Toggle sidebar

Hypokondria,kamala tauti.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "maisa"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"maisa"

Vieras
Onko täällä muita kaltaisiani?
Elämä on ihan poissa tolaltaan taas.
Tällä viikolla aloin pelätäsekä melanoomaa että rintasyöpää.Nyt olen jo ihan varma molemmista.Vasenta rintaa särkee.Tiedän että minulla revähti rintalihas viikko sitten jumpassa ja lisäksi mulla on todettu Tietzen syndrooma (kylkirusto tulehdus) ja selkäkin on vasemmalta puolen selkeästi jumissa.Mutta.MItä enemmän asiaa ajattelen,sitä kipeämpi se on.Ja jos en muista ajatella,ei kipua tunnu missään.
Melanooma:Noin kk sitten kun käytin housuja joissa vyötärö puristi,ne olivat ilm.hanganneet tuollaisen koholuomen mikä mulla on olut lapsesta asti,hiukan luomen pinnan rikki.Sen jälkeen luomi kai jotenkin ärsyyntyi ja nyt olen tuntevinani siinä "jotain".Ja sitäkin ajattelen KOKO ajan.
Mulla on nämä kestopelot olleet vuosia,melanooma ja eri syövät.
Olen käynyt tänäkin vuonna yksityisesti yhden omasta mielestäni varman syöpäluomen poistamassa.Sen tuloksia odotellessa sain hermoromahduksen,siis aivan oikeasti.Luomi oli silloin kasvanut,mutta se oli aivan tavallinen luomi.Tämän lisäksi kävin kuluvana vuonna myös ihotautilääkärille paria muuta luomea näyttämässä.
Rinnat on ultrattu vuosi sitten ja lääkäri ne tutkinut viime keväänä.
Mutta tämä ahdistuksen määrä on sanoinkuvaamaton,pelkään niin kauheasti,en edes uskalla varata lääkäriaikaa kun omalääkäri varmaan nauraa mut ulos...olen käynyt sen verran useasti sellä milloin minkin asian vuoksi.
 
Voi kun kuulostaa raskaalta! Itse en niinkään ole pelännyt sairauksia, mutta sitä, että jotain kamalaa tapahtuu (esim. joku onnettomuus) olen vuosien saatossa pelännyt välillä ihan kohtuuttomasti - erityisesti olen pelästynyt esim. hälytysajoneuvojen ääniä silloin, kun tiedän mieheni olevan jossain liikenteesä - vaikka vain jalan. Joskus olen itku kurkussa hakenut häntä tällaisen "hälytyksen jälkeen" kaupungissa.

Tilannetta on jotenkin helpottanut elämän muu helpottuminen ja se, että se on nykyään työntäyteistä, ei ole enää kertakaikkiaan aikaa ja mahdollisuutta pelätä koko ajan jotakin.

Voimia sinulle! Olisi varmasti parempi jutella asiasta jonkun läheisen luotetun ihmisen tai psykiatrin kanssa kuin käydä lääkärillä tutkituttamassa vaivoja.
 
[QUOTE="Lokakuu";24975760]Voi kun kuulostaa raskaalta! Itse en niinkään ole pelännyt sairauksia, mutta sitä, että jotain kamalaa tapahtuu (esim. joku onnettomuus) olen vuosien saatossa pelännyt välillä ihan kohtuuttomasti - erityisesti olen pelästynyt esim. hälytysajoneuvojen ääniä silloin, kun tiedän mieheni olevan jossain liikenteesä - vaikka vain jalan. Joskus olen itku kurkussa hakenut häntä tällaisen "hälytyksen jälkeen" kaupungissa.

Tilannetta on jotenkin helpottanut elämän muu helpottuminen ja se, että se on nykyään työntäyteistä, ei ole enää kertakaikkiaan aikaa ja mahdollisuutta pelätä koko ajan jotakin.

Voimia sinulle! Olisi varmasti parempi jutella asiasta jonkun läheisen luotetun ihmisen tai psykiatrin kanssa kuin käydä lääkärillä tutkituttamassa vaivoja.[/QUOTE]

Mulla ei oikein ole ketään kenelle jutella.Mieheni ei oikein ymmärrettävästi enää jaksa kuunnella näitä juttuja.Lisäksi asiaa vaikeutta se,että viime kesänä mulla löydettiin eräs "löydös" jonka käsittely on kestänyt nyt lähes puoli vuotta.Tänä aikana olen joutunut aloittamaan kevuen mielialalääkityksen.Tämän "löydöksen" tultua ilmi,pelkoni ovat vain pahentuneet kun nykyään tuntuu ettei mitään voi pelätä liikaa,mulle tuntuu tapahtuvan paljon pahoja asioita.
OLen pohtinut,juontaako tämä juurensa siihen ,että oma mummoni aina ollessani pieni,pelotteli minua eri sairauksilla ja nimenomaan hän puhui useasti luomista.Ja nyt kun minulla luomet ovat "oireilleet",olen ikään kuin saanut varmistuksen sille,että niissä on jotain.
PÄivisin käyn töissä ja hoidan lapset,mutta jatkuvasti käyn sisälläni läpi hirveää hätää ja pelkoa.
 
Läheiselläni on hypokondria ja hyvin samantyylisiä pelkoja hänelläkin on. Se on todella ahdistava sairaus. Hän käy terapiassa, mistä on saanut apua pelkojen käsittelyyn. Oletko hakenut sen tyylistä apua?
 
[QUOTE="vieras";24975880]Läheiselläni on hypokondria ja hyvin samantyylisiä pelkoja hänelläkin on. Se on todella ahdistava sairaus. Hän käy terapiassa, mistä on saanut apua pelkojen käsittelyyn. Oletko hakenut sen tyylistä apua?[/QUOTE]

No,kun en oikein voi,enkä jaksa nyt selittää miksi.Tuon "löydöksen" jälkeen kävin muutaman kerran juttelemassa psyk.sh:n kanssa,että pahin meni ohi.
Mites tää sun yhtävä,tuleeko hänelle kaikkia "oireita" myös??
 
[QUOTE="aloittaja";24975909]No,kun en oikein voi,enkä jaksa nyt selittää miksi.Tuon "löydöksen" jälkeen kävin muutaman kerran juttelemassa psyk.sh:n kanssa,että pahin meni ohi.
Mites tää sun yhtävä,tuleeko hänelle kaikkia "oireita" myös??[/QUOTE]

Kyllä. Hän saa mielensä avulla luotua fyysisiä oireita jotka hän kokee todellisiksi. Niitä on kuulemma mahdoton erottaa oikeista oireista. Lisäksi hänellä on omat pelkonsa tietyistä sairauksista. Hyvä että olet vointu jutella jonkun kanssa. Omassa päässä asiat paisuvat liian isoiksi ja pelottaviksi ja liian vaikeiksi itse järkeistää.
 
Täällä toinen luulotautinen, tutulta kuulostaa tarinasi! Melanooman pelko on minullekin se pahin, harvemmin muita. Kuitenkin aivan vastikään kävin kovan ajat läpi järjettömän leukemiapelon kanssa. Minuakin arastuttaa käydä lääkärissä, mutta muuten en saa mielenrauhaa. Lisäksi pelot ulottautuvat pieneen alle vuosikkaaseen poikaani, jonka sairauksia pelkään myös. Tiedän että tarvitsisin apua ongelmaan, paikan jossa käsitellä asiaa, ehkä lääkitystäkin alkuun oloa helpottamaan, mutta en osaa enkä jaksa hakea apua. Minullakin on taustalla oma vakava äkillinen sairaus, jonka myötä pelot ovat menneet vain pahemmiksi! Minun mieheni kyllä tukee ja kuuntelee, mutta on myös sanonut, että tarvitsen apua. Kiireisinä aikoina ei ehdi murehtia, mutta tasaisissa sykleissä järjettömät pelot hyökyvät päälle.

En osaa sanoa muuta kuin hae keskusteluapua ammattilaiselta, niin minäkin aiin tehdä. Pelkojen taustalla olevaa kuoleman ja hallitsemattomuuden pelkoa (ainakin minun kohdallani nämö ovat vahvasti taustalla) täytyy päästä työstämään, jotta olo voisi koskaan helpotusta!
 
[QUOTE="Siilinlapsi";24976002]Täällä toinen luulotautinen, tutulta kuulostaa tarinasi! Melanooman pelko on minullekin se pahin, harvemmin muita. Kuitenkin aivan vastikään kävin kovan ajat läpi järjettömän leukemiapelon kanssa. Minuakin arastuttaa käydä lääkärissä, mutta muuten en saa mielenrauhaa. Lisäksi pelot ulottautuvat pieneen alle vuosikkaaseen poikaani, jonka sairauksia pelkään myös. Tiedän että tarvitsisin apua ongelmaan, paikan jossa käsitellä asiaa, ehkä lääkitystäkin alkuun oloa helpottamaan, mutta en osaa enkä jaksa hakea apua. Minullakin on taustalla oma vakava äkillinen sairaus, jonka myötä pelot ovat menneet vain pahemmiksi! Minun mieheni kyllä tukee ja kuuntelee, mutta on myös sanonut, että tarvitsen apua. Kiireisinä aikoina ei ehdi murehtia, mutta tasaisissa sykleissä järjettömät pelot hyökyvät päälle.

En osaa sanoa muuta kuin hae keskusteluapua ammattilaiselta, niin minäkin aiin tehdä. Pelkojen taustalla olevaa kuoleman ja hallitsemattomuuden pelkoa (ainakin minun kohdallani nämö ovat vahvasti taustalla) täytyy päästä työstämään, jotta olo voisi koskaan helpotusta![/QUOTE]

Tiedän,minullakin keskimmäinen lapsemme kohdalla sairauden ja juurikin LEUKEMIAN pelko oli viime talvena hirveä.Käytin häntä jopa tutkimuksissa ja verikokeissa useamman kerran,ja lisää vettä tuli myllyyn kun flunssan yhteydessä valkosoluarvot pomppasivat.OLin aivan pois järjistäni tuolloin.En edes voinut odottaa yhtä päivää verikokeiden tuloksia vaan soittelin iltaisin lastenklinikalle,mistä näkivät tuoreimmat arvot.
Mullakin nmä pelot tulevat sykleissä,enkä voi niitä yhtään hallita.Koitan tällä hetkellä vain SIIRTÄÄ lääkäriin menoa,jos kävisi nin hyvin että tuo luomi asettuisi.Tai itse asiassa on toinenkin luomi joka ahistaa..
Myös esikoistani käytin aikoinaan yhden mustelman takia leukemiapelossa lääkärillä..
 
Minäkin kävin juuri vastikään näyttämässä luomea, joka ärtyi ja turposi, vissiin vaan omaa syytäni kun olin sitä räpeltänyt. Jos ei koe tarvetta näyttää juuri lääkärille niin esim. Iholiitolla on Stenbäckinkadulla(?) Ihopiste, jossa on asiantuntevia hoitajia, siellä voi käydä näyttämässä luomea ilman eri maksua! Luomien kanssa oon kyllä ite huomannut, että jos vaan pelolta pystyy niin odottaa muutaman päivän, jotta näkee rauhoittuuko luomi omia aikojaan, mullakin on luomet just oireilleet kun on hiplannut niitä, tai on tullut finni tms samaan kohtaan!

Itse oon kanssa yrittänyt muistuttaa itseäni että kuinka monta kertaa oon ollut ihan paniikissa jonkun luomen takia, ja kuinka monesti ne on olleet ihan vaarattomia (aina). Joskus se auttaa, usein ei ainakaan ensipaniikkiin.. Joskus oon saanut helpotusta siitä, että pahimman pelon keskellä olen yrittänyt tiedostaa sen todellisen pelon siellä taustalla eli mun valtavan kuolemanpelon. Jotenkin se varsinaisen pelon kohtaaminen ja sen laukaisseiden syiden miettiminen itsekseen auttaa etääntymään siitä oireen pelosta ja kohtaamaan ne todelliset haavat. Ei se tietty sitä pahaa oloa poista, mutta voi katkaista sen paniikin kierteen. Tietty silloin kun pelkää oman lapsen puolesta, juuri mikään järkeily ei vaan kerta kaikkiaan auta..
 
Hei onko sulla jo melanoomankin pelko, ap?
Nyt kiireesti takaisin sinne psyk. sh:n juttusille. En osaa edes kuvitella, miten raskas tilanne on miehellesi ja muille läheisillesi, lapsistasi nyt puhumattakaan!
 
Täällä myös yksi luulosairas myös.
Minäkin kärsin syöpäpelosta ennen, joka lähti siitä että löysin rinnastani ison patin. (olin raskaana ja maitorauhaset oli turvonneet). Sitä joka ikinen ilta pyörittelin ja välillä itkinkin että nyt kuolen.
Pelko rauhottui kuitenkin joksikin aikaa, kunnes nyt lähivuosina on kasvanut ja vahvistunut aivan äärimmilleen.
En vain missään tapauksessa kehtaa mennä lääkäriin, joten vatvon ajatuksiani yksin mielessäni.
Olen keksinyt pelätä nyt vain sairauksia, jotka tappavat nopeasti/joihin ei ole hoitoa ja kuolee. Esim.vatsa-aortan repeymä, sydänkohtaus yms.
Aika menee oman kehon kuunteluun, ja oireita riittää.
Tilannetta pahensi se kun menetin vauvani (syntyi kuolleena). Enää en luota prosentteihin, epätodennäköisyyteen yms.. Ajattelutapani on muuttunut niin päin, että vaikka nuori ihminen harvoin kuolee äkillisesti, niin minä tulen olemaan juuri se harva joka kuolee. Mietin monesti että kuolenko tänä yönä, huomenna..
En pelkää kuolemaa itseni puolesta niin kammottavasti, kuin lasteni, en kestä ajatusta että he menettäisivät äitinsä.
Tämä todella on yhtä helvettiä koko luulotauti.
 
En edes tiedä kuulunko tälle keskustelupalstalle, vaiko jonnekkin syöpäsairaiden tai kuolemaisillaan olevien palstalle... Ihan hulluksi on mennyt tämä tautienpelko, ja sangen kirjava on luultujen sairauksien lista... Ajan itseni ihan loppuun tällä! Asiaa ei auta se, että minulla ON kipuja etenkin vatsassa ja nivelissä. Netistä löytyy aina vain lisää kauhstuttavia syitä lasteni ennenaikaiselle äidittömäksi jäämiselle. Olen rampannut lääkäreissä milloin mistäkin kivusta, ja tutkimukset ovat lievittäneet tuskaani joksikin aikaa.
Ensimmäiset oireet tautien pelosta tulivat toisen lapseni synnyttyä noin viisi vuotta sitten. Ensimmäinen pelko oli kohdunkaulansyöpä. Minulta hoidettiin muuttunutta solukkoa joskus parikymppisenä- silloin se ei pahemmin pysäyttänyt, mutta nyt oli toisin: olin varma etten näkisi lapseni kävelevän, eikä hän ikinä muistaisi äitiään. Ei ollut syöpää. Siitä lähtien olen käynyt kerran vuodessa papa-kokeessa (ultraakin tehty) ja joka kerta odottanut vastauksia kauhusta jäykkänä.
Nelisen vuotta sitten kävimme mieheni kanssa läpi todella vaikean parisuhdekriisin, joka johtui seksuaali-identiteetistäni. Öisin valvoessani maailma tuntui kaatuvan päälleni, ja lopulta olin niin uupunut, että sain Mirtazapin reseptin rauhoittamaan hermojani. Syön lääkettä vain tarvittaessa (yleensä ennen menkkoja) ja sain jo jotenkin hermoni aisoihin.
Muutama vuosi sitten muutimme ulkomaille. Asia, jonka piti olla haaveiden täyttymys. Mutta, mutta... Luulotaudit räjähtivät käsiin. Jo lähtöä odotellessamme, sain kipuja selkään, ja ne vain pahenivat muuton jälkeen. Kävin lääkärillä joka tutki munuaiset eikä niissä ollut mitään. Sain silti paniikkikohtauksia, vatsa oli jatkuvasti kipeä, huimasi ja väsytti. Kilpirauhasongelmaa? Tutkittiin, ei ollut. Tukka alkoi lähteä. Varhaiset vaihdevuodet (jep, omastakin mielestä aika huippu kotidiagnoosi), sieni-infektio, munasarjasyöpä? Tutkittiin, ei ollut. Vatsa edelleen jatkivasti kipeä. On ultrattu, tähystetty, lääkitty. Ei mitään. pahinta on, että valkosoluarvot ovat olleet useissa verikokeissa kohollaan, mikä johtaa perimmäiseen, kauhistuttavimpaan diagnoosiin: leukemia. Krooninen sellainen. En uskalla edes tutkituttaa.
JÄRKI kertoo jopa minulle, että olen stressaantunut, yksinäinen ja ylivirittynyt. Olen suruissani, koska kyllähän tällainen sekoilu vaikuttaa lapsiinkin. Varmasti minulla on lääkärien ihan oikeasti diagnosoima ärtynyt suoli. Pitäisi rentoutua, nukkua tarpeeksi ja nauttia elämästä. Alanko siis joogata ja juoda viherpirtelöitä? nappaanko lisää tabuja? Psykologin juttusille ei täällä pääse. Haluaisin ajatella tulevaisuutta valoisaati sen sijaan, että mietin kuinka mieheni pärjää leskenä ja lapset äidittöminä.
 
Täällä samanlainen. Mull on "ollut" MS-tauti, rintasyöpä, kohtusyöpä, imusolmukesyöpä, ja nyt kun selkä ja ylämaha oireilee, luulen että mulla on maksa tai haimasyöpä!=(( Ja nää kaikki aiheuttaa mulle yöllistä ahdistusta, herään paniikkikohtauksiin ja luulen tulevani hulluksi. Syön mielialalääkkeitä, mutta nyt kiireinen ja stressaava elämäntilanne pahentanut hypon oireita.
Voimia teille!
 
Huhhuh. Minullakin on aina silloin tällöin ollut pelkoja aivo infrakteista sun muusta mutta se ei ole ikinä ollut mitenkään äärettömän häiritsevää. Nyt kuitenkin viikko sitten luin ms-taudista ja heti luulin sairastavani tätä. Tämän jälkeen huomasin netin ihmeellisestä maailmasta als-taudin ja enköhän pian "sairastanut" tätäkin. En kuitenkaan missään kohtaa saanut kummastakaan taudista oireita, perustelin tautia itselleni muunmuassa eräällä aikaisemmin kokemallani krampilla. Ahdistukseni ja kuolemanpelkoni olivat suuria. Kuitenkin juteltua siskoni ja ystäväni kanssa sain jälleen mielenrauhan enkä enää oleta sairastavani kyseisiä tauteja.

Luin nyt hypokondriasta ja huomasin täyttäväni aikalailla pitkälle taudinkuvan. En kuitenkaan samallalailla vainoharhaisena kuin ms-taudin kanssa. Huomasin myös että hypokondria voi olla ensioireena hebefreeniseen skitsofreniaan. Tämä tauti puhkeaa juuri nuorilla ihmisillä ja olenkin 17-vuotias. En nyt myöskään pelkää erityisesti saavani tätä tautia, mutta olen hieman huollissani. Milloin kannattaisi lähteä puhumaan psykiatrille?
 
Vanha ketju, mutta on helpottavaa kuulla että meitä hypikondriaa sairastavia on useita muitakin. Minulla pelot ulottuvat jo ihan varhaislapsuuteen, rintasyöpädiagnoosin tein itselleni ollessani 7-vuotias.. aivosyöpä diagnoosin ollessani 8-10 vuotias. Lapsena luin salaa kirjahyllyssämme ollutta lääkärikirjaa. Välissä oli muutama rauhallinen jakso, teini-iässä lähinnä. Halusin olla kuin muut ja pystyin siirtämään ajatukset vielä muihin asioihin. Olen tällä hetkellä 22-vuotias nuorinainen. Olen koko pienen elämäni pelännyt erinäisiä syöpiä, mutta nyt viimevuosina, noin viimeisenä 4-vuotena, lukioaikojeni lopusta, olen ollut totaalisen pakko oireinen. Kaikki kärjistyi kuitenkin totaalisen paskaan jamaan helmikuussa 2011.. siitä alkaen elämäni on pyörinyt täysin eri syöpien ja vakavien keuhkosairauksien ympärillä. Päiväni olen viettänyt netissä etsien oireita, panikoiden, itkien. Olen täynnä pelkoa, toisaalta taas vihaa, Miksi helvetissä minä??? miksi minä sairastun kaikkiin syöpiin ja keuhkoahtaumiin vaikka olen elämän tavoiltani hyvinkin mallikas. En polta, en juo, en syö epäterveellisesti, en harrasta irtosuhteita, en huumeita yms.
Olen joka kerta sataprosenttisen varma sairaudestani jonka netistä löydän. Jokainen syöpähän voi olla aluksi oireeton... Tällä hetkellä sairastan omasta mielestäni kohdunkaulansyöpää joka on levinnyt aivan totaalisen varmasti imusolmukkeisiini ja keuhkoihin. Olen käynyt ottamassa papa kokeen, ja huomenna olisi tuomio. Jonka varmasti uskon olevan syöpä.. Olen niin varma siitä että olen jo suunnitellut millaisen peruukin haluan kun hiukset lähtevät hoidoista.. tai millaiset hautajaiset haluan. Välillä saan todellisuudesta hetkeksi kiinni, ne ovat pieniä hetkiä, max. puolen tunnin mittaisia kun jokin mielessäni antaa faktat tiskiin, että todennäköisyys sairauksilleni on lähes olematon, edes tilastot eivät ulotu osassa sairauksissani omaan ikäryhmääni. Mutta nämä hetket ovat olleet hyvin vähäisiä tämän piinaavan odotuksen, 2viikon, aikana.. olen ollut totaalisen hysteerinen, saan paniikkikohtauksia, olen käytännössä kokoajan neljän seinän sisässä, odottaen tuoko posti huonoja uutisia tai soiko puhelimeni, tutkin itseäni, painelen tunnustelen onko minussa muhkuroita, patteja, kyhmyjä, vihlooko jostain, sattuuko, olenko kalpea. jos löydän jotain, luonnollistakin, olen paniikin vallassa. Itken, en saa henkeä, vihaan elämää, tuntuu että minua rankaistaan. Jos jossakin televisiosarjassa, lehdessä yms. sanotaan sana syöpä, olen varma, että se on merkki minulle, että minullahan se on tottakai. Parisuhteeni kärsii tästä, ystäväni ovat lopussa ainaiseen diagnosointiin ja pelon purkauksiin. Pian minulla ei ole tämän ainaisen sairauden pelon takia mitään tai ketään. Olen totaalisen kyllästynyt tälläiseen elämään. Parasta tässä on se, että minulla on kuitenkin äärettöman kova elämänhalu, ja tavoitteita, joista osan olen hirveällä työllä saavuttanut hypokondriasta huolimatta. En uskalla puhua tai edes ajatella tulevaisuudesta, sillä
minähän kuolen jokatapuksessa pitkän tuskallisen syövän selättämänä nuorena. Ilman että olen ehtinyt saavuttaa mitään.
Lopuksi haluan laittaa vielä listan sairauksistani, jotka olen itselleni diagnosoinut alkaen helmikuusta 2011 jatkuen tähän päivään (3.5.2012) saakka:

imusolmukesyöpä
keuhkosyöpä, levinnyt sellainen
keuhkoahtauma
keuhkolaajentuma eli emfyseema
melanooma varpaan kynnessä (keuhkosyövän etäpesäke)
leukemia krooninen tietenkin
melanooma päänahassa
luusyöpä eli sarkoomat
pehmytkudossyöpä eli sarkoomat
imusolmukesyöpä uudestaan
kohdunkaulanmuutokset PAPA3 tietenkin
kohdunkaulan syöpä
keuhkoihin ja muihin elimiin levinnyt kohdunkaulansyöpä
munasarjasyöpä
syöpä keuhkojen välikarsinnassa
sylkirauhasensyöpä
paksusuolensyöpä
kilpirauhasen vajaatoiminta
melanooma uudestaan
imusolmukesyöpä kolmannen kerran parantumaton tietenkin
virtsarakonsyöpä
klamydia joka tuhonnut munanjohtimet, edessä lapsettomuus ja syöpä
kondylooma, levinnyt syöväksi
Kohdunrungon syöpä
hiv
diabetes I-tyypin tietenkin
selkärankareuma
rintasyöpä (vanhempi pelko lapsuudesta)
aivosyöpä (vanhempi pelko lapsuudesta)
´
Sanottakoon vielä, että itse olen sitä tyyppiä etten uskalla mennä lääkäriin, kun vasta pahimman ahdistuksen ottaessa vallan. Toisaalta en myöskään kehtaa mennä, sillä minulla ei ole useinmiten mitään todellisia oireita. Tunnen että jos menen lääkäriin ja minua tutkitaan vaikk, syövästäni/sairaudestani tehdään todellista. Pelkään aina pahinta, ja olen varma että tutkimusten lomassa löytyisi jotain aihetta lisätutkimuksille. Olen kyllä viimekesän ravannut lääkärissä, kun olin varma keuhkosyövästäni tai ahtaumasta, jolloin mitään ei löytynyt. Nyt sama juttu,pahimmassa ahdistuksessani menin gynekologille papakokeeseen (gynekologi sanoi kaiken näyttävän ja tuntuvat oiken siistiltä ja normaalilta, mutta silti olen varma että hän on jättänyt jotain huomaamatta) , ja huomista odotan pelokkaana, tuntuu että maailma on pysähdyksissä, kaatumassa pian päälleni. Mitähän seuraavaksi....
 
[QUOTE="pelokas";26191537]Vanha ketju, mutta on helpottavaa kuulla että meitä hypikondriaa sairastavia on useita muitakin. Minulla pelot ulottuvat jo ihan varhaislapsuuteen, rintasyöpädiagnoosin tein itselleni ollessani 7-vuotias.. aivosyöpä diagnoosin ollessani 8-10 vuotias. Lapsena luin salaa kirjahyllyssämme ollutta lääkärikirjaa. Välissä oli muutama rauhallinen jakso, teini-iässä lähinnä. Halusin olla kuin muut ja pystyin siirtämään ajatukset vielä muihin asioihin. Olen tällä hetkellä 22-vuotias nuorinainen. Olen koko pienen elämäni pelännyt erinäisiä syöpiä, mutta nyt viimevuosina, noin viimeisenä 4-vuotena, lukioaikojeni lopusta, olen ollut totaalisen pakko oireinen. Kaikki kärjistyi kuitenkin totaalisen paskaan jamaan helmikuussa 2011.. siitä alkaen elämäni on pyörinyt täysin eri syöpien ja vakavien keuhkosairauksien ympärillä. Päiväni olen viettänyt netissä etsien oireita, panikoiden, itkien. Olen täynnä pelkoa, toisaalta taas vihaa, Miksi helvetissä minä??? miksi minä sairastun kaikkiin syöpiin ja keuhkoahtaumiin vaikka olen elämän tavoiltani hyvinkin mallikas. En polta, en juo, en syö epäterveellisesti, en harrasta irtosuhteita, en huumeita yms.
Olen joka kerta sataprosenttisen varma sairaudestani jonka netistä löydän. Jokainen syöpähän voi olla aluksi oireeton... Tällä hetkellä sairastan omasta mielestäni kohdunkaulansyöpää joka on levinnyt aivan totaalisen varmasti imusolmukkeisiini ja keuhkoihin. Olen käynyt ottamassa papa kokeen, ja huomenna olisi tuomio. Jonka varmasti uskon olevan syöpä.. Olen niin varma siitä että olen jo suunnitellut millaisen peruukin haluan kun hiukset lähtevät hoidoista.. tai millaiset hautajaiset haluan. Välillä saan todellisuudesta hetkeksi kiinni, ne ovat pieniä hetkiä, max. puolen tunnin mittaisia kun jokin mielessäni antaa faktat tiskiin, että todennäköisyys sairauksilleni on lähes olematon, edes tilastot eivät ulotu osassa sairauksissani omaan ikäryhmääni. Mutta nämä hetket ovat olleet hyvin vähäisiä tämän piinaavan odotuksen, 2viikon, aikana.. olen ollut totaalisen hysteerinen, saan paniikkikohtauksia, olen käytännössä kokoajan neljän seinän sisässä, odottaen tuoko posti huonoja uutisia tai soiko puhelimeni, tutkin itseäni, painelen tunnustelen onko minussa muhkuroita, patteja, kyhmyjä, vihlooko jostain, sattuuko, olenko kalpea. jos löydän jotain, luonnollistakin, olen paniikin vallassa. Itken, en saa henkeä, vihaan elämää, tuntuu että minua rankaistaan. Jos jossakin televisiosarjassa, lehdessä yms. sanotaan sana syöpä, olen varma, että se on merkki minulle, että minullahan se on tottakai. Parisuhteeni kärsii tästä, ystäväni ovat lopussa ainaiseen diagnosointiin ja pelon purkauksiin. Pian minulla ei ole tämän ainaisen sairauden pelon takia mitään tai ketään. Olen totaalisen kyllästynyt tälläiseen elämään. Parasta tässä on se, että minulla on kuitenkin äärettöman kova elämänhalu, ja tavoitteita, joista osan olen hirveällä työllä saavuttanut hypokondriasta huolimatta. En uskalla puhua tai edes ajatella tulevaisuudesta, sillä
minähän kuolen jokatapuksessa pitkän tuskallisen syövän selättämänä nuorena. Ilman että olen ehtinyt saavuttaa mitään.
Lopuksi haluan laittaa vielä listan sairauksistani, jotka olen itselleni diagnosoinut alkaen helmikuusta 2011 jatkuen tähän päivään (3.5.2012) saakka:

imusolmukesyöpä
keuhkosyöpä, levinnyt sellainen
keuhkoahtauma
keuhkolaajentuma eli emfyseema
melanooma varpaan kynnessä (keuhkosyövän etäpesäke)
leukemia krooninen tietenkin
melanooma päänahassa
luusyöpä eli sarkoomat
pehmytkudossyöpä eli sarkoomat
imusolmukesyöpä uudestaan
kohdunkaulanmuutokset PAPA3 tietenkin
kohdunkaulan syöpä
keuhkoihin ja muihin elimiin levinnyt kohdunkaulansyöpä
munasarjasyöpä
syöpä keuhkojen välikarsinnassa
sylkirauhasensyöpä
paksusuolensyöpä
kilpirauhasen vajaatoiminta
melanooma uudestaan
imusolmukesyöpä kolmannen kerran parantumaton tietenkin
virtsarakonsyöpä
klamydia joka tuhonnut munanjohtimet, edessä lapsettomuus ja syöpä
kondylooma, levinnyt syöväksi
Kohdunrungon syöpä
hiv
diabetes I-tyypin tietenkin
selkärankareuma
rintasyöpä (vanhempi pelko lapsuudesta)
aivosyöpä (vanhempi pelko lapsuudesta)
´
Sanottakoon vielä, että itse olen sitä tyyppiä etten uskalla mennä lääkäriin, kun vasta pahimman ahdistuksen ottaessa vallan. Toisaalta en myöskään kehtaa mennä, sillä minulla ei ole useinmiten mitään todellisia oireita. Tunnen että jos menen lääkäriin ja minua tutkitaan vaikk, syövästäni/sairaudestani tehdään todellista. Pelkään aina pahinta, ja olen varma että tutkimusten lomassa löytyisi jotain aihetta lisätutkimuksille. Olen kyllä viimekesän ravannut lääkärissä, kun olin varma keuhkosyövästäni tai ahtaumasta, jolloin mitään ei löytynyt. Nyt sama juttu,pahimmassa ahdistuksessani menin gynekologille papakokeeseen (gynekologi sanoi kaiken näyttävän ja tuntuvat oiken siistiltä ja normaalilta, mutta silti olen varma että hän on jättänyt jotain huomaamatta) , ja huomista odotan pelokkaana, tuntuu että maailma on pysähdyksissä, kaatumassa pian päälleni. Mitähän seuraavaksi....[/QUOTE]


Tämä kirjoituksesi oli aika pitkälti niinkuin omani. Pystyin niin samaistumaan tekstiisi ja olen ajatellut asioita tismalleen niinkuin sinä. Minulla oli papa-paniikki viime jouluna. Sain toisen lapseni 10/11 ja synnytyksen jälkitarkastuksessa otettiin papa. Papan jälkeen mulla alkoi verinen vuoto (jotka sitten olikin vain menkat) ja tietysti luin netistä jostakin naisesta jolla oli ollut verenvuotoa papan jälkeen ja hänellä oli diagnosoitu kohdunkaulansyöpä. Paniikki kasvoi ja kasvoi, kaikki illat vietin tietokoneella lueskellen kohdunkaulansyövästä. Koko kolme viikkoa, mitä vastauksen tuleminen kesti, olin TÄYSIN paniikissa ja masentunut. Ja ihan varma, että saan syöpädiagnoosin. Vastaus tuli ja oli normaali. Sitä olotilaa ei osaa kunnolla kuvailla mikä tulee, kun ensin pelkää monta viikkoa ja valmistautuu pahimpaan ja saakin kuulla että kaikki on hyvin. Nyt minulla on rintasyöpäpelko, oikeaa rintaa vihloo vähän väliä. :( Minullakin muuten alkoi rintasyöpäpelko jo lapsena, n. 8-10v ikäisenä.

Jospa huomaisit tämän viestini. Olisi mukavaa jakaa kanssasi ajatuksia, kun olemme samaa ikäluokkaa. Olen 24v.
 
Tämän palstan lukeminen helpotti oloani jonkun verran ainakin tältä päivältä. Olen pitkään luullut, että olen yksin tämän hypokondrian kanssa ja vaikka olen selannut kaiken maailman tautien kuvaukset, joita olen jo "saanut" päädyin vasta tänään googlettamaan "luulotauti" ja sitä kautta päädyin tälle palstalle.

Olen 21-vuotias nuori nainen, joka kävi vielä viime kesänä työpaikkaan liittyen pakollisella lääkärikäynnillä, jossa otettiin verikokeet ja lääkäri vielä kehui kuinka hyvät arvot minulla on ja turha ottaa ressii mistään. Olin hyvin ylpeä jollakin tapaan. Sen jälkeen alkoikin helvetti.

Heinäkuussa päättelin, että nyt minulla on rintasyöpä. Olin poikaystäväni kanssa viikon lomalla ja rintojani sattui kauheasti. Kaiken kukkuraksi sain vissiin jonkun auringonpistoksen kotiinlähtöpäivänä ja ajattelin, että tässä se nyt on. Olin ihan sekaisin ja kun lääkäri kysyi hotellissa, että onko stressiä yms. niin mainitsin niistä rinnoista ja hän ehdotti, että kävisin lääkärin puheilla, jos vaikka helpottaisi. No varasin sitten ajan yksityiselle ja tämä selitti, että kaikki on hyvin, tutki ultralla vielä kohdun, mutta se ei riittänyt. Vaatimalla vaadin lähetteen rintojen ultraan... mitään ei löytynyt.
Sen jälkeen kaikki oli hyvin vähän aikaa, kunnes rupesin tutkimaan luomeani kaulalla. Luomi oli (olen poistanut sen viime viikolla) symmetrinen ja normaalin näköinen, mutta silti kehittelin itselleni, että se on melanooma ja se on vielä levinyt ja apua. No kävin näyttämässä sitä YTHS:llä Helsingissa ja ekaksi lääkäri sanoi, että ei sitä ees tarvi poistaa, koska se on täysin vaaraton varsiluomi. No en luovuttanut niin helpolla vaan rupesin näyttämään kaikki mahdolliset värivirheet vartalossani ja kysyin, että no onko tämä epäilyttävä yms. yms. Siinä vaiheessa kyseinen lääkäri vissiin vähän ymmärsi, mikä olisi ongelmana, koska kertoi, että minä vähän epäilen asioita turhaan (hienovaraisesti; kuitenkin mainitsematta, että ongelma on varmaan siinä korvien välissä.) Lähdin tyytyväisenä pois ja olin huojentunut.
Olin terve.
No sitten muutama kuukausi kaikki oli hyvin, harrastin liikuntaa ja jatkoin korkeakouluopintojani.
Viime kuussa se sitten iski. Ensin alkoi hirveä hartiakipu, joka oli vielä ihan fine, en ajatellut siitä sen enempää. Mutta sitten kun alkoi pääkipu, niin se oli menoa se. Kävin lääkärillä jo toisen kerran samalla viikolla ja kyselin, että onko se aivokasvain, koska oireisiini lukeutui myös hieman pyörryttävää oloa ja hieman näköongelmia. Kävin vielä silmälääkärilläkin, joka sanoi, että kaikki on hyvin. No oireet lisääntyivät, kun yhtäkkiä luinkin kurkku- ja ruokatorvisyövästä niin yhtäkkiä nieleminenkin oli vaikeaa ja kaulakin alkoi yhtäkkiä olla kipeä kun koskettelin. Ajattelin, että onko minulla imusolmukesyöpä. Kävin yksityisellä ja sain lääkereseptin ja lääkäri epäili jotain alkavaa virusta ja jännityskipua hartioissa, selässä, niskassa ja päässä. Periaatteessa enää niska välillä reistailee, muuten kaikki on hyvin. Mutta sitten alkoikin vatsakipu tällä viikolla niin enköhän minä ole jo ensi viikolla menossa sisätaudin lääkärille ja aion vaatia tähystyksen. Pelkään mahasyöpää. Ja tänäänkin olen vaan googletellut ja itkenyt. Asiaa ei auta yhtään se, että äitilläni on todettu solumuutoksia papa-testissä ja tämäkin pelottaa minua älyttömästi :(
 
Palaan puolen vuoden jälkeen takaisin ketjuun... Olen aloittanut oravanpyöräni alusta. Kesän aikana pelkoni hellittivät hetkeksi saadessani aikaisemmassa tekstissäni mainitsemani papa-kokeen tulokset: tulokset olivat normaalit. Nyt kuitenkin syksyllä palatessani töihin ja stressin tullessa uudestaan kuvioihin, olen "sairastunut uudestaan". Kaikki alkoi kun löysin lehdestä artikkelin joka käsitteli hepatiittia. Paniikki iski kun googletin hepatiitti b:n ja c:n oireita. Olin täysin varma tartunnasta, joka olen mahdollisesti huomaamatani saanut esimerkiksi kynsiviilasta, mitä jos rakennekynsiä laittaessani kynsiviilassa onkin ollut jonkun toisen verta ja sen jälkeen käytetty minulla. Muistan joskus saaneeni pienen verenpurkauma huollattaessai kynsiä.. Hepatiittia ehdin omassa päässäni sairastaa pari kuukautta, kunnes sain rauhan asialle kysymällä aidstukikeskuksesta tartuntamahdollisuutta kyseisestä tilanteesta. Tämä rauha ei kuitenkaan kauaa kestänyt, viikon, jos sitäkään. Olen taas lähtöpisteessä, imusolmukesyöpä taas kerran. Olen painanut kaulani mustelmille, en pysy kasassa ollenkaan. Tunnen oikealla puolella kaulalla jonkun pienen pahkuran...Maailmani on romahtanut jälleen.
 
minämyös jatkuvasti pelkään vakavia sairauksia, juuri kuolemaan johtavia. Olen ollut lapsesta asti kauhean tarkka terveydestä ja herkästi huolestuva...Nyt olen äiti kolmelle lapselle ja lähipiirissä ollut vakavia sairastumisia...hirveän ahdistavaa elää näin...Olen myös käynyt lukuisia kertoja lääkäreissä..
 
Tiedän täysin kuinka ahdistavaa pelon kanssa on elää. Pelkään kuollakseni jokaista päivää, pelkään herätessäni katsoa peiliin koska olen varma että kehooni on ilmestynyt. jotain mikä "vahvistaa luuloni oikeiksi", tällä hetkellä pelkään että soliskuoppaani ilmestyykin imusolmuksesuurentuma (tarkoittanee lähes varmaa syöpää jossain päin kehoa), asia on tarkisettava useasti päivässä. Voi kun joku keksisi parannuskeinon tähän uuvuttavaan sairauteen.. Pelkään myös seurauksia joita vuosia jatkuva stressitila voi aiheuttaa tulevaisuudessa, immuniteettihan ei ole normaalitasolla stressatessa. Pelkään stressini johtavan syöpään jossain vaiheessa elämää. Vituttaa ajatus että lopputulos on sama vaikka minulla ei olisi todellista sairautta nyt voin saada sen luulosairauden aiheuttaman ahdistuksen ja stressin seurauksena myöhemmin. Tottakai silloin kun elämässäni on enemmän menetettävää, esimerkiksi lapset.
 
Mä luin ja itkin. Mullea on ollut syövän pelko noin 7-vuotiaasta lähtien. 13-vuotiaana sairastuin paniikkihäiriöön, ja koko aikuisikäni olen pelännyt sairauksia ja etenkin SYÖPÄÄ silmittömästi. Nyt särkee vasenta rintaa, se on muhkurainen ja olen aivan varma syövästä .Kuukausi sitten oireili oikea rinta. Syöpä mikä syöpä. Pelkään paksusuolensyöpää ja munasarjasyöpää koska maha on aina kipeä. henkeä ahdistaa. sydän muljahtelee. Olen pelännyt MS-tautia ja diabtesta ja veritulppia siellä sun täällä. Molempia lapsiani odottaessani pelkäsin koko ajan kaikkea. Kuuntelin sikiön liikkeitä neuroottisena ja paniikissa, tutkin pikkareita veritippoja etsien, pelkäsin ihan KOKO AJAN. Mä en enää jaksa. Lääkäriin en taida enää mennä, hyvin tiedostan "luulosairaille" naureskelun ja silmien pyörittelyn, oikeitakin potilaita kun olisi. Masentuneisuus on ihan murskaavaa, ja huolia on sekä yksityiselämässä, työtilanteen vuoksi ja kroonisen rahapulan vuoksi. Elämänilo on kadonnut, vaikka laitan masennukselle ajoittain kampoihin ihan tosissani. Olen venyttänyt itseni äärimmillen henkisesti. joskus toivon etten aamulla enää herää. Lasten puolesta on tosi paha olo! Mutta kiitos kirjoituksistanne. Vertaistuki on aina paras apu. Hetkeksi ainakin.
 
Hei kaikki!

Löysin tämän ketjun uudelleen, kun googlettelin hypokondriaa. Voi, miten voikaan toinen hypokondrinen henkilö tietää tasan tarkkaan toisen samasta kärsivän fiilikset! "Normaalit" ihmiset, kun eivät meitä voi niin hyvin ymmärtää mitä ehkä haluaisivat.

Mulla taas paniikki menossa. Olen raskaana viikolla 10 ja huomenna pitäisi käydä alkuraskauden verikokeissa, jossa otetaan myös pieni verenkuva. Pelottaa kauheasti, että löytyy joku syöpä. Kaikista eniten nyt pelottaa leukemia ja imusolmukesyöpä. Mulla on ollut lievää yöhikoilua jo neljän vuoden ajan satunnaisesti ja pelottaa, että se on oire syövästä. Samoin nyt alkuraskaudessa on ollut lievää ihon kutinaa, joka kans mulle merkki imusolmukesyövästä. :( (vaikka tiedän, että voi hyvinkin johtua näistä ihanista raskaushormoneista). Mulla on myös oikealla puolella kaulaa ollut jo monta vuotta pieni pahkura, jota nyt oon hysteerisenä tunnustellut, että onko kasvanut. Pelottaa hirveästi, että huomisista verikokeista käy joku syöpä ilmi! En ole pystynyt iloitsemaan tästä raskaudesta vielä ollenkaan, kun pelkään kokoajan. Tuntuu, ettei myöskään jaksa keskittyä noihin kahteen jo olemassa olevaan lapseeni.
 
Onkohan täällä enää ketään? Täällä olisi yksi luulotautinen lisää..

Varsinainen paniikkiaika alkoi minulla joku puolitoistavuotta sitten, mutta muistan kyllä nuorena tarkkailleeni silloin tällöin kaikkea pientä kehossani ja varmistelin aina äidiltä ettei se vain ole vakavaa. Siis miten voi pelätä rintasyöpää 8 vuotiaana, kun rinnat eivät ole edes kasvaneet eikä edes ymmärrä täysin syöpä-sanan merkitystä?? Muistan kuitenkin sen pelon niin hyvin..

Puolisentoista vuotta sitten varsinainen sairauspelko alkoi paniikin kera. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa puolisen vuotta ja suhteemmi oli muuttunut hyvin vakiintuneeksi. Olin onneni kukkoroilla, kunnes pikkuhiljaa ajatus siitä että tuo onni minulta riistettäisiin kauhealla tavalla, eli vakavasti sairastumalla, heräsi. Siitä se pikkuhiljaa alkoi, ensin oli päänsärkyä (johtui taittoviasta, sain lasit) ja huimausta iltaisin, huonoa oloa aamuisin. Nämä tietenkin tarkoittivat aivosyöpää. Oikeasti luin sillon yliopiston pääsykokeisiin hullunlailla ja stressasin kokeista enemmän kuin ikinä ennnen mistään. Oireet loppuivat kokeiden jälkeen. Todellinen helvetti alkoi viime kesänä kun löysin kaulaltani turvonneen imusolmukkeen. Olin varma että se oli nyt tässä. Kävin näyttämässä sitä muutamallakin lääkärillä ja kaikki vakuuttelivat minulle sen olevan täysin normaali imusolmuke joka on iha hiukkasen verran suurempi kuin toisella puolella. En uskonut lääkäreitä kuin pari päivää, olin varma että he olivat kaikki tehneet virheen.

Syksyllä oli muuttoa, uusi koulu jne. Oireilu alkoi taas. Niskani olivat aamuisin erittäin jumissa ja aloin ravata niiden takia lääkäreillä. En aluksi ollut täysin paniikissa, sillä en osannut niskakipuja yhdistää kaikkiin mahdollisiin syöpiin. Sitten rutiiniverikokeissa minulla oli tulehdusarvot hieman koholla ja siitä alkoi googlettaminen ja niinhän siellä lukee että syövissä tulehdusarvot voivat nousta. Niihin aikoihin sain ensimmäisiä paniikkikohtauksen poikasia. Syytä arvojen nousulle ei löydetty ja koko kaulan ja niskan alue magneettikuvattiin reunaepäilyn vuoksi. Ei mitään. Kyselin jälkeenpäin olisiko kuvissa näkynyt myös mahdollinen pahanlaatuinen imusolmuke. Minulle vakuutettiin että kaikki on täysin kunnossa, minun tulisi vain yrittää keskittyä muihin mukaviin asioihin elämässä ja lisätä liikuntaa. Aluksi koin pienen helpotuksen, joka ei kuitenkaan kestänyt kauaa..

Seuraavaksi alkovat vatsavaivat.. aluksi kummallisilla kivuilla ja painon tunteilla kyljissä yms. Olin aivan varma että minulla on mahasyöpä, maksasyöpä, haimasyöpä, kohtusyöpä, munasarja syöpä, suolistosyöpä jne. Juoksin tutkimuksissa ja eri lääkäreillä. Toiminnallista vatsavaivaa epäiltiin eli ärtyvää suolta joka sitten lopulta diagnosoitiin. En uskonut hetkeäkään että se olisi muka oireilujen takana. Menin eri lääkärille, parille erille yksityislääkärille, työterveyslääkärille jne. Minut ultrattiin koko vatsan alueelta. Kävin myös yksityisellä gynekologilla joka teki huolellisen tutkimuksen ja ultrauksen. Minua ei suostuttu tähystämään sillä siihe ei kuulma ole mitään tarvetta ultran, verikokeiden, pissakokeiden ja oireiden vuoksi. olin varma että nyt se syöpä jää huomaamatta ja leviää kaikkialle ja kuolen.

Tiedostan kyllä luulotautini ja häpeän sitä. Ainoastaan avomieheni tietää kutakuinkin missä mennään enkä hänellekkään häpeän takia kerro kaikkea. Minua hävettää mennä lääköreiden vastaanotolle jos he näkevät jostain edelliset käyntikertani. Valitsen aina eri lääkärin jos mahdollista. Kun olin ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana käynyt yths löökörien luona yli 5 kertaa, vaihoin yksityiselle ja kunnalliselle. Olen maksanut pienestä opiskelijabudjetistani lähemmäs 1000 euron luokkaa yksityisistä lääkäreistä yhden vuoden sisällä, minun on pakko. Vain niin saan edes muutamaksi viikoksi mielenrauhan. Huomaan kyllä kun diagnisoin itselleni uuden taudin, vanhan oireet häviävät huomaamattani kun keskityn uuteen tautiin. Välillä kuitenkin ne palaavat kummittelemaan mieleeni, ajattelen että lääkärit eivätvain huomanneet jotain, magneettikuvat ovat virheellisiä yms.

Syövän pelko on pahin. Joku muu krooninensairaus ei pelota niin paljon, olisin ollut valmis ottamaan vaikka sen reuman jos se olisi delittänyt kaikki oireeni. Ja vaikka samaan aikaan olen kehitellyt pelkoja myös muualle, kuten automatkat, avomieheni työmatka pyörällä, lentäminen, murhaajat, raiskaajat lenkkipolulla jne. Joskus kuitenkin melkein toivon mielummin kuolevani onnettomuudessa, nopeasti, täysin puun takaa, toisin kuin syöpään tai muuhun sairauteen jolloin joudun itse tajuamaan ja kuulemaan sen että minulla on eli aikaa vain kuukausi.

Pelko hallitsee elämääni, en uskalla lähteä illalla ulos koska pelkään joutuvani ammutuksi tai puukotetuksi. En uskalla varata ulkomaanmatkaa sillä olen varma että kone tipahtaa tai viimeistään lomakohteessa minut kidbapataan ja tapetaan. Pelon iskiessä, kun vaikka löydän luomen joka mielestäni punoittaa tai kutiaa, kaikki murtuu ympäriltäni, en saa henkeä, en pysty olemaan paikallani vaan alan marhata ees takaisin miettien samalla omia hautajaisiani yms. Välillä saan kauheita itkukohtauksia, jolloin en saa henkeä vaan alan haukkomaan paniikissa. Välillä on parempia aikoja, lääkärit saavat minut rauhoiteltua ja viikkoja joka yli kuukauden uskallan taas nauttia elämästä kunnes pikkuhiljaa pelot palaavat. Vaikka minut tutkittaisiin aivan päästä varpaisiin saisin mielenrauhan ehkä max puoleksi vuodeksi. Silloin alkaisin ajatella uusia oireita ja sitä että puolivuotta vanhat tutkimukset eivät enää päde ja kaikki alkaisia alusta. Tuntuu etten uskalla olla onnellinen ja iloita asioista, sillä silloin mahdollinen syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kauheammalta. Parempi olla varuillaan kuin tipahtaa korkealta. Haluaisin luottaa lääkäreihin mutta pieni ääni päässä sanoo että jos luotan ja se onkin syöpä, se vain leviää koko ajan koska luotin että kyseessä ei ole mitään vakavaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle tulisi puhua. Olen vasta 21 vuotias ja koen että koko ensimmäinen yliopistovuosi meni täysin ohi lääkäreillä raavamiseen. Haluaisin uskaltaa elää täysillä, olenhan vasta nuori. Mutta pelko on rajoittanut kaiken ilon ja onnellisuuden elämästä. Jos jossain vaiheessa huomaan etten ole vähään aikaan ajatellut ja pelännyt sairauksia vaan elänyt onnellista elämää, minulle tulee kauhea olo, sillä syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kamalammalta kun elömä on onnellista ja ihanaa..

En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia kohtalotovereiden kanssa. Onko kukaan päässyt kokonaan irti peloitaan? Joka tapauksessa, avatuminen tänne helpotti kauheasti oloa, en ole asiasta keskustellut juri kenenkään kaa koskaan.
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa