ihmettelettekö ihmisia jotka haluaa lapsen yksin?

[hilla83]

tämä kommentti ei ole teistä kellekään erityisesti vaan yleistä pohdintaa aiheen tiimoilta:

jos isä ei saa tietää että hänellä on jälkeläisiä, eli hän kelpaa sänkyyn muttei muuten samaan asuntoon, niin sillähän voi olla lopulta vaikka tusina lapsia eri puolilla. Ja sitte ku nää on kaikki aikuisia, niin nehän voi vaikka rakastua toisiinsa. Ulkomailla on näitä tapauksia ollu, enkä ylläty jos Suomessakin tulee

niin, tää on kyllä totta..

 

[Pirttikarhu]

Ihmettelen ainoastaan sitä, että miten nämä yksinodottajat ja yksinhuoltajat jaksavat hoitaa sen koko rumban yksin. Itse en todellakaan jaksaisi, eli hattua nostan kaikille yksinhuoltajille!!

 

[been there]

tämä kommentti ei ole teistä kellekään erityisesti vaan yleistä pohdintaa aiheen tiimoilta:

jos isä ei saa tietää että hänellä on jälkeläisiä, eli hän kelpaa sänkyyn muttei muuten samaan asuntoon, niin sillähän voi olla lopulta vaikka tusina lapsia eri puolilla. Ja sitte ku nää on kaikki aikuisia, niin nehän voi vaikka rakastua toisiinsa. Ulkomailla on näitä tapauksia ollu, enkä ylläty jos Suomessakin tulee

Pitää paikkansa! Tämä sama muuten myös silloin, jos lapsia tuotetaan luovutetuista sukusoluista!

 

[vieras]

Mä luulen, että mikäli mulla olisi ollut tilanne, ettei sopivaa isäehdokasta olisi säädyllisessä ajassa löytynyt, olisin vakavasti ainakin harkinnut lapsen hankkimista yksin. Äitivietti on ollut minussa aina niin voimakas.

 

[muumuu]

En ihmettele yhtään. Mun kaveri on saanu ja kasvattanu lapsen yksin ja vaikka hälläki omat ongelmansa ollu, mutta eipä oo tarvinnu tehdä mitään kompromisseja esim. kasvatusasioissa vaikka rankkaa se elämä tietty on kun ei oo toista arkea jakamassa.
Mut kun on oman eron jälkeen noita juttuja vertaillu ni helpommalla on päässy kaveri aika monessa asiassa

 

[KullanMurutx4]

en

 

[Jellonainen]

No kelle tahansa voi sattua odottamattomia yllätyksiä raskausaikana tai lapsen syntymän jälkeenkin. Mutta tavallaan semmosta ihmettelen jos on jo alunperin lasta tehdessään tietoinen että aikoo elää yh: na, eli että se on oma päätös tehdä vain lapsi ilman miestä. Monestakin syystä oon sitä mieltä että ideaalisin tilanne sekä äidille että lapselle on jos isä on arjessa mukana. Ja vaikka meillä on ollu "maailman helpoin vauva", silti oon sitä mieltä, etten olisi jaksanut täysipäisenä yksin

Olen aikalailla samoilla linjoilla. Nyt kun tiedä miten raskasta arki lasten kanssa välillä on ja kuinka paljon lapset saavat siitä että heillä on molemmat vanhemmat, en lähtisi yksin lasta tekemään. Ainakaan vielä kun lastensaanti-ikää on jäljellä yli 10 vuotta. Ehkä neljääkymppiä lähestyttäessä olisin saattanut harkita vaikka keinohedelmöitystä mikäli sopivaa kumppania ei ole elämässä ja tarve saada lapsi olisi suuri, mutta aika itsekäs sellainen teko on.

Niin ikävää kuin se onkin, pieni (tai isompi) lapsi jää paljoa vaille ellei ole isää arjessa mukana. Tietysti tulee tilanteita, jolloin lapsen on parempi elää ilman olemassaolevaa isää, mutta tietentahtoen sellaisen tilanteen synnyttäminen ei minusta ole lapsen näkökulmasta oikein.

 

[Venefica]

En.

 

[Nalletar]

Mä olen tosi vanhanaikainen ja suvaitsematon, mutta kyllä mä ihmettelen jos joku haluaa lapsen yksin. Siis jos lähtökohta on se, että lapsella ei haluta isää. Mun mielestäni lapsella olisi oikeus kumpaankin vanhempaan tai siihen pitäisi edes pyrkiä. Mutta muuttuuhan ne elämäntilanteet ja ihmiset eroaa, jne. eli kaikilla ei välttämättä ole sitä isää. Mikä on oikein ymmärrettävää. Ja hyvä sen lapsen on varmasti olla vain äidinkin kanssa. Mutta lapsenteko vaiheessa lähtökohtana pitäisin sitä, että lapsella olisi äiti & isä.

 

[Scarlett O Harava]

Mulla on tällä hetkellä vahvana tunne, että mä en halua parisuhdetta. Mä en jaksa sitä. Mutta toisen lapsen haluaisin. En haluaisi jättää lapsilukua yhteen.

Just tänään pidin likan pikkuveljeä sylissä ja voi että mikä pieni hurmuri se poika on! :snotty: =) Auttaa tosi paljon mun vauvakuumetta... :xmas:

 

[2xYH-mama]

Lapsen isä jätti minut, kun olin viidennellä kuulla raskaana, eikä juurikaan osoittanut mielenkiintoa syntyvää lasta kohtaan... Isyyden hän kyllä tunnusti, mutta nyt kun poika on 3v, "isä" käy häntä katsomassa 2-3kertaa vuodessa! Toinen raskauteni alkoi "yllätyksenä" suhteesta. Heti alussa sovimme lapsen isän kanssa, että hän ei tule ottamaan osaa lapsen kasvatukseen yms. asioihin, eikä hän siis tunnustanut isyyttäänkään! Isä kyllä soittelee ja kyselee kuulumisia, ja on hän tytäryän käynyt katsomassakin! Moni ihmettelee tilannettani, ja utelee tosi törkeästi ykstyisasioitani =( Minulle tämä ratkaisu on aivan täydellinen... Olemme kolmestaan onnellisia ja minä pidän siitä kun saan päättää asioista ihan itse! Toki minulla raskastakin on, mutta kaikesta selviää kun asennoituu oikein!! Varmasti tulee vielä aika kun lapset kysyvät isistään, mutta en murehdi asiaa vielä, se tulee eteen joskus, enkä mieti valmiita vastauksia!
En tiedä menikö kovasti asian vierestä, mutta ajattelin kertoa lyhykäisesti oman tarinani, jos siitä joku saa jotain, niin se vain on mukava asia! Elämässään voi olla onnellinen, toimeentuleva ja nauttia lapsistaan ilman miestäkin! Ja ole melko varma, että samanlaisia perheitä on suomessa paljon, vaikka väliin minusta tuntuu, että olen outolintu, kun haluan elää yksin lasten kanssa =)

 

[vieras]

Miten se menikään se vitsi, mitä nykyajan nainen ajattelee valitessa isää lapsilleen... Onko tämä se henkilö, jonka haluan tapaavan lapsiaan joka toinen viikonloppu?