Huudatteko pahasti lapsillenne?

Meillä on kolme vilkasta poikaa ja ahdistaa, kun ainakin pari kertaa viikossa räjähdän ihan kunnolla (korotan ääntä ja huudan perk*lettä). Viimeksi 4v poika rikkoi 2v pikkuveljen synttärilahjan tahallaan ja suutuin tästä kamalasti. Meillä ei ole tukiverkkoja eikä ketään kelle jakaa näitä tunteita, mies ei osaa jutella tällaisista asioista. Poikien kanssa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu, pääosin ovat kivoja poikia mutta välillä tekevät tuhmuuksia ja hermoni pettää . Ja tuntuu että mikään juttelu ei tosiaan auta aina.

 

Pyydä apua neuvolasta, tarvitsisit varmaan keskusteluapua. Ehkä juttelu neuvolapsykologin kanssa auttaisi? Meille ainakin tätä palvelua on tarjottu, tosin toisenlaiseen ongelmaan.

 

Mun mielestä tuo ei kuulosta mitenkään järkyttävältä. Välillä se vanhemmuus on vaan äärimmäisen raskasta eikä aina pysty/jaksa pitää sitä raivoa sisällään, eikä se ole hyväksikään. Tietenkin parempi mitä vähemmän niille lapsilleen huutaa. Muistan omastakin lapsuudesta, että meidän äiti raivostui välillä aivan järkyttävästi ja kirosanat lenteli. Ei se silti meitä ketään lapsista mitenkään vahingoittanut, eikä äitiä rakastettu yhtään sen vähempää. Tajuttiinpa ainakin, että nyt on äiti tosissaan. Nykyään kun me lapset ollaan jo aikuisia niin naureskellaan kaikki äidin kanssa yhdessä kaikille niille jutuille kun äiti tosissaan raivostui.

 

Voi kuule ainakin 3krt saa karjua ihan kunnolla..

 

Joka viikko, useamman kerran..

 

Kuulostaa ihan normaalilta, hyväkin jos tekevät jotain noin typerää ja saavat vähän pelästyä. Se ei tietenkään ole hyvä, jos ei ole tukiverkkoa, sitä nyt tarvitsee jokainen.

 

Melkein joka päivä huudan. Ei vaan mene jakeluun muuten. Lapsetkin on erilaisia ja perheet. Pojat on joskus tosi hankalia sen voin sanoa. Pahempaa kuin huutaminen on rakkaudeton koti (jota meillä onneksi ei oo) Yleensä aina anteeks pyydetään ja siitä pidän kiinni. Älä soimaa itseäsi, vanhemmuus on raskasta ja mielummin antaisin esimerkkiä oikeista tunteista kuin kulissia tyyliin "En koskaan voisi huutaa lapsilleni tai edes korottaa ääntäni"

 

Tuleehan tuota ärähdettyä aika ajoin. Mutta yritetään olla huutamatta lapselle. Hän tuppaa matkimaan kaikkea, mitä aikuiset tekee. Joten jos hänelle huutaa, hän huutaa takaisin. Ja se on sitten sellainen kisa, jota ei vaan voi voittaa. Jos itse pysyy kohtuullisen rauhallisena, lapsi tietty voi uhmata ja vängätä ja itkeä. Mutta meidän on vanhempina vaan helpompi pitää tilanne hanskassa, jos ei aleta möykkäämään kilpaa lapsen kanssa.

 

Varmastikin tulee joskus tilanteita, joissa voi ääni nousta, ihmisiä kun ollaan.

Mutta, mitenkäs te näkisitte tilanteen, jossa päiväkodin täti tai koulun opettaja huutaa yhtä paljon ja samalla tavalla sille teidän lapsellenne?

 

En oikein osaa huutaa ja harvoin on tarvettakaan. Viimeeksi huusin n.½ vuotta sitten kun lapsi meinasi juosta ajotielle.

 

Pyydä apua neuvolasta, tarvitsisit varmaan keskusteluapua. Ehkä juttelu neuvolapsykologin kanssa auttaisi? Meille ainakin tätä palvelua on tarjottu, tosin toisenlaiseen ongelmaan.

Vittu suomalaiset on nössöjä. Heti jos vähän uskaltaa näyttää tunteita niin ollaan ohjaamassa neuvolaan ja pykologille. Käykääpä vaikka keski-euroopassa niin tulee vähän perstektiiviä tohon jeesusteluun!

 

Ei tuo nyt hurjalta kuulosta. Jos se huutaminen olisi päivittäistä (ja joskus se voi olla sitä) niin sit miettisin käytöstäni. Ei hyvä kasvatus ole aina sitä etteikö tunteita saisi näyttää.

 

Vittu suomalaiset on nössöjä. Heti jos vähän uskaltaa näyttää tunteita niin ollaan ohjaamassa neuvolaan ja pykologille. Käykääpä vaikka keski-euroopassa niin tulee vähän perstektiiviä tohon jeesusteluun!

Ymmärsin, että tarkoitti tuohon tukiverkon puuttumiseen? Vai??

 

No kyllä huudetaan tytön kanssa silloin, kun oikein on tilanne päällä, niin että ikkunat tärisee. Nopsaan suututaan ja vielä nopsemmin kyllä sitten lepytään

 

Niin, ap kertoo: "Meillä ei ole tukiverkkoja eikä ketään kelle jakaa näitä tunteita, mies ei osaa jutella tällaisista asioista. " Jos tuntuu, että näihin tilanteisiin liittyy tunteita ja elämään yleensäkin, joita haluaisi jonkun kanssa jakaa, on mielestäni hyvä ottaa asia puheeksi esim. neuvolassa. Mielummin käy kerran vaikka juttelemassa "turhaan", kun ahdistuu ja naksahtaa siitä, ettei pääse purkamaan tunteitaan.

 

Kyllä mä huudan toisinaan. Tänään viimeksi. Edellisestä kerrasta sattuukin olemaan pidempi aika. Mulla väsymys ja riittämättömyyden tunne liittyy huutamiseen. Kun arkea on mieskin jakamassa eikä työreissussa, pääsen lenkille ja hengähtämään hetkeksi sitä jaksaa ton eskarilaisen uunoilut ihan erilailla.

Mutta kun mies on kolmatta viikkoa poissa, eskari pöllöilee ja vuoden ikäinen on toista päivää lähinnä roikkunut lahkeessa huutamassa ja itkemässä niin se huuto vaan kumpuaa jostain. Mutta aina selvitetään asia.

 

Niin, ap kertoo: "Meillä ei ole tukiverkkoja eikä ketään kelle jakaa näitä tunteita, mies ei osaa jutella tällaisista asioista. " Jos tuntuu, että näihin tilanteisiin liittyy tunteita ja elämään yleensäkin, joita haluaisi jonkun kanssa jakaa, on mielestäni hyvä ottaa asia puheeksi esim. neuvolassa. Mielummin käy kerran vaikka juttelemassa "turhaan", kun ahdistuu ja naksahtaa siitä, ettei pääse purkamaan tunteitaan.

Ja sitten neuvola tekee ap:sta ls-ilmon...

 

Kyllä mä huudan kolmevuotiaalle, liian usein. Jotain nyt riittää tai jotain vastaavaa, en kiroile enkä hauku lasta. Oon vaan niin kimpoilevaa sorttia, että on ollut tosi vaikea oppia pitämään mölyt mahassa.

Huudan joitakin kertoja viikossa, jonain päivänä parikin kertaa ja sit voi taas olla pitempi väli.

Huono omatunto on joka kerta.

 

En oo koskaan huutanut lapselle. Hänelle riittää nykyään (3v.) pelkkä äänen korotus, sana menee perille ja huuli väpättää... Olis varmaan tarvinnut huutaa, ettei olis noin herkkä

 

Huudan, joskus, kuin aivoton. Erityisesti jos olen stressaantunut tai sitten huolestunut jostain. Enempi on varmaan sellaista kärttyistä käninää, ei varsinaista huutoa.

 

Kyllä olen huutanut, mutta en huuda enää. Ei noille teineille kannata huutaa, eikä itse asiassa nuoremmillekaan, mutta kun ei muuta silloin osannut. Keskustelemalla hoidellaan asiat nykyisin.

 

Harvoin huudan.

En muista milloin...

Meillä on ainakin toiminut jäähy. Keskeytetään "toiminta". Jäähy voi myös olla komentaminen omaan huoneeseen.

Tietysti täytyy sitten jaksaa pitää omista sanoistaan kiinni.

Kun meillä ei toteltu, uhkasin viedä kaikki huoneesta pois. Kun vaikutti siltä, ettei lapsi uskonut siihen, koulupäivän aikana tyhjäsin huoneen. Jäi vain sänky.
Yksinkertaista, ole sanojesi mittainen. Ei tarvitse huutaa.

Koululainen sai tavaransa takaisin ja huone on siistimpi. Ei tarvitse useasti sanoa, että siivoaistko huoneesi...

 

niin itsekkin teen että sana pitää niin ei tuu ristiriitoja lapselle ja sellasta poukkoilevaa ei mee niin enään hermot. Toki kaks asiaa mis meitsil vaikeuksia edelleen on se pukeminen ja ruokailu. siis se venkoilu pukeutumisessa noh siinä aina korotan ääntä ja selitän että isä ei yhtään tykkää pukemisesta ja hermostuu kohta jos venkoilet että sujuvuuden kannalta olisi hienompaa että rauhassa saan pukea ja äheltää vattu ne kengät jotka on pitkä säärisiä vatuttaa kaikeki neniten mua laittaa ja että jos oot rauhassa saan ne vaatteet laitettua nopeemmin ja päästään ulos leikkimään. Mut lapsi näkee mun kireestä ilmeestä ku hikeä pukkaa jo se ähellys ja se nauraa siinä haha. Sit jotenkin se että ruualla ei leikitä homma on vielläkin sellasta joka saa käyrää ylöspäin. mut unohdan välillä et joo skidi on vasta 21 kuukautinen ahah

 

Kyllä mä ainakin korotan ääntäni ihan säännöllisesti.
Joskus sorrun uhkailemaan, enkä todellakaan toteuta uhkauksiani aina. Joskus pyydän lapsiani tekemään aisoita, jotka kuitenkin pitää tehdä eikä vaihtoehtoja ole. Joskus meinaa keittää niin paljon yli, että tekis mieli heittää ne pihalle jäähtymään. En jaksa aina selittää jokaista asiaa juurtajaksain, vaan tyydyn toteamaan, että sä teet näin, koska MÄ sanon niin. Myönnän lapsilleni tekeväni virheitä ja joskus karjuvani turhaankin.
En ole äiti suoraan oppikirjasta.
Teen kuitenkin parhaani.

 

Harvoin huudan ja sillonkin vain jos käpy palaa aivan totaalisesti. Tohon lapseen tehoaa paremmin tiukka ja johdonmukainen käytös ja asiat pannaan tapahtumaan sen sijaan että huudetaan kurkku suorana ja sen kautta yritetään saada sana perille.