H
huolestunut miten tässä käy?
Vieras
Kamalan vaikeaa aloittaa, kun en suhteemme ongelmia ole ulkopuolisten kanssa käynyt läpi. Olen aina ollut sitä mieltä, että parisuhteessa täytyy voida puhua asioista ja olla myös rohkeutta nostaa kissa pöydälle eikä mahdolliset ongelmat kuulu muille tai sitten haetaan ammatti apua. Mutta nyt teen poikkeuksen, koska sen verta paljon ahdistaa... En kaipaa kuittailuja, naljailua enkä; eroa- kommentteja. Kaipaan rakentavaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Tarinaa siis riittää...
Olemme keski-ikäinen pari ja tänään on 11 vuotis merkkipäivämme, mutta minä vietän yksin iltaa kotona. Olen ollut aiemmin naimisissa, josta yksi lapsi(nyt täysi-ikäinen) eronnut ja nyt avoliitossa. Yhteisiä lapsia ei ole. Olen kiltti "kotirotta", ajattelen aina ensin lähimmäisiäni ja omat tarpeet tulevat sitten joskus. Laitan ja sisustan kotia ja tykkään touhuta keittiössä ja passata perhettäni. Teen töitä hoito ja- kasvatus alalla.
Mieheni on pedantti, itsekäs ja "insinööri". Hän ajattelee ensin itseään ja golf harrastus on hälle kaiken A ja O. Mikään eikä kukaan mene sen ohi. Hän on johtavassa asemassa ja vaatii itseltään täydellisyyttä. On kuulemma työssään erinomainen.
Suhteemme on ollut seesteinen, vakaa ja turvallinen. Syrjähyppyjä ei suhteessamme ole. Olemme rauhallisia kumpikin. Rakastamme toisiamme, seksi toimii säännöllisesti ja on tyydyttävää. Päivittäin hän hellii, suukottaa ja pitää hyvänä kuin myös.
Mutta, viime tammikuusta olen ollut aistivinaan miehessäni irtiottoa minusta ja tiettyä itsekkyyttä. Hän haluaa olla ja tehdä asioita yksin ja haluaa selkeästi omaa tilaa. Sen hyväksyn.
Monesti huomaan keskusteluhetkinä hänen olevan muissa ajatuksissa ja katsovan ohitseni ja naureskelevan. Kysyttäessä hän vastaa ajatelleen jotain(usein liittyy golf kaveriin) tai jonkun sanomisia tai tekoja. Toki hän kyselee ja on kiinnostunut minun tekemisistä. Mielestäni vuorovaikutus välillämme toimii vaikka välillä hän uppoutuu omiin ajatuksiinsa.
Olen huomannut itsessäni ahdistuneisuutta ja tyytymättömyyttä. Olen todella paljon yksin. Minulla on tunne, ettemme ole samanarvoisesti sitoutuneita toisiimme kuin aiemmin. Mies voi tulla ja mennä milloin lystää golf kavereiden kanssa. Toki hän aina ilmoittaa missä on ja mihin menee. En ole katkera enkä kateellinen. Saan aikani kulumaan hyvin yksinkin ja tekemistä huushollissa riittää. Omat ystäväni ovat joko tiiviissä parisuhteessa tai heidän elämän tilanteensa on toinen.
Mieheni toivoo, että voisin ja menisin kuten hän ystävien kanssa, matkustaisin ja viettäisin aikaa heidän seurassaan, muttei ymmärrä että heillä on tällä hetkellä toisenlainen elämäntilanne, he ovat pienten lasten äitejä eivätkä noin vain voi esim. matkustella.
Viime kuukausina hän on alkanut arvostelemaan tekojani ja valittamaan kaikesta niin kuin pahainen akka. Tietää sen itsekin ja pyytää käytöstään anteeksi. Sanoo ettei se johdu minusta vaan hänellä on sisällään paha olla. Jos ja kun keskustellaan hän on oitis puolustus kannalla ja vänkää vastaan, syyttää minua tai että minulla on joku iso ongelma johon tarvitsen apua? Jälkeenpäin hän itse myöntää itsellään olevan ongelman, muttei tiedä mikä, kun aamulla jo kun hän herää, vituttaa ja vitutusta kestää kuulemma koko päivän.
Nyt olemme olleet muutaman päivän sanomatta toisillemme sanaakaan. Eilen aamulla itkin hänen piikittelyjään ja huomautteluja, teen niin tai näin, mikään ei ole hyvin. Munakkaassakin oli liikaa suolaa ja paperit on lajiteltu roskikseen taas väärin (insinööri). Etkö sä koskaan opi vai teetkö tämän tahallasi?
Otin asian rauhallisesti puheeksi, että huomaatko kun olet tunnin aikana huomautellut 6 kertaa milloin mistäkin? Mulla on tosi paha mieli. Hän suuttui silmittömästi ja päästeli suustaan sammakoita, viimeisenä kommenttinaan heitti, että huomenna kun on merkkipäivämme eiköhän olisi parempi viettää se kumpikin omalla tahollaan ja seuraavat 11v. laittaa kantapäät vastakkain? Hän poistui pihalle.
Jäin sanattomaksi valtaisasta tunteenpurkauksesta, sen jälkeen emme ole puhuneet sanaakaan, kunnes hän tänään tuli golfaamasta ja ilmoitti menevänsä kavereiden kanssa terassille juhlistamaan kesän parasta suoritustaan. Totesin siihen, että tänään on meidän vuosipäivä ja toivoin, että viettäisimme sen kahden(kuten olimme alkuviikosta sopineet), saisimme puhuttua asiat, jotka vaatii puhumista. Asiasta emme voineet puhua sanaakaan sen koommin, koska ovikello jo soi ja kaverit valtasivat terassimme. Olin laittanut hyvää ruokaa, kuohuviinin j-kaappiin ja olin laittanut itseni nätiksi ja valmiiksi lähtöön merkkipäivämme kunniaksi.
Itkin makkarissa, kun miehet skoolasivat ja riemuitsivat golf saavutuksistaan. Kyllä hän kerran kurkisti makkariin ja pyysi lähtemään mukaan, mutta tiesi ettei voisi vähempää kiinnostaa heidän keskustelut suorituksistaan. Tässä istun perjantai iltaa yksinäisenä ja hyljättynä. Ahdistaa kovin...
Ymmärrän hänen harrastuksen täysin, varmasti se on vastapainoa raskaalle vastuulliselle työlle. Harrastus rajoittuu kuitenkin vain kesään, mutten ymmärrä sitä, että harrastus menee KAIKEN ja varsinkin parisuhteen edelle varsinkin tässä tilanteessa, kun näkee että voin huonosti. Hän ei kertakaikkiaan välitä. Pyysin häntä soittamaan kavereilleen ja selittävän, että lähtee vaimon kanssa ulos merkkipäivän kunniaksi. He varmasti olisivat ymmärtäneet täysin, mutta mieheni ei voinut kavereilleen osoittaa, että on "tossun alla" ja alistuu vaimon pyyntöön.
Olen miettinyt pääni puhki, lähteäkö pariterapiaan, mieheni kun tarvitsisi myös yksilöterapiaa. Siitä hän itse mainitsi. Itse koen, että olisi varmasti paikallaan päästä kumpikin kertomaan tuntemuksiamme. Erota hän kuulemma halua, mutta kohtelee mua niin että ahdistaa. Minkälaisia ajatuksia kertomani teissä herätti?
Olemme keski-ikäinen pari ja tänään on 11 vuotis merkkipäivämme, mutta minä vietän yksin iltaa kotona. Olen ollut aiemmin naimisissa, josta yksi lapsi(nyt täysi-ikäinen) eronnut ja nyt avoliitossa. Yhteisiä lapsia ei ole. Olen kiltti "kotirotta", ajattelen aina ensin lähimmäisiäni ja omat tarpeet tulevat sitten joskus. Laitan ja sisustan kotia ja tykkään touhuta keittiössä ja passata perhettäni. Teen töitä hoito ja- kasvatus alalla.
Mieheni on pedantti, itsekäs ja "insinööri". Hän ajattelee ensin itseään ja golf harrastus on hälle kaiken A ja O. Mikään eikä kukaan mene sen ohi. Hän on johtavassa asemassa ja vaatii itseltään täydellisyyttä. On kuulemma työssään erinomainen.
Suhteemme on ollut seesteinen, vakaa ja turvallinen. Syrjähyppyjä ei suhteessamme ole. Olemme rauhallisia kumpikin. Rakastamme toisiamme, seksi toimii säännöllisesti ja on tyydyttävää. Päivittäin hän hellii, suukottaa ja pitää hyvänä kuin myös.
Mutta, viime tammikuusta olen ollut aistivinaan miehessäni irtiottoa minusta ja tiettyä itsekkyyttä. Hän haluaa olla ja tehdä asioita yksin ja haluaa selkeästi omaa tilaa. Sen hyväksyn.
Monesti huomaan keskusteluhetkinä hänen olevan muissa ajatuksissa ja katsovan ohitseni ja naureskelevan. Kysyttäessä hän vastaa ajatelleen jotain(usein liittyy golf kaveriin) tai jonkun sanomisia tai tekoja. Toki hän kyselee ja on kiinnostunut minun tekemisistä. Mielestäni vuorovaikutus välillämme toimii vaikka välillä hän uppoutuu omiin ajatuksiinsa.
Olen huomannut itsessäni ahdistuneisuutta ja tyytymättömyyttä. Olen todella paljon yksin. Minulla on tunne, ettemme ole samanarvoisesti sitoutuneita toisiimme kuin aiemmin. Mies voi tulla ja mennä milloin lystää golf kavereiden kanssa. Toki hän aina ilmoittaa missä on ja mihin menee. En ole katkera enkä kateellinen. Saan aikani kulumaan hyvin yksinkin ja tekemistä huushollissa riittää. Omat ystäväni ovat joko tiiviissä parisuhteessa tai heidän elämän tilanteensa on toinen.
Mieheni toivoo, että voisin ja menisin kuten hän ystävien kanssa, matkustaisin ja viettäisin aikaa heidän seurassaan, muttei ymmärrä että heillä on tällä hetkellä toisenlainen elämäntilanne, he ovat pienten lasten äitejä eivätkä noin vain voi esim. matkustella.
Viime kuukausina hän on alkanut arvostelemaan tekojani ja valittamaan kaikesta niin kuin pahainen akka. Tietää sen itsekin ja pyytää käytöstään anteeksi. Sanoo ettei se johdu minusta vaan hänellä on sisällään paha olla. Jos ja kun keskustellaan hän on oitis puolustus kannalla ja vänkää vastaan, syyttää minua tai että minulla on joku iso ongelma johon tarvitsen apua? Jälkeenpäin hän itse myöntää itsellään olevan ongelman, muttei tiedä mikä, kun aamulla jo kun hän herää, vituttaa ja vitutusta kestää kuulemma koko päivän.
Nyt olemme olleet muutaman päivän sanomatta toisillemme sanaakaan. Eilen aamulla itkin hänen piikittelyjään ja huomautteluja, teen niin tai näin, mikään ei ole hyvin. Munakkaassakin oli liikaa suolaa ja paperit on lajiteltu roskikseen taas väärin (insinööri). Etkö sä koskaan opi vai teetkö tämän tahallasi?
Otin asian rauhallisesti puheeksi, että huomaatko kun olet tunnin aikana huomautellut 6 kertaa milloin mistäkin? Mulla on tosi paha mieli. Hän suuttui silmittömästi ja päästeli suustaan sammakoita, viimeisenä kommenttinaan heitti, että huomenna kun on merkkipäivämme eiköhän olisi parempi viettää se kumpikin omalla tahollaan ja seuraavat 11v. laittaa kantapäät vastakkain? Hän poistui pihalle.
Jäin sanattomaksi valtaisasta tunteenpurkauksesta, sen jälkeen emme ole puhuneet sanaakaan, kunnes hän tänään tuli golfaamasta ja ilmoitti menevänsä kavereiden kanssa terassille juhlistamaan kesän parasta suoritustaan. Totesin siihen, että tänään on meidän vuosipäivä ja toivoin, että viettäisimme sen kahden(kuten olimme alkuviikosta sopineet), saisimme puhuttua asiat, jotka vaatii puhumista. Asiasta emme voineet puhua sanaakaan sen koommin, koska ovikello jo soi ja kaverit valtasivat terassimme. Olin laittanut hyvää ruokaa, kuohuviinin j-kaappiin ja olin laittanut itseni nätiksi ja valmiiksi lähtöön merkkipäivämme kunniaksi.
Itkin makkarissa, kun miehet skoolasivat ja riemuitsivat golf saavutuksistaan. Kyllä hän kerran kurkisti makkariin ja pyysi lähtemään mukaan, mutta tiesi ettei voisi vähempää kiinnostaa heidän keskustelut suorituksistaan. Tässä istun perjantai iltaa yksinäisenä ja hyljättynä. Ahdistaa kovin...
Ymmärrän hänen harrastuksen täysin, varmasti se on vastapainoa raskaalle vastuulliselle työlle. Harrastus rajoittuu kuitenkin vain kesään, mutten ymmärrä sitä, että harrastus menee KAIKEN ja varsinkin parisuhteen edelle varsinkin tässä tilanteessa, kun näkee että voin huonosti. Hän ei kertakaikkiaan välitä. Pyysin häntä soittamaan kavereilleen ja selittävän, että lähtee vaimon kanssa ulos merkkipäivän kunniaksi. He varmasti olisivat ymmärtäneet täysin, mutta mieheni ei voinut kavereilleen osoittaa, että on "tossun alla" ja alistuu vaimon pyyntöön.
Olen miettinyt pääni puhki, lähteäkö pariterapiaan, mieheni kun tarvitsisi myös yksilöterapiaa. Siitä hän itse mainitsi. Itse koen, että olisi varmasti paikallaan päästä kumpikin kertomaan tuntemuksiamme. Erota hän kuulemma halua, mutta kohtelee mua niin että ahdistaa. Minkälaisia ajatuksia kertomani teissä herätti?
