huomattu omastakin.

 

[vv]

no mun lapsuuden muistot o sitä et isä joi kaikki viikonloput,hakkas äitiä meitä 4 sisarusta minä toisiks nuorin ja aina sain olla yksin hakemassa poliisia(asu melkee naapuris)...tätä on mun muistot n.4v asti =( ja aina jouduttiin sit pakoon mummulaan äitin kans ja koskaan äiti ei kertonu syytä miks tullaan ja jos kello oli paljon ajeltiin ympäriinsä vaikka koko yö...vihdoin ku erosivat olin 15v ja multa ei kysytty et meenkö äitin mukaa vai jäänkö isälle vaan mut jätettiin isälle yksin muut sisarukset pääsi äitin mukaan =(

Tätä minä sanon jo ikäväksi lapsuusmuistoksi, sääli ettei äitisi tajunnut mitä tuolla aiheutti. Muuten olisi jättänyt isäsi aiemmin / ottanut sinutkin asumaan "koko perheen" mukaan teiniärhentelyistä huolimatta.

 

[...]

Minua hakattiin kotona siihen asti kun lähdin opiskelemaan, sen jälkeenkin isä löi kun kävin kotona. Hakkasi myös sisaruksiani. Ei ollut alkoholisti, väkivaltainen vain.

 

[A-p]

Ja nytkö siis minun ikävä lapsuus muistoni ei olekaan ikävä koska jollakin toisella voi mennä huonomminkin?
Tätä en aina ole oikein ymmärtänyt. Mistään ei saisi valittaa, mitään ei saisi surra eikä mikään saisi tuntua pahalta koska jossain on joku toinen josta tuntuu vielä pahemmalta.

Tuo siis on MINUN ikävä lapsuusmuistoni joka nyt pahasti heijastuu minun suhtautumiseeni mieheeni. Sitä koetin sanoa. Voiko tuollaisesta päästä irti? Etten niin kovin tahtoisikaan puuttua miehen tapaan kasvattaa lapsia?

 

[...]

Ja nytkö siis minun ikävä lapsuus muistoni ei olekaan ikävä koska jollakin toisella voi mennä huonomminkin?
Tätä en aina ole oikein ymmärtänyt. Mistään ei saisi valittaa, mitään ei saisi surra eikä mikään saisi tuntua pahalta koska jossain on joku toinen josta tuntuu vielä pahemmalta.

Tuo siis on MINUN ikävä lapsuusmuistoni joka nyt pahasti heijastuu minun suhtautumiseeni mieheeni. Sitä koetin sanoa. Voiko tuollaisesta päästä irti? Etten niin kovin tahtoisikaan puuttua miehen tapaan kasvattaa lapsia?

On se sinunkin muistosi ikävä, ei tämä mikään kilpailu ole.

Onhan jonkun isä tai äiti tappanutkin, ne eivät ole täällä edes muistojaan kertomassa.