Ihailetko ihmisiä, jotka uskaltavat elää

ja poiketa normista? Vai onko tärkeää myös se muiden hyväksyntä; ettei tuu puheita ym?

 

Jos itse olen normista poikkeava ja oman tieni kulkija?

En mä nyt mitenkään hurjasti massasta eroa, mutta elän juuri niin, kuten haluankin. Eikös se ole uskaltamista?

 

Miksi ns. normaalit eivät aloittajan mielestä uskalla elää? Minä uskallan elää juuri kuten haluan ja haluan elää näin; minulla on mies, kohta 2 lasta, omakotitalo, vakityöpaikka jne. Rahaa säästetään, että joskus sitten on lapsille pesämunat ja itselle mukava pompsi eläkepäiviä ajatellen. Ihan täysin normien mukainen elämä, tekeekö se minusta pelkurin?

 

Mulla on olemassa jotkut sisäiset normit, miten 'pitää' elää ja yritän ne täyttää. Tietoisesti yritän muuta, mutta silti nämä sisäiset normit ohjaavat elämääni.

 

En uskalla poiketa normeista. Kauhistuttaa jo lähestyvä joulu; on niin paljon kaikkea mitä PITÄÄ olla jouluna. Joulupöytä ja lahjat, ja mitä pitää tehdä ja missä käydä.
Onhan se vähän raskasta, mutta mitä kävis, jos poikkeisin noista

 

No itse olen aina tehnyt mitä haluan ja en ole muista välittänyt. Mitään puheita en ole ikinä pelännyt. No toisaalta olen varmaankin maailman tylsin ihminen eli mitään outoa en ole koskaan tehnyt.

Kaikenmoiset joulut ja juhlat menee omalla painollaan ja mistään en stressia tee itselleni.

 

Kyllä me uskalletaan elää. Tiedän, että olemme puheenaiheina tällä ihanalla pikku kylällä. Mutta onneksi me tiedämme itse totuuden meidän elämästämme. Puheenaiheeksi ei ole kovin vaikea päästä. Tiedän mitä haluan ja tiedän mikä on oikein. Täällä meidän kylällä puheenaiheeksi riittää jo sana uusioperhe.

 

Riippuu miten "uskaltaa elää" ja "poikkeaa normista".

On paljonkin tapoja poiketa normista ja "uskaltaa elää", joita suorastaan halveksun (perheen äiti tai isä hylkää lapsensa ja lähtee toteuttamaan itseään, pedofiili toteuttaa viettiään, vihainen tappaa/murhaa jne).

Mä kunnioitan toisten ihmisten huomioonottamista enkä näe mitään ihailtavaa siinä, jos ei YHTÄÄN ajattele muita vaan vain omia halujansa.

 

Ensin pitää tietää, mikä on normi? Aivan vieras sana minulle.

 

Eikös se olisi aika itserakasta?

 

Me ollaan ihan tavallisia ja eletään itsemme ja arvojemme näköistä elämää.
Tämäkään ei ole tullut meille itsestäänselvyytenä, vaan olemme tosiaan joutuneet tekemään töitä ollaksemme tässä pisteessä ja miettimään mitä haluamme.

 

Me eletään miten halutaan ja ollaan omia itsejämme.
Monissa asioissa ei kaiketa kuuluta "normien" piiriin (mitä sitten lienevätkään).
Jos jotakuta kauhiasti haittaa meidän elämäntyyli niin hänen ehkä pitää tarkastella omaansa ja miettiä mitä elämästä ehkä puuttuu kun pitää olla niin kiinnostunut muiden tavoista.

 

Kyllä. Ja inhoan sellaista, että kaikki pitäisi tehdä jonkun kaavan mukaan. Vaikka voin kyllä myöntää, että muiden mielipiteet on joskus mulle aika tärkeitä... Mä oon huomannu, että olen toteuttamassa moniakin asioita, mitkä voi muiden mielestä mennä väärässä järjestyksessä elämää. Ja valitettavasti nii moni lähipiirissä näitä normin kaavan noudattajia että...

 

[QUOTE="vieras";27198167]Miksi ns. normaalit eivät aloittajan mielestä uskalla elää? Minä uskallan elää juuri kuten haluan ja haluan elää näin; minulla on mies, kohta 2 lasta, omakotitalo, vakityöpaikka jne. Rahaa säästetään, että joskus sitten on lapsille pesämunat ja itselle mukava pompsi eläkepäiviä ajatellen. Ihan täysin normien mukainen elämä, tekeekö se minusta pelkurin?[/QUOTE]

Mitäs kelasit sitte joskus tehä?

 

Mitä sä tarkoitat? Että sekoillaan ja ääliöidään, kutsutaan sitä elämiseksi?
Vai että oikeasti poiketaan normista.
Mä ihailen ihmisiä, jotka osaavat elää kunnolla ja elävät omien oppiensa mukaan.

Esim. Dalai Lamaa kunnioitan todella paljon.

 

Mitäs kelasit sitte joskus tehä?

Ai milloin? Sitten kun on rahaa kasassa? No, sitten ajattelin lähinnä matkustella enemmän. En sen kummempia

 

[QUOTE="äiti86";27198317]Me eletään miten halutaan ja ollaan omia itsejämme.
Monissa asioissa ei kaiketa kuuluta "normien" piiriin (mitä sitten lienevätkään).
Jos jotakuta kauhiasti haittaa meidän elämäntyyli niin hänen ehkä pitää tarkastella omaansa ja miettiä mitä elämästä ehkä puuttuu kun pitää olla niin kiinnostunut muiden tavoista.[/QUOTE]

Samaa mieltä. "Normi" ja "eläminen" merkkaavat eri asioita eri ihmisille, joten ei voida niputtaa, että nämä kuuluu elämiseen, jne. Itse en tunne olevani yhtään vähempi elänyt, vaikka olen lapseton, autoton ja velaton.Ihailu on melko läheisessä suhteessa kateuden kanssa, joten minunkin mielestäni kannattaisi miettiä syitä ihailuun ja sitä, että onko omaan elämäänsä täysin tyytyväinen. Jos haluat muutosta, ole itse se muutos!

 

ihailen esim niitä, jotka uskaltavat sanoutua irti vakituisesta työstä ja lähteä lasten knassa vuoden sapattivapaalle maailmalle. Mulla ei riitä tällaisiin repäisyihin uskallus. Jotenkin olen varovainen.

 

[QUOTE="vieras";27198121]ja poiketa normista? Vai onko tärkeää myös se muiden hyväksyntä; ettei tuu puheita ym?[/QUOTE]

Se että poikkeaa normista ei ole automaattisesti lainkaan ihailtavaa eikä tavoiteltavaa.

 

itse olen aina elänyt niin kuin minusta on tuntunut oikealta ja hyvältä enkä ole ajatellut muiden mielipiteitä.
nyt elämme perheenä niin kuin itse haluamme välittämättä mitä muut ajattelee ja ajattelematta onko elämän-tyylimme, harrastuksemme jonkin mittakaavan mukaan sopivia pientenlasten vanhemmille

 

Heti kun joku määrittelee pitävänä faktatietona "normaalin" ja "epänormaalin" määritteet, suostun vastaamaan tähän kysymykseen. Muuten en näe mitään järkeä, koska jokainen on erilainen, ja kokee sen normaaliuden täysin eri tavalla mitä joku toinen ihminen.

 

Se että poikkeaa normista ei ole automaattisesti lainkaan ihailtavaa eikä tavoiteltavaa.

Juu aivan täysin samaa mieltä.

Mä varmaan ihailen semmoisia ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan valintojensa suhteen tyytyväisiä ja tasapainoisia; jotka eivät jää roikkumaan uhrin rooliin, jotka ovat vastuuntuntoisia. "Normien" mukaan eläminen voi olla hyvä oma valinta.

Kukaan ei voi saada ihan kaikkea unelmoimaansa. Sitä voi unelmoida lokoisasta olosta ja taiteentekemisestä, suuresta sovinnollisesta pikkulapsiperheestä ja vakaasta taloudellisesta toimeentulosta, siihen voi päälle vielä unelmoida itselleen valtavan upean kropan ja ikuisesti sairaudettoman ja vastoinkäymisettömän elämän. Mutta elämä on.

Ihailen niitä, jotka pystyvät tekemään itselleen sopivan elämän niistä palikoista jotka elämä heille antaa. Joskus se näyttää ns. normielämältä, joskus taas ei. "Repäisyt" ja isot muutokset esim. omille lapsille on mielestäni kuitenkin syytä aina huolellisesti pohtia ja valmistella; nimittäin kaikella on hintansa, kuitenkin.

 

Nää, itse elän niin kuin haluan.

 

Mä en ihan täysin ymmärrä tota että säästetään rahaa eläkepäiviä varten. Jätetään ne matkustelut ja hankinnat sitten sinne eläkepäiville ja sitten vielä säästetään hyvä perintö lapsille. Entä jos käykin niin ettei niitä eläkepäiviä tulekkaan. Tai entä jos elättekin kauemmin kuin lapsenne. Lapset varmasti arvostaisi pientä apua silloin tällöin kun tiukka paikka tulee eikä niin että se apu tulee sitten 20 vuoden päästä. Samoin tuo eläkeiän odottelu. Miksi odottaa sinne asti? Eikö elämästä kannata nauttia nyt eikä haaveilla vaan. Utelias lähtee afrikkaan nyt ja kertoo siitä 20 vuotta tarinoita kun "viisas" haaveilee 20 vuotta eikä pääse kertomaan yhtään tarinaa eikä ole sitä elämänkokemusta rikkaampi.

 

Riippu siitä, miten poikkeaa/ei poikkea, miten elää ja miten se näkyy ulkopuolisille.

Mä en ehkä täysin ymmärrä aloituksen vastakkainasettelua, että uskallus elää ja muiden hyväksyntä olisivat toisensa poissulkevia.