vierailija
Tai ehkä ihan vähän, mutta eipä juuri. En ikinä menetä kontrollia tuollalailla tai ole muutenkaan mikään karjuva äiti, MUTTA nyt katkesi kyllä todella se kamelin selkä. Tokaluokkalainen poika toi perjantaina koulusta viikonlopputuomisina elämänsä toisen jälki-istunto ja kasvatuskeskustelu lapun allekirjoitettavaksi!!!! ja molemmat kuukauden sisään!!!!! Ekalla kerralla oli tirvassu luokkakaveria sanaharkan perään nenään ja nyt oli musatunnilla tahallaan ärsyttänyt luokkakaveria ja mennyt potkimiseksi touhu. Ope soitti pari vkoa sitten kotiin ja sanoi, että käytös on todella haastavaa. Puhuu päälle, vaeltelee luokassa ja häiriköi muita jatkuvasti. Ihan samaa mitä kotona jatkuvasti. Asioista on puhuttu ja puhuttu ja puhuttu. Puhelin on ollut jäähyllä, on ollut kotiarestia, on annettu positiivista huomioo, negatiivista palautetta, kahdenkeskistä laatuaikaa, touhuttu päivittäin yhdessä huomion täyttämiseksi, annettu haleja kainaloa, yritetty ymmärtää ja oltu ymmärtämättä, oltu vihaisia ja rangaistu, rakastettu ja rakastettu. Tämä kaikki kuorma kasaantui ja tänään se tuli tiensä päähän. Olin niin raivona että itseekin hirvitti. Menetin totaalisesti kontrollin. Perjantaina äitiä itketti, poika kohautteli olkiaan ja mulkoili, lauantaina keskusteltiin ja itkettiin molemmat, samalla lähti puhelin ja tuli kotiaresti. Taas. Tänään käytiin kalassa, uimassa jne ja jotenkin tunsin koko päivän vain pohjatonta surua ja vihaakin, vaikka pystyin sen kätkemään muilta, jotenkin jopa itseltäni. Laitoin pitkään herkkuiltapalaa kaikkine megakolmioleipineen ja lapset tuli pöytään. Molemmat lapset näykkäs palan jotain suuhunsa ja sanoi ettei jaksa, kiiruhtivat olkkariin. Mä istuin keittiössä ja tuijotin vaivalla valmistamaani iltapalaa jota kukaan ei taaskaan syönyt...itketti. Siivosin keittiön ja pinnistelin, menin olkkariin ja mitä kuulinkaan pienemmän suusta (eikä ollut todella eka kerta kun näin tekee) "äitiiii, mullon vielä nälkäää" "juu,enää ei oteta mitään, just oli iltapala ja kumpikaan ei syöny" "no ööö äitii mä en kyllä mee sit nukkuu, enkä pese hampaita, enkä tee yhtään mitään jos en saa muroja nyt heti, sä oot tyhmä". Sitten napsahti. Lykkäsin ruisleipäpaketin pöytään ja karjuin kurkku suorana molemmat tekemään leipää. Karjuin kaikki patoumat pihalle, huusin isomman koulujutut, sen miten häpeän sitä, sen miten en jaksa enää yhtään mitään, miten oon yrittäny ja mikään ei muutu, sen miten järkyttynyt ja surullinen olen siitä että mun lapset voi olla niin huonokäytöksisiä ja sen että tuollaiset lapset on niitä häirikköjä koulussa, joita kaikki kasvatusalan henkilökunta inhoaa ja joiden vanhemmat haukutaan kun eivät pidä kuria ja joista puhutaan että tuollaisia niiden lapsista tulee kun ei osata kasvattaa (jep ja kyllä olen itse tosiaan kasvatusalalla töissä), huusin kaikki ostetut tavarat joita tokaluokkalainen on kinunnut kaupasta ja vedonnut kaikkiin syyllistäviin oljenkorsiin, jotka olen sitten ostanut ja jotka on lojuneet yhden kokeilun päätteeksi pölyttymässä kuukausia, karjuin kiittämättömiksi, karjuin että eletään kuin pellossa, missään ei auteta, hoetaan vaan kohta kohta kohta tai en en en, kaikki pitää saada mulle nyt ja heti, mutta mitään ei ikinä tehdä minkään eteen (kyllä, varmasti hyvin paljon myös itseaiheuttamaani), karjuin miksi pitää vetää vanhemmat näin loppuun, miksi aina ollaan kuin kirkossa vasta sitten kun pitää suuttua, miksi ei voi totella ja noudattaa sovittuja juttuja ennen kuin vanhempi on hulluuden partaalla, miksi perseillään koulussa, ruokapöydässä, kylässä, eikä mikään komento auta ja silti ollaan niin niin isoja, karjuin ja huusin muutakin, vähän niinkuin kaikki mikä ikinä painoi harrastuksiin valmistautumattomuudesta aina jälki-istuntoihin asti. On käyty ekalla ADHD tutkumukset (ei riittävää näyttöä), toimintaterapiat, pos.huomiot, palkitsemiset ja ihan kaikki läpi ja silti mennään tässä pisteessä. On oltu helkatin tiukkoja ja johdonmukaisia ja rankaistu ja oltu läsnä ja tehty kaikki just niinkun sata kertaa se mitä yleensä moni vanhempi tekee ja totuus iski päin kasvoja just nyt tänään. Mun lapsi on koulun häirikkö, impulsiivinen ja villi. Mä rakastan ja vihaan sitä yhtä aikaa. Tänään vihasin yli rakkauden. Raivosin ja huusin niin täysiä, että molemmat itki. Silti, silti, jotenkin kummassa en kadu pätkääkään! Ne oli nätisti, istui paikallaan ja kerrankin musta tuntui että edes pieni hitunen muru asiaa meni tokaluokkalaisen päänuppiin sisälle. Ennen nukkumaanmenoa otin molemmat kainaloon ja kerroin rauhallisesti, että huusin koska en enää tiedä mitä tehdä, huusin koska olen surullinen ja huusin koska en jaksa tilannetta enkä tiedä mikä auttaisi. Tokaluokkalainen sai myös kertoa oman näkemyksen käytökseensä, vastaus oli sama kuin aina "no emmä tiiä". Kerroin vielä ettei se muuta mun rakkautta heitä kohtaan vaikka karjuin niin. Nyt molemmat nukkuu ja viimeisinä sanoina kuului toisen sängystä "äiti mä lupaan olla nätisti, en haluu että raivoat enää ikinä noin" ja toisen sängystä "äiti mä en enää leiki ja pelleile ruokapöydässä, mä alan totella, mua kyllä pelotti äsken kun sä huusit niin". En tiiä mut jotenkin tuntuu ekan kerran tän vkonlopun aikana just nyt siltä että voi taas hengittää.
Kiitos ja anteeks. Puuuuuuuh.
Kiitos ja anteeks. Puuuuuuuh.
