Moi cynde!
Jos olet herätellyt tätä keskustelua, on ihan hyvä, että asioista puhutaan. Ei se ole ollut korvapuusti, että jollain on ollut hyvä tulos veriseulassa ja muussa. Päin vastoin.
Muistan, kun odotin esikoistani, en ehtinyt veriseulaan. Ei kyllä ollut syytäkään, kun ei niskaturvotusta ollut. Olin silti melkein yhtä huolissani tytöstäni, kuin nykyisessä raskaudessani olen seulakärähdyksen vuoksi ollut. Ensimmäistä odottaessa kaikki pelotti, kaikki tuntui oudolta ja mietti, voiko tehdä sitä tai tätä, ei tiennyt, millaista lapsen kanssa on jne ja eniten pelkäsin sitä, että lapseni ei olisi terve. Toivoin vain, että saisin nähdä, että hänellä on kaikki hyvin, halusin hänet syliini, mutta pelkäsin tosi paljon. Kävin ylimääräisissä ultrissakin, sillä en jotenkin voinut ymmärtää, että olen niin onnekas vaan pelkäsin koko ajan pahinta. Jos minulla olisi ollut esikoisen kanssa seulakäry, en varmaan olisi pysynyt järjissäni.
Miksi sitten tuntui, että hermostuin? Juuri siksi, että asia on tuore. Odotan edelleen lasta, josta en tiedä, onko kaikki hyvin. Vaikka häntä on tutkittu todella paljon, en ole seulakärähdyksen vuoksi voinut nauttia raskaudestani samoin, kuin he, joilla riski on juurikin esim. 1:500 000. Luulisin näin. Sillä uskon, että näiden äitien ei ole tarvinnut käydä samaa pelkoa ja rumbaa läpi, kuten ei myöskään lapsivesipunktioita tai tutustua asiaan, jota ei uskonut omalle kohdalle tulevan: mitä jos lapseni onkin vammainen? Mitä minun tulee tehdä?
Kun kerroin eräälle äidille, että mulla on ollut tosi iso riski saada down-vauva tai vammainen lapsi, hän sanoi, että: aijaa, eiksusta siis ollu siistiä nähdä sun vauvaa siellä ultrassa? Mun mielestä ainaki on ollut tosi siistiä nähdä oma lapsi vilkuttamassa mulle siinä ultrassa. Hän oli siis myös osallistunut seuloihin, mutta en usko, että hän on osannut edes kuvitella, millaista on, kun ultrasta ei lähdetä hymyillen kuvien kanssa vaan jatkotutkimuslähetteiden kanssa, kun halutaan selvittää, miksi niskaturvotusta on tai miksi hormoniarvot heittävät. Minäkin nimittäin luulin ensin, että on siistiä ja ihanaa nähdä siellä oma vauva, mutta kätilön hiljennyttyä ja sanottua, että täällä nyt näkyisi vähän turvotusta ja että olisi hyvä käydä verikokeessa jos haluaa jne, jne, se vain alkaa tuntua kuin olis sumussa ja hetkessä koko onni vauvasta kääntyy hurjaksi huoleksi.
Vilkas vatsassa asustava lapseni pitää minut siinä ymmärryksessä ja uskossa, että kaikki on hyvin. Netin käyttöni on lähes triplaantunut, sillä olen joutunut tutkia mm. verneri.net -sivuja, olen tutkinut, millaisia vammoja down-lapsella on. Olen perehtynyt siihen, mitä tapahtuu, kun raskaus keskeytetään myöhäisessä vaiheessa todetun vamman vuoksi, olen surrut turhaan! Etukäteen ja liikaa! Vain siksi, että laitoin raksin ruutuun, enkä ymmärtänyt, mitä lähdin tekemään.
Olisinko vähemmän huolissani lapsestani ja olisinko nauttinut raskaudestani enemmän, jos en olisi osallistunut seulaan? En osaa sanoa. Mutta jos en olisi ns. kärähtänyt, olisin ollut turvallisin mielin, sillä edellinenkin raskaus sujui hyvin turhista peloistani huolimatta.
Olen harmistunut siitä, että olen joutunut raskauteni aikana koekaniiniksi. Välillä olen jopa ollut kateellinen muiden vatsoista (vaikka omani on iso kuin mikä, kuin ihmeen kaupalla olen saanut tämän onnen pitää!) ja muistan, kun mulle tuli itku kun näin vastasyntyneen vauvan kaupassa isänsä sylissä, sillä silloin en voinut vielä tietää, miten meidän kävisi.
Eli ne äidit, joilla riskiä ei juurikaan ole olemassa matemaattisten tilastojen valossa: nauttikaa siis raskaudestanne ihan oikeutetusti! Älkää miettikö niitä jonkun rajaamia tilastollisia lukuja vaan sitä, että lapsenne on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, teidän raskautenne on ainutlaatuinen ja yksilöllinen - eli jos riskiä ei ole niin älkää huolehtiko. Jos vain mahdollista, sillä sehän on kuitenkin jonkin verran äitien tehtävä...
Kaikkea hyvää.