Kirjoitan minäkin, nyt vasta tuntuu,että ahdistukselta pystyn kirjoittamaan asiasta... Ylipäätään foorumeilla pystyn nyt vasta käymään, synnytyksestä yli 2 kk...Mikä lie hormooni angsti..
Kävin tyytyväisenä nukkumaan jättimäisen möhikseni kanssa ja ajattelin tulevaa lääkäri käyntiä... Seuraavana päivänä olisi ollu tkontrolli nousseen verenpaineen takia...
04:10 Heräsin kivuliaaseen supistukseen, tajusin heti, että se oli "semmoinen oikea". Koko vikan kolmanneksen oli supistellut ärhäkästi, mutta tämäpä oli oikein kunnon supistus... Koitin jatkaa unia, mutta supistuksia tuli kymmenen minuutin välein heti alusta saakka, nousin sängystä ja jännittyneenä aloin kirjaamaan ylös supistuksia.
04:45 Mies heräsi ja ihmetteli, kun olin vaivasen oloinen ja kerroin, että nyt ollaan voiton puolella, vauva taitaapi syntyä tänään... Hätistin miehen töihin ja lupasin soittaa, kun tulee kotiin päin, lähdetään sitten yhdessä sairaalaan... Soitin polille ja kyselin, kauankos pitää viihtyä kotona ja sain vastaukseksi tyynen "niin kauan, kuin pärjää"
Yritin syödä vähänsen, mutta supistukset olivat niin kipeitä, oksetti...Koitin suihkussa käydä liennyttämässä kipua, mutta eipä se juurikaan auttanut... Jännitti hirmusti olla yksin kotona, kun tiesi, että tästä se lähtee, kohta meillä olisi se kauan odotettu onnen hippu sylissä
06:20 bongasin vähän verta pikkareista ja soitin taas synnytyssairaalaan, mistäs mie voisin tietää, mikä kuuluu asiaan, mikä ei... Jäin soffalle möllöttelemään, kirjailin supistuksia ylös, tasaisesti 7-10 minuutin välein tuli kunnon kipuisa supistus. Kontilleen oli helpoin ottaa supistus vastaan, samalla heilutti lantiota oikein vauhdilla. Se oli kyllä jännä tunne, jotenkin ihan selvästi erotti, että jotain sieltä sisuksista aukeaa
11:00 soitin miehelle, voisiko tulla kotiin jo, olo alkoi käymään okeasti tosi tukalaksi, sattui kovin. No, ei se vielä päässyt, kovasti vaan vannotti, että tulee heti, kun olen lähtenyt sairaalaan... Harmitti hirmusti ja pelottikin, olisi ollut sentään kiva, että mies olisi ollu tukena tässä ensimmäistä kertaa...
12:30 oli olo niin tukala, soitin taxin ja lähdin sairaalaan. Pääsin käyrille heti ja siinä puhistessa kyselivät kaikki tausta tiedot. Olin jo 4 senttiä auki, reunat "paperin ohuet" Olin siis aikas urhoollisesti kitunut kotosalla ja nyt oli aika päästä tosi toimiin! Kätilö tarkisti vauvan tarjonnan vielä, oikein päin oli, pää edellä tulossa.
13:00 pääsin suihkuun j ajumppapallon päälle istumaan, se helpotti kummasti, en olisi uskonut! Supistuksen tullessa vettä täysillä vatsan päälle ja sivulta toiselle kun keinutti itseään siinä pallon päällä! Olin ihan varma, että koko juttu on taas äitä hippi-hömpötyksiä
14:15 tuli Tumppi sairaalaan miun kassi mukana!!!
14:20 Supistukset lähti ihan uudelle tasolle, kun toinen kätilö tuli tsekkaaman tilanteen ja sanoi olevan 5 senttiä auki, pyöräytti sormilla ne "paperin ohuet reunat"... Ne aikaisemmat supistukset oli ollut vaan lasten leikkiä, näistä ihan oikeasti tuntui, että sisältä päin repeää jotain! Sain ilokaasin ja kauratyynyn mahalle, vähän auttoi lämpö. Ilokaasu ei auttanut mitään, sitä en edes huomannut, niin innoissani seurasin monitorista sitä käyrää, koska seuraava tulee
14:40 Lähdettiin saliin, ilokaasun voimilla edelleen pakersin jokaisen supistuksen yli. Osasto oli aivan täynnä, jouduttiin vanhimpaan ja rupusimpaan saliin, mutta se kelasi meille oikein mainiosti! Naama sinisenä höngin ilokaasua edelleen, taisi olla vaan psykologinen tuki, luulin sen helpottavan, Ehkä ainut, mikä helpotti, oli se, että hengitin mahdollisimman syvään ja kunnolla aina supistuksen tullessa...
15:30 meni vedet, supistuksen jälkimainingissa tuntui semmoinen "poks" mahasta ja sitten tulvi Lääkäri oli juuri laittanut epiduraalin. (joku vielä sanoo, ettei se satu, ni lyön ja lujaa...)
18:30 sain alkaa pikku hiljaa supistuksen tullessa "ähkäisemään", en vielä kunnolla ponnistamaan, kohdun suu ei ollut ihan täyttä auki vielä. Tätä aiemmin oli kurjaa, kun joutui pidättämään sitä tarvetta ponnistaa Tumppi oli maistanut ilokaasua ja syöttänyt banaania miulle, vettä tarjosi urheasti aina välillä! Pissalle yritin päästä, jouduttiin katetroimaan (mikä ei taas sattunut laisinkaan)
19:00 olin täydet 10 senttiä auki, sain alkaa ponnistamaan!!!
Se oli julma tunne, ihan alkukantainen fiilis, kun todellisuus katosi siitä hetkestä aivan kokonaan!!! Koko maailma pyöri supistuksen ympärillä, se hetki, kun sai levätä, mieli oli ihan tyhjä. Sattui vaan niin penteleesti.Vauva laskeutui hyvin jokaisella supistuksella puoleen väliin synnytyskanavaa ja sitten stoppasi... Vaikka kuinka yritin ponnistaa, huutaa ja kirota, ei se meinannut lähteä tulemaan enempää alas. Tässä tilanteessa äherrettiin tovi jos toinenkin, kunnes alkoi tapahtumaan edistystä, milli milliltä, jokaisen supistuksen ja kiroamisen saattamana vauva alkoi syntymään... Kätilö varoitti, että jos äsken sattui, niin kohta sattuu vielä enemmän, kun vauva on ihan hollilla. Ja totta se oli. Se semmoinen jumalaton paineen tunne, ei sitä voi edes kuvailla! Ponnistamisesta ei tupannut tulla mitään, en tuntenut enää supistuksia, vaan ponnistamalla ponnistin, jotta se kipu hellittäisi! Jossain vaiheessa jo rukoilin, että ottakaa se vauva ulos, lääkärikin hälytettiin paikalle katsomaan tilannetta ja sitten alkoi taas tapahtumaan. Lääkärin tarkistettua alkoi vauva tulemaan, hitaasti mutta varmasti! Sain vielä tueksi supistuksia voimistavan tipan varmuuden vuoksi.
20:28 syntyi maailman ihanin, suloisin ja rakkain poika vauva, kaikki sormet ja varpaat tallella, pisteillä 8/10 (miinukset ärsyvyydestä ja velttoudesta)Pituutta oli 52 senttiä ja painoa 3980g. Koko pittkittyneen ponnistuksen ajan kuuntelin kuitenkin vauvan sydän ääniä, missään vaiheessa ei pojan käyrä värähtänytkään huonoksi.
Tikkejä tuli hurjat kolme, veren hukka oli valtais 3dl Siispä loisto juttu, että ponnistaminen kesti noin kauan, kätilöiden mukaan olisin revennyt aivan uuteen uskoon, jos oltaisiin edetty normaaliin vauhtiin. Sain pojan rinnalle heti ja tissiä hamusi lähes samantein. Itse olin niin loppu, täysin poissa, koko se hetki on aika hämyisä. En tuntenut mitään muuta kuin väsymyksen ja kivun, kun kätilö viimeisen kerran suihkutti pintapuudutetta tikkausta varten. Jälkeen päin tuntuu todella kurjalta ajatella, etten tuntenut sitä "rakkautta ensi silmäyksellä"!
21:00 pääsin suihkuun, Tumppi oli vauvan kanssa pesulla ja hoitamassa ensi askareita uuden perheen jäsenen kanssa. Osastolle päästtiin heti, saatiin kahvit, teet ja leivät. Tämä aika on ihan mustaa minulta, olin vaan niin väsynyt. Muistan, että Tumppi soitti sukulaisille ja kertoi vauvan syntyneen.
22:30 Tumppi lähti kotiin koiria pissattamaan, minä jäin ihmettelemään oloa. Kätilö tuli kysymään, haluanko pitää vauvan vierellä, vastasin hiljaa, että saisinko nukkua edes hetken... Nukuin onnellisesti puolille öin ja heräsin vauvan itkuun, kätilö toi pojan syömään. Sille tielle jäi minun sydän, poika jäi miun rinnalle, yhden kerran sairaalassa olo aikana annoin lastenhuoneeseen pojan nukahtamaan vatsan väänteiden takia.
Synnytys oli kaikkinen kipuineen minulle ihana kokemus! Siinä tilanteessa menin aivan uudenlaiseen mielentilaan, semmoiseen alkukantaiseen tilaan, jos niin sanoisin
Kipu on kipua, mutta se on ohi menevää!