Ihmiset eivät ymmärrä keskenmenoa?!

Onko muilla ollut vastaavaa kokemusta, että ihmiset eivät ymmärrä/ väheksyvät keskenmenon kokenutta? Minua ihmiset ovat yrittäneet lohduttaa, että "onneksi raskaus oli vasta niin alussa (rv 9) ja onhan teillä jo yksi lapsi entuudestaan" jne.

Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus omaan suruun, oli kyseessä sitten miten varhainen keskenmeno tahansa. Olisi parempi, etteivät ihmiset sanoisi mitään, jos kerran päästävät suustaan tuollaisia sammakoita.

Löytyykö kohtalotovereita?!

Voimia ja toipumista muillekin km:n kokeneille! Toipuminen todellakin vie oman aikansa, ja niin on kai tarkoituskin...

 

Ihmiset yrittää vaan auttaa ja lohduttaa. Itsellä km rv 12+4 javerta meni kamalasti, verenpaineet laski niin etten sairaalasta meinannut päästä pois, yx ystävä sano että äidillähän sitä verta tulee heti raskauden alussa tuplat lisää( ei paljon lohduttanut), kaavintaan jouduin juuri verenvuodon runsauden takia.

Ei näistä viitsi ottaa hernettä nenään kun eivät pahaa tarkoita, toisen housuihin on niin vaikea asettua ettei sitä voi vaatia muita ymmärtämään kaikkia tunteitaan. Näin minä sen ajattelen enkä hirveästi viitsi edes kavereille kertoilla niistä kokemuksista kun tiedän että ymmärtäminen voi olla vaikeaa. :flower:

 

no ehkäpä me jotka km:n7 tuulimunia kokeneet osaamme suhtautua paremmin silloin jos ystäville käy niin ikävästi kuin itsellemme on käynyt..

kaikki tosin eivät kerro raskauksistaan ennen kun ovat ekassa uä:ssä käyneet ja nähneet vauvan alun....

 

AP jatkaa: Itse todellakin meinaan skarpata ja miettiä tarkasti mitä sanon, mikäli lähipiirissä kokevat joku kerta keskenmenon. Mielestäni ehdottomasti parempi olla hiljaa ja KUUNNELLA kuin päästää suustaan "sammakoita", kuten: "koita kuitenkin nauttia kesästä", "onneksi raskaus oli vasta aluillaan", "onhan teillä jo yksi lapsi", "tosi ikävää...minä voin oikein hyvin, ja mahani senkun kasvaa"...

Mieleeni ei todellakaan tulisi hehkuttaa omaa meneillään olevaa raskautta silloin, kun ystävä kertoo keskenmenostaan. Pitäisi ilon sisälläni. Vaikka olenkin iloinen tuttavieni masuista, en juuri nyt tällä hetkellä pysty ajattelemaan kuin omaa napaani (mielestäni luonnollista).

Seuraavan kerran kun/ jos tulen raskaaksi, pidän asian kyllä täysin omana tietonani. Jatkossakin meinaa kertoa keskenmenostani ainoastaan sellaisille tutuille, joilta luulen saavani ymmärrystä ja tukea. Muut jätän suosiolla pimentoon...

Voimia kaikille kohtalotovereille!!!

 

Tiedän tunteen kun itsellänikin kokemuksia keskenmenoista...
Kaikki ihmiset eivät vaan osaa lohduttaa oikealla tavalla ja niistä tietenkin pettyy mitä ja miten he sanovat...
Mutta kaiken huippu oli se kun olin juuri synnyttänyt kuolleen tyttäremme rv25 ja ilmoitin siitä ystävälleni (liikkui silloin oudossa ja menevässä porukassa) niin hän vaan ilmoitti minulle, " no, voi että, mutta nyt pääset sit käymään baarissa"!!!!!
Siis mitä!!??? Miksi ihmeessä mua olisi joku baariinmeno kiinnostaa juuri kuin tyttömme olis syntynyt kuolleena tai yleensäkkään??!!!
Puhelu loppui kuin seinään ja välit viilenivät...
Nyt ollaan kuitenkin jo väleissä enkä ole maininnut siitä mitä hän minulle sanoi ja miltä se tuntui...

 

Mä en kans kerro kellekkään jos tulen raskaaksi ettei tarvitse sit kertoilla jos kaikki ei menekkään hyvin. Viime raskaudessa vain pari kaveria tiesi kun oli nähnyt mut neuvolassa mut muuten en kertonut sukulaisille ym. vielä vaikka kolmekuukautta tulikin täyteen kun aavistelin pahaa...

 

Olen myös kokenut tutut "sehän oli nin alussa", "Kyllä susta vielä äiti tulee...."

Toisaalta, jos mietin, mitä itse sanoisin toiselle, joka kokee paraikaa keskenmenoa, niin eipä heti tule mieleen. Oma suruni oli ainakin pitkään sanatonta, jota en pysynyt mitenkään ilmaisemaan. Kuinka siis kertoa toiselle tietävänsä mitä se on kun en löydä siihen sanoja, vaikka itse olen saman kokenut?

Nyt kun ei enään riipaise niin kovaa, olen alkanut puhumaan keskenmenosta avoimesti. En salaile. Itseäni näet eniten ärsytti se, että asiasta ei puhuta. Tukea olisi varsmasti helpompi pyytää, kun tuntisi, ettei olisi jotenkin outo, erikoinen tai epäonnistunut

Kokemukseni tähän mennessä ovat olleet positiivisia. Ihmiset hätkähtävät kun puhun asiasta avoimesti, mutta näin olen ehkä saanut parhaimmat lohdutuksen sanat.

 

Juu, valitettavasti... :ashamed:
olen huomannut että monilla ihmisillä empatiakyky on aika rajallinen...joten en kerro MITÄÄN omia henk.koht asioitani mistä voisin loukkaantua varsinkaan sellaisille ihmisille joiden tiedän kokemuksesta ennenkin olleen ymmärtämättömiä.
Ja muutenkin kuuntelen itseäni ennen kuin alan kertoilla omia asioitani "ympäri kyliä" kun niitä ymmärtäjiä on loppujenlopuksi aika vähän. Tarkoitan siis että kuuntelen itseäni siinä että tuntuuko siltä että haluan juuri tuolle tai tuolle kertoa jotakin arkaluontoista.
Minulla vuosi sitten keskenmeno, enkelipoika tuli, ja asia oli minulle melko raskas.
Tsemppiä :hug: :hug: :heart:

 

En ole koskaan kertonut raskaudesta mitenkään alkuvaiheessa kellekään. Minulla on kolme lasta ja neljättä odottaessani lapsen havaittiin kuolleen kohtuun rv:lla 19, joten siinä vaiheessahan raskauden jo kaikki näkee sanomattakin.

Minä tämän kokemuksen vuoksi tulin ainakin siihen tulokseen, että oli helpompi, kun ystävät ja sukulaiset jo tiesi asian. Olisi ollut vielä vaikeampaa siinä tilanteessa selittää mistä suru johtuu, jos ei kukaan olisi edes tiennyt raskaudesta. Eikä sitä varmaa ajankohtaa uutisen julkistamiselle edes tunnu olevan, koska tuossa vaiheessa ja vielä paljon myöhemminkin asiat voi mennä pieleen.

Itse olen lähinnä ihmetellyt sitä, että jo viikkoja sitten (nyt tapahtumasta on noin 7 viikkoa) esimerkiksi äitini oletti, että johan olen varmaankin toipunut asiasta. Minä en ainakaan pysty pääsemään yli oman lapsen kuolleena syntymisestä mitenkään kovin helposti. Ehkä joku pystyy, mutta minä en. Olkoonkin, että olin vasta raskauden puolivälissä.

 

joo, tuntuu tosi pahalta nuo kommentit että "sehän oli vasta niin alussa ja luonto hoiti tehtävänsä" jne. Vaikka raskauteni oli vielä alussa niin silti se pieni ihmisen alku siellä mahassa oli niin mahdottoman rakas ja toivottu :heart: . Oli niin vaikeeta ensinnäkin uskoa alkuunsa koko raskautta todeksi (kun siinä oli pitkä yritys takana) ja sitten kävi näin. Myös kommentti että "teitä nyt koetellaan" tuntui kamalalta. Ja samainen ystäväni myös sanoi että hyvähän sulla on kun kohtu tyhjennetään lääkkeillä, kun hän oli kuullut joltakin että kaavinta on kamala kokemus. Joopa joo.. lääkkeillä tyhjennys onkin ollut sitten niin mukavaa. Tekisi mieli kuvailla kaikki nämä kolme pvää kyseisellekin henkilölle, kaikki kipu ja suru ja pettymys.. Mutta ei tunteitaan osaa edes pukea sanoiks. Tällaista en toivo kenellekään, ja munkin mielestä olisvat sitten mielummin vaikka hiljaa kun että sanoisvat noita typeriä kommentteja.

 

Keskenmeno tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, minullahan oli kolme aiempaa raskautta ja kaikki oli mennyt hyvin..Muistan kun kotona selasin sairaalasta saatuja julkaisuja keskenmenosta kaavinnan jälkeen, ja minusta tuntui etteivät ne voi puhua samasta asiasta mitä minulle on tapahtunut. Mielestäni mieheni ei todellakaan ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut ja hänen kanssaan oli muutenkin turha puhua asiasta välimme olivat muutenkin silloin jo niin huonot....Mutta tiedän nyt että elämä jatkuu...olen ollut kohta 4 vuotta uusissa naimisissa ja olemme päättäneet yrittää hankkia lasta joten tsemppiä!!!!

 

Minulla lapset 02 ja 05, kolmas lapsi meni kesken aiemmin tällä viikolla, rv 9+0... En tiedä olenko vielä edes tajunnut koko asiaa... Itketty on ja äkkinäinen hormonien muutos on tehnyt kiukkuiseksi... Keskenmenosta olemme keroneet vasta anopille (jolla itsellään 3keskenmenoa) ja siskolleni... Olen yrittänyt lohduttautua ajatuksella "parempi nyt kuin puolessa välissä raskautta" (tutulla lapsi kuoli kohtuun rv 26, en voi kuvitellakaan hänen surua...itse en kestäisi...) ja ajattelin että onneksi kohtu tyhjeni nopeasti kokonaan, en joutunut kaavintaan, ei tullut tulehdusta tms... Tämä on itsellenikin vielä tuore asia, mutta en todennäköisesti kerro tästä kovinkaan monelle... Joillakin ihmisillä on niin omituinen tapa lohduttaa, että parempi etten kerro...

 

se on hirveän vaikea lohduttaa toista oikein. kaikki ihmiset ovat erillaisia ja tykkäävät erillaisista lohdutus tavoista. muistan kun tuttuni sai keskenmenon, en osannut sanoa muuta kuin juuri tuon että siinä oli varmasti jotain vikaa ym. noin 2viikkoa sitten sain itse keskenmenon 11 viikolla. harmitti todella paljon. pettymys ja suru oli suuri. mutta olen myös itse ajatellut niin että siinä oli jotain vikaa. ja ajattelemalla kaikkea muuta mikä hiukankin lohduttaa. tosi moni nainen on kokenut keskenmenon, mutta niistä ei puhuta. silloin kun itse sain, paljastui että yllättävän moni tuttuni olikin saanut keskenmenon. vaikka moni onkin myös kokenut sen saman on vaikea lohduttaa ihmistä oikein ja tuntuu että aina kun sanoo jotain se onkin tosi tyhmästi sanottu. itse en edelleenkään osaa lohduttaa oikein sanoin enkä täysin tiedä miltä toisesta pakosti tuntuu.

 

Ei ihminen kuka ei ole samaa kokennu ymmärrä että se sattuu. Meidän poika kuoli kohtuun viikoilla 16 . lääkäri joka oli paikalla silloin sanoi että no onneksi on sentään kesä! Enpä ole ymmärtänyt mitä sillä kesällä on tämän kanssa tekemistä,mutta. Jälkitarkastuksessa tämä sama lääkäri sitten kyseli kuulumisen ja tokaisi sitten joko olette nurmella olleet lasta tekemässä? Silloin nousin ylös ja kävelin huoneesta ulos. Siihen asti olin nukkunut lääkkeen voimin ja tsempannut päivä päivältä niin olin jotenkin kun olisi ilmat pihalle lyöty. Ei sitä omaa suruasi kukaan toinen ymmärrä. Niin se vain on. :hug:

 

\

Ei ihminen kuka ei ole samaa kokennu ymmärrä että se sattuu. Meidän poika kuoli kohtuun viikoilla 16 . lääkäri joka oli paikalla silloin sanoi että no onneksi on sentään kesä! Enpä ole ymmärtänyt mitä sillä kesällä on tämän kanssa tekemistä,mutta. Jälkitarkastuksessa tämä sama lääkäri sitten kyseli kuulumisen ja tokaisi sitten joko olette nurmella olleet lasta tekemässä? Silloin nousin ylös ja kävelin huoneesta ulos. Siihen asti olin nukkunut lääkkeen voimin ja tsempannut päivä päivältä niin olin jotenkin kun olisi ilmat pihalle lyöty. Ei sitä omaa suruasi kukaan toinen ymmärrä. Niin se vain on. :hug:

JA meidän vauvassa ei ollut mitään vikaa. Patologinen tutkimus tehtiin ja minut tutkittiin ja mitään ei löytynyt. Poika ei vaan jaksanut. :'(

 

No olipa sulla tosi törppö lääkäri. Tee ihmeessä valitus laitoksen ylilääkärille asiattomasta kommentoinnista, jos vaan suinkin jaksat. Säästyy mahdollisesti edes joku toinen moiselta idiootilta. Mulla oli törppöä porukkaa hoitamassa sairaalassa ja niistä olenkin valittanut. Toivottavasti tieto on mennyt perille.

Itselleni sattui onneksi jälkitarkastukseen kokenut, vanhempi naislääkäri, joka osasi suhtautua kokemaani tuskaan oikealla tavalla ja sitä kunnioittaen. Keskenemeno on varmasti sitä kamalampi, mitä myöhemmässä vaiheessa se sattuu. Itse jouduin synnyttämään kohtuun kuolleen pojan viikolla 19, eikä se tosiaan ole mikään helppo asia päästä yli. Nyt on onneksi ollut muutama viikko vähän helpompaa, kun mies ja lapset on lomalla, eikä ole aikaa miettiä asiaa itsekseen.

Kaikista pahimmalta minusta on ainakin tuntunut se asenne, että pitäisi jo päästä yli ja jatkaa normaalia elämää. Ja niin tietysti itsekin haluaisi, mutta ei se vaan onnistu siten, että päättää niin tehdä. Oma aikansa asiaa pitää näköjään miettiä ja käsitellä ennen kuin siitä voi selvitä.