Toggle sidebar

Hyvästä neuvosta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kiitollinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

kiitollinen

Vieras
Annataisitko ajatuksen. Vuosia olen pohtinut eroa vaimostani, johon aikanaan rakastuin ollessani toisessa suhteessa. Tunnen olevani loukussa. Meillä on loistava rakastettava lapsi, ala-asteikäinen, jonka vuoksi en halua avioliioista lähteä. Vaimon kanssa ei ole yhteisiä harrastuksia kodin ulkopuolella eikä sängyssä. Kaikki toimii lapsemme parhaaksi.
Olen nelissäkymmenissä, mutta 30 - 50 .v - naiset huomaavat minut kiitos terveiden harrastusteni.
Emme ole vieraissa kumpikaan käyneet, mutta tuntuu kuin lapsen takia tässä elämässä parisuhde aikuisen naisen kanssa olisi saavuttamaton toive vastuuntuntoni takia.
 
Puhu vaimollesi. Tuo voi olla myös ohimenevä olotila, ihminen kun muuttuu...
Vain vaimosi kanssa puhumalla, keksien yhteistä harrstusta jne. voitte löytää toisenne uudelleen. Omaa aikaa ja tilaa kannattaa myös vallia, molempien. Yrittää kannattaa ennen kuin heittää hanskat tiskiin.
 
Lapsi on ala-asteella. Hän on äitinsä tyttö. Erossa suostuisin lapsen edun takia suosiolla viikonloppuisäksi.
Olen ja olemme yrittäneet yhteistä. Ei onnistu merkitsevästi. Älyllisesti, harrastuksellisesti, ja muut luonteenominaisuutemme mukaisesti olemme liian kaukana. No - kysytte miksi rakastuitte. Hyvä kysymys? Rakkaus on sokea. Lapselle yritän vahvan turvallisen pohjan luoda tässä kovassa EU-Suomessa. Tuntuu heitteillejätöltä jättää lapsi käytännössä äidin hoiviin. Mutta aikuisen, samaa maailmaa elävän naisen kaipuu on syvä! Kaksi asiaa taistelee vastakkain: lapsen etu ja oma loppuelämä!
 
Oletko jo vaimosi kanssa puhunut erosta? Luuletko, että hän suostuu/ se tulee järkytyksenä hänelle?

Tarkoitan, että kun sanot, että olette yrittäneet parantaa suhdettanne, niin onko se ollut sellaista tietoista toimintaa molemmilta? Vaihtoehtona ero?

Onhan se rankkaa, jos / kun ei ole yhteyttä toiseen enää - ja helpompaa erota, jos ei olisi lapsia. Jos kerta tuntuu, että suhteesta ei mitään tule/ pelastettavaa ei ole. Toki lapsen takia kannattaa paljonkin uhrata. Siksi kysyin sitä ikää - eli meinaatko jo nyt erota vai odottaa vielä muutaman vuoden?
 
Tuntuu kuin olisin sitä kulminaatiopistettä odottanut ja odottanut sille , että lapsi voisi olla tarpeeeksi vahva ja persoonaltaan kehittynyt. Tietojeni ja ajatusteni mukaan lapsen persoonallisuudesta kehittyy 80% 8-ikävuoteen mennessä.

En tiedä. Taustalla on kaiken aikaa lapsen terve tulevaisuus / oma kohtuullinen loppuelämä; riistiriitaisina vaihtoehtoina.
 
joo, no vaikeahan sitä on toista neuvoa.

Minulla ei ole lapsia, joten siten oli ""helppo"" lähteä. En kyllä kadu, että erosin. Mietin pari-kolme vuotta ja tulin siihen tulokseen, että en sen hetkisen kumppanini kanssa yksinkertaisesti pysty jatkamaan.
 
1. Hän häpesi minua. Ensin olin ""vain"" jotain (ei kouluttautunut - no ei tässä ammatilla niin väliä ole, olin töissä kuitenkin). Sitten kouluttauduin - korkeammalle kuin hän - silti hän ehdotti minulle yhä siivoojan työtä. Eli ei kuitenkaan halunnut että olisin ""parempi"" kuin hän - tai hänen koulutuksensa.
i 2. Hän ei arvostanut minua. Tai naista muuna kuin kotitalouskoneena, piikana & panopuuna. Hän ei kuunnellut oikeasti mitä sanon tai haluan. Ok, tämä oli pitkälti asenne, jonka hän oli oppinut kotoaan. Hänen vanhemmillaan oli todella raakoja riitoja (olivat aikanaan joutuneet pakkoliittoon lapsen takia - erittäin katkera avioliitto). Kotoa opittu malli halventaa puolisoa. OK, meillä oli sängyssä muutaman vuoden kivaa, mutta ystäväni ja kumppanini hän ei koskaan ollut. Emme puhuneet juuri mistään oikeasti. Väitän, että minä yritin enemmän - olin kiinnostunut hänen harrastuksistaan ym., mutta hän ei ollut koskaan kiinnostunut siitä mitä minä tein (kerran jopa sanoi ärtyneenä, että mitä sinä näitä minulle puhut. Kysyin, että kenelles sitten. Hän tokaisi, että kirjoita vaikka kirja!)
3. Hän jotenkin yritti laittaa minut tiettyyn muotttiin ja etäälle itsestään. Eli emme olleet yhdessä ja yhtä. Hän ... jotenkin halusi olla edelleen poikamies (eli omat harrastukset, omat kaverit, omat kiinnostuksen kohteet jne; tietääkseni hän ei pettänyt minua enkä minäkään pettänyt häntä) ja odottti ""valmista kotia"" eli minulle jäi se perinteisen huoltajan homma + silti puolet kuluista. En halunnut ruveta ÄIDIKSI hänelle.

Olisin halunnut tasavertaisen kumppanin, ystävän, rakastajan, jonku jonka kanssa jakaa kaiken. Joku joka on kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. On ylpeä siitä että on minun kanssani, minun puolellani, minun tukenani.

Olo oli kuin olisi vakipano, joka ei puhu ja joka tulee hotelliin, ja minä olen se hotellin pitäjä - eli tarjoan kaiken valmiiina. Ja en saa mitään (paitsi panoja - ok, seksi oli hyvää pari - kolme vuotta, mutta pelkästään se ei riitä; ja naisena seksini kärsii jos muu elämä ei ole kunnossa).
 
Erottuani luin usein, että murrosiässä erityisesti - ja muulloinkin - tyttären selviytymiselle erityisen tärkeä on hyvä isä-suhde. Siis ero ei ollut merkittävä jos suhde isään säilyy hyvänä. Minun ex-mieheni lähes katkaisi suhteensa tyttäriinsä ja kärsin itsekin siitä kovasti. Luulen sen vaikuttaneen heihin syvästi. Itse en pystynyt täyttämään isän paikkaa, eikä myöhemmin elämänkumppanikaan!
 
Mitä ihmettä sillä etsimäsi naisella on sellaista, mitä oma vaimosi ei voi tarjota -tai kykene tarjoamaan? Mitä etsit naisesta / naiselta?

Usein se vaan tuppaa olemaan niin että aidan takana käytyä oppii arvostamaan sitä aikaisemmin niin kovin vaatimattomalta tuntunutta puolisoaan ihan niine hyvineen. Kumppanin vaihto ei välttämättä takaa onnea, tosin ei takaa onnea huonossa suhteessa roikkuminenkaan. Miten muuten tulit tälläiselle palstalle kirjoittaneeksi?
 
Olen eronnut kaksi kertaa ja kyllä kannatti. Löytäminen vain on niin vaikeaa. Sitä tyytyy tyhmä ensin liian vähään. Lapset ovat toipuneet erosta hyvin jaloilleen. Lapset ovat sitkeitä kun molemmat muistavat eron jälkeen lapsen.Lapsethan eivät ole avioliitossa, he ovat yhä lapsia eronkin jälkeen.
Turha väittää ettei vaihtamalla parane.
 
Näin vaan on. Itsekin haluan mennä ystävien kanssa ja seuraakin olisi.

Olen sitkeästi kuitenkin roikkunut liitossa, joka ei vain kehity enää suuntaan tai toiseen.

Meillä miehen puolella riipii omaisuus ja sen jako. Vielä tarkennan, että en ole se ansaitsematon osapuoli ollut koskaan.

Avioeron harkinta kerran oli meneillään, mutta hölmö jäin notkumaan epätyydyttävään suhteeseen. Ja nyt on kaikki jo paljon vaikeampaa.

Mieti ap, oikeasti. Monia asioita voi korjata. Luin jostain lehdestä, että jos seksielämä ei suju, sitä ei voi lukea enää parisuhteeksi. Pari elää silloin jo ystävyyttä. Apua!
 
Vaikea tilanne sinulla. Lapsen kannalta eron ajankohta on aina huono. Ehkä kuitenkin aika, jonne lapsen muisti yhdessäelämisestä ei vielä ulotu eli muutaman vuoden (alle 3 v. tai sitä luokkaa), olisi kai parhaasta päästä. Itselläsi on kouluikäinen tyttö, jolle isän poismuutto olisi paha paikka. Tytär, jolle viimeistään esimurrosiässä isä on maailman tärkein ihminen ja vaikuttaa valtavasti myöhempään naisenelämään.

Toteat, että hän on äitinsä tyttö (7-9 v.?), entä parin vuoden kuluttua? Voisitteko ajatella, että vaimosi ryhtyisi silloin viikonloppuäidiksi? Itselleni olisi erotilanteessa selvää, että nyt 16 v. tyttäremme asuisi isänsä kanssa. Heillä on ollut jo muutaman vuoden loistavat ja läheiset välit minun toimiessani lähinnä ""statistina"" ja harjoitusvastustajana tyttärellemme. Pikkutyttönä tilanne oli toinen, silloin äiti oli tärkeämpi.
 
Voin hyvinkin ajatella, lapsen ottamista huostaani, mutta selväksi on käynyt äidin vastustus asialle. Viikonloppuisänä olo tuntuu jotenkin vilttiketjulaisen pelipaikalta lapsen todellisessa elämässä ja kasvussa.
 
Se on kummallinen asia, että isä olisi erotilanteessa lähtökohtaisesti aina se kakkosvaihtoehto lapsen lähivanhemmaksi (tai mikä se nimitys onkaan) ja isät kai sitten tyytyvät ratkaisuun. Lapsen parhaaksi kai näitä ratkaisuja tehdään, ei eroavien vanhempien. En tiedä ajattelevatko naiset vieläkin, että ovat jotenkin huonoja äitejä, jos lapsi jää isän luo asumaan - vaikka se olisi jo isomman lapsen omakin tahto.

Lapsen käyttämistä kiristyskeinona ja pelinappulana en haluaisi edes ajatella, mutta näinkin varmaan tapahtuu.

Toinen juttu on tietysti sitten se toivomasi uusi ihmissuhde aikuisen naisen kanssa. Ei ole helppo tulla sellaisen miehen elämään, joka elää murkkuikäisen tyttären kanssa. Tyttö saattaa olla kiivaan mustasukkainen isästään tälle ""tunkeutujalle"" ja osoittaa sen avoimesti, jolloin herkempi nainen säikähtää tiehensä.
 
Kai olet jo vaimosi kanssa yrittänyt kaikkesi saada tunnetta suhteeseenne?

Ei ole heitteille jättöä jättää lasta äidille, jos äiti on lapsestaan hyvin huolehtiva nainen ja jos sen vastapainoksi isä pitää säännöllisesti hyvää yhteyttä lapseen. Toki onhan se vanhempana kivempi elää arkea lapsen kanssa, eikä vain viikonloppuja.

Tyttö on jo sen verran iso, että voit helposti ehdottaa ""viikko äidin luona ja viikko isän luona"" -tapaamissopimusta (silloin voitte myös sopia, että kummankaan ei tarvitse maksaa elatusmaksua).

Muuta lähelle, niin tytön elinpiiri pysyy samana ja sinulla on paremmat lähtökohdat tavoitteellesi.

Tyttöhän on kohta niin vanha, että myös hänen mielipiteensä asumisesta otetaan huomioon. Parasta lapselle olisi, jos hän ei joutuisi valitsemaan (=eli asettamaan vanhempiaan eriarvoiseen asemaan) vaan voisitte vanhempina ehdottaa lapselle ratkaisua, että hän asuisi molempien luona tasapuolisesti.

Jos lapsella on molempien vanhempien luona hyvät oltavat ja oma rauhallinen tilansa, en usko, että ero häntä järkyttää pahasti, jos muuten olette rakastavia ja huolehtivia vanhempia kumpikin.

Muista kertoa lapselle riittävän selvästi, että ero ei johdu hänestä ja haluat olla edelleen hänen elämässään.

Tee lapselle selväksi, että hän on sinulle tärkeämpi kuin tuleva uusi nainenkin, niin hänen turvallisuudentunteensa ei saa pahoja kolhuja.

Jos eroatte selkeästi ennen uutta naista, niin lapsi ei yhdistä uutta naista eroon ja kanna hänelle sen takia kaunaa.

Tsemppiä valinnoissasi ! :)
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa