Huudan lapselleni :-(

Minulla aivan ihana pieni tyttö, jota rakastan eniten maailmassa.
En ikinä toivoisi lapselleni mitään pahaa.

MUTTA olen huomannut, että jos olen väsynyt tai ärsyyntynyt huudan lapselleni, jos kaikki menee koko ajan pieleen ja lapsi ei tottele.
Toisinaan myös kannan "kovakouraisesti" paikasta toiseen tällaisessa tilanteessa.

Tuntuu pahalta ja kuulostaa pahalta kun joku muu huutaa pienelle lapsellensa... Ja itse teen ihan samalla lailla :/

Mietin myös miten käytökseni vaikuttaa lapseni kehitykseen ja minäkuvaan..!

Teen kotona lähes kaikki kotityöt ja hoidan lasta (reilu 1v.) kotona ja olen päivisin yksinäinen, koska kaverini asuvatt muualla.

Mikä avuksi? Kokemuksia?

 

Mulla ihan sama juttu. Asun vieraalla paikkakunnalla, en oo tutustunu kehenkään (yrityksistä huolimatta), sukulaiset ja ystävät kaikki satojen kilometrien päässä. Yksinäisyys ahistaa ja lannistaa. Mies töissä pakon sanelemana 11 tuntia vuorokaudessa.
Lapsi saa kaiken niskaansa kun en jaksa. Sori, mutta ei mulla oo kyllä mitään neuvoja kun en itekään tajua miten voisin olla huutamatta omalle lapselleni.

 

Yks asia mikä todella auttaa on, mennä ite töihin. Jaksaa lapsen kanssa paljon paremmin kun ei ole sidosissa lapseen 24 tuntia vuorokaudessa.

Meillä alotettiin hoito kun tyttö oli 10 kk, tykkää olla hoidossa ja mä töissä, illalla taas jaksaa ihan eri lailla.

 

\

Yks asia mikä todella auttaa on, mennä ite töihin. Jaksaa lapsen kanssa paljon paremmin kun ei ole sidosissa lapseen 24 tuntia vuorokaudessa.

Meillä alotettiin hoito kun tyttö oli 10 kk, tykkää olla hoidossa ja mä töissä, illalla taas jaksaa ihan eri lailla.

Meinasin itse kirjoittaa samoin! Kun luin ap:n tekstin ajattelin heti että "mene töihin". Voin allekirjoittaa hannen tekstin. Jaksan paljon paremmin ja pinnani on huomattavasti pidempi nyt kun olen töissä. Tyttö oli 1v 1pv kun menin takaisin töihin ja olen nyt ollut töissä reilun kuukauden.

 

Helppo sanoa jos teillä on työpaikka minne mennä... Jouduin tänne muton takia jättämään oman (pätkä)työni toisella paikkakunnalla. Rakastin työtäni ja oisin saanut palata sinne äippäloman jälkeen mut 250 km työmatkaa yhteen suuntaan on vähän liikaa... Ja oman alan töitä (eikä paljon muutakaan) en ole täältä saanut. Töihin lähtisin riemusta kiljuen kun pääsisin!!!

 

http://jkk.mll.fi/

Tuolta löytyy ainakin ensi hätään lueskeltavaa ja mietittävää.

 

Heips!

Tuttu tilanne, olen itsekin kiivasluontoinen.
Joku oli laittanut ton Mll:n linkin ja voin itsekin lämpimästi suositella Mll:n prosyyrien/materiaalien lukemista. Ne herättelee taas muistamaan, kuinka tärkeät omat, turvalliset vanhemmat on lapsille. Äidinrakkautta ei korvaa mikään!
Tv:ssä pyörii myös näitä ohjelmia, joissa supernannyt neuvovat perheitä, joissa on lastenkasvatusongelmia. Niissä lapset ovat yleensä jo leikki-ikäisiä, mutta kyllä niistä usein jotain saa irti - jos ei muuta, niin voi kauhistella... Se on muuten välillä ihan järkyttävääkin huomata, kuinka nopeasti ja helposti lapset reagoivat/oppivat vahempiensa toimintaan.
Tää tuntuu joskus jo kliseeltä, mut mulla on auttanut myös se, että asetun lapsen asemaan ja mietin miltä itsestäni siinä tilanteessa tuntuisi.
Ja vielä erittäin tärkeä pointti: yritä järjestää itsellesi vapaa-aikaa. Lähde vaikka viikonlopuksi niiden muualla asuvien kavereidesi luokse kylään. Se onnistuu tietysti vaan, jos sulla on luotettava lapsenvahti käytössä - lapsen isä?
Onko paikkakunnallasi esim. seurakunnan tms kerhoja, joiden kautta voisit saada uusia kavereita? Kummasti se helpottaa, kun voi vaihtaa ajatuksia samanlaisessa tilanteessa olevien äitien kanssa.
Tai mites nämä keskusteluryhmät - kyllä mun on ollut helpompi suhteuttaa asioita, kun tietää, että joillakin on todellisia ongelmia/vielä rankempaa.
Muista, että sinä olet lapsellesi maailman tärkein ja rakkain ihminen. Pieni tyttösi rakastaa sinua ehdoittaa. Yritetään olla sen arvoisia. :hug:

 

Kyllä sitä ääntään joskus saa korottaa, mutta tuota kovakouraista kohtelua pitäisin huolestuttavana merkkinä. Jos tosiaan tunnet itsesi väsyneeksi ja yksinäiseksi, niin suosittelisin, että haet apua. Selvitä onko paikkakunnallasi mitään perhekerhotoimintaa tai vastaavaa ja ala harrastaa itse jotain tai käy lapsesi kanssa muskarissa tms. Niin minä tein kun olin kotona, ja se auttoi jaksamaan (miestä ei juuri kotona näy kuin myöhään illalla ja sunnuntai päivisin).
Nyt parin vuoden kotona olon jälkeen palasin töihin, ja se oli kyllä niin oikea ratkaisu kuin vaan voi olla. Tyttö viihtyy hyvin päiväkodissa ja minä töissä. Iltaisin on mukavaa yhdessäoloa, ja jaksaa paremmin kaksivuotiaan uhmankin.

 

sama täällä hermot menee niin helposti.ja sit heti harmittaa kun on kiukustunut sille ei vain voi mitää juuri sillä hetkellä kun potuttaa.harmittaa vain lapsen ja omastakin puolesta...ite kun muistaa et oma äiti ei raivostunut koskaan ja siksi niin paha olo.

 

tutkailin kanssa itseäni tässä huutamis asiassa taannoin. huomasin huutavani lapselle kun todellisuudessa olin vihainen miehelle. oli aika rankka huomata miten pikkumies sai meidän riidat kantaa... sen verran rankkaa että lopetin sen. parisuhteen ongelmat pyrin selvittämään taas ukkokullan kanssa..

 

Kiitti tosta mll-linkistä ja muista neuvoista/kannustuksesta

 

Kiitokset neuvoistanne.

Helpotti jo se kun sai asian jonnekin kirjottaa.
Meillä on 90% ajasta hauskaa ja helliä hetkiä neidin kanssa
ja jaksan innostua lapsen leikeistä ja mielenkiinnon kohteista.
Mutta kuten kirjotin toisinaan menee hermot. Oma perusperheeni ei
ole ollut turvallinen paikka kasvaa lapselle ja siksi kiinnitän erityistä huomiota omaan kasvastukseeni.

Olenkin viime aikoina alkanut käydä eri kerhoissa tyttäreni kanssa ja viihdymmekin niissä hyvin. Olen myös huomannut saman, kuin joku joka kirjoitti, että puran helposti kiukun mieheeni huutamalla lapselle.
Kun tiedostan asian täytyy asiaan kiinnittää erityistä huomiota.

Itsekin olen huolissani juuri siitä, että käsittelen lasta hermostuneena "tiukasti". Yritän löytää jonkun kanavan missä puhua asiasta.
Luulen senkin käyttäytymismallin periytyneen perusperheestäni.

Osa-aikaisia työpaikkoja etsinkin päivittäin, koska olen ajatellut, että työympyrät tekisivät hyvää. Jotenkin vaan tuntuu, että lapsi on vielä kovin pieni laittaa päivähoitoon (reilu 1v.)

Kiitos todella kommenteistanne ja siitä, että pohditte todella mitä kirjoitatte!

 

täytyy myöntää että kyllä minäkin joskus huudan ja reuhtasen "vähän"ehkä liian voimakkaasti lapseni pois esim tulostimelta...ostettiin juuri uusi ja lapseni yrittää harve se päivä työntää sen lattialle !
Mutta koska oma työni olisi sata kertaa raskaampaa siis fyysisestikin!!
niin olen päättänyt jäädä kotiäidiksi ainakin toistaiseksi!
Yritän aina silloin tällöin lähteä yksin kotoa joten saan tasata mielialaani...
kerran viikossa kunnon jumppa ja venyttely muualla antaa ison osan kärsivällisyyttä seuraavaan päivään....
ennen käytiin myös vauvakinossa mutten enää uskalla mennä kun poika ei nuku päikkyjä sisällä ja ei pysy paikallaan joten ajattelin että on helpompaa olla vain kotona...kohta se oppii käveleen ja pääsee täältä neljän seinän sisältä leikki mään...nyt kun en hirveemmin ole yksin jaksanut käydä kävelyllä!!
kaverit on kaikki koulussa tai töissä joten ei ole paljoo seuraa...
naapurissa on puolivuotta nuorempi mutta meidän päivärytmit on vähän erilaiset joten ei sieltäkään seuraa ole huvennut vaikka kovasti toivoinkin!!
aina kun huomaan reagoivani liian hermostuneesti ja kiukkuisesti yritän rauhottaa itseni etä jaksan taas...onneksi on nämä päiväunet olleet suht pitkät että sitä rauhottumis aikaa on myös päivisin!!!
tsemppiä vaan kaikille kotiäideille!!
niin ja olen myös samaa mieltä että en halua lastani vielä päivähoitoon kun se on vasta 1v 2kk...tiedän kyllä että monet laittaa ja ovat tyytyväisiä mutta minä en halua....ehkä sitten kun ei mikään rauhottumiskeino auta niin se on viimeinen keino....

 

Silloin jos rähisen lapselle turhan kovaa PYYDÄN ANTEEKSI ja halin. Komentaa voi ja karjaista, ärjäistä, mutta kyllä pieneltäkin voi pyytää anteeksi ja sanoa että nyt äiti kiukustui kun tuhmaa teit...
Muutenkin kerron lapselle tunteistani, "äidillä on nyt paha mieli, väsyttää" ...tms. Tunteita täytyy nimetä.
Eihän elämä aina yhtä päivänpaistetta ole kellään. Ja kunnon karjaisu kyllä auttaa jos ei kaunis puhe tehoa....ainakin vielä.

 

Joo, se munkin piti lisätä, että todellakain pyydän aina anteeksi lapseltani ja selitän miksi käyttäydyin niinkuin käyttäydyin.

Samoin selitän jos minä ja mieheni riitelemme.

Ja nimeän myös lapsen tunteita esim. kun häntä kiukuttaa, sanon, että harmi kun sua kiukuttaa, mutta kiukuttele vaan, niin kauan kun kiukuttaa. : )

 

minä taas puran kiukkuani mieheeni, tuttuihini, ym en ole enää se kiltti tyttö jolle sai sanoa mitä vaan.
parempi purkaa kiukku muihin kuin lapseen..
lapsi ei nimittäin tiedä miksi äiti tekee noin. mutta on se huutaminen parempi kuin lyöminen...

 

niin, jatkan vielä. ei se ole hyvä asia et purkaa siihen mies raukkaan, itse yritän muuttaa tapojani, siis pahimmat kiukkuni olen joskus purkanut häneen.. :snotty:
Mikähän se ois se hyvä konsti päästää ilmoja pihalle... :wave:

 

tarvis varmaan rakentaa se äänieristetty koppi jossa olis nyrkkeilysäkki :kieh:

siä vois raivota sekä miehelle että lapselle...ilman kummmmankaan läsnäoloa!!

olis välillä kyllä tarpeen!!

 

Tuolla joku sanoi, että ei se huutaminen niin vaarallista ole.

OLen eri mieltä.
Huutaminen on samanlaista henkistä väkivaltaa kuin kiinnikäyminen on fyysistä väkivaltaa. Huutaminen tuntuu pahalta ja pelottavalta lapsesta.
Anteeksipyyntö on ihan hieno asia, mutta ei muuta pois sitä tosiasiaa että lapsi tuntee olonsa epävarmaksi, pelottavaksi, koska huutaminen ja kiini käyminen, yhdessä tai erikseen, ovat lapselle väkivaltaa ja AINA lapsi siitä kärsii, AINA se jättää jälkensä.

Sanon jyrkin sanoin, mutta en tuomitse. En siis sano, että olet huono tai epäkelpo äiti, sanon vain että näin se on lapsen kannalta.

Olen itse ollut hyvin hyvin uupunut ja yksinäinen. KArjuin lapsille. Lapsi kyllä koki sen ahdistavana.... nyt lapsi on jo iso, on se vaikuttanut meidän väleihin

MLL kuulostaa hyvältä. Itse olen sieltä saanut vain tuomitsemista. Työssäolokaan ei auta, jos on yksin ja vastuussa kaikesta yksin sitten kotona.
Ystävät ovat niin suuri tuki ja apu, ettei sitä tajuakaan ennenkuin on yksin ja ilman juttukaveria.
Ihmettelen, miksi ihmiset eivät kohtaa toisiaan, miksi se ystävysyminen tai edes kaveeraaminen on niin vaikeaa ettei ketään uutta huolita joukkoon. Etsin ystävää -pinot täyttyvät etsijöistä ja hakijoista, mutta kun ehdotot että hei, mites olisi, oikeasti , niin siihen se jää, yhteydenottoa ei kuuluu

 

Tässäpä muutama idea, jotka tulivat mieleeni.

* Oma harrastus on tärkeää, hanki sellainen ja hoitaja lapselle, jos mies ei töiltään ehdi lapsenvauhiksi.

* Hommaa lastenhoitaja kerran kuukaudessa vaikka joka kuukauden ekaksi keksiviikoksi ja lähde itse vaikka shoppailemaan, kampaajalle, kosmentologille yms. muuta kivaa vain itsellesi.

* Älä stessaa itseäsi liikaa kotitöillä, niitä ei ikinä ehti tekemään tarpeeksi. Kun lapsi nukkuu päiväunia, lue kirjaa, katsele leffaa yms. mutta älä tee vain kotitöitä.

* Tee lapsen kanssa jotain kivaa tai hassua, josta nautit myös itse. Leipokaa, käykää metsässä kävelemässä, maalatkaa kylpärin seinät sormiväreillä tai mitä ikinä keksitkin.

Sitten vielä yksi neuvo. Laske kymmeneen ennen kuin huudat lapsellesi tai otat häntä fyysisesti pois jostain. Sen jälkeen mieti uudelleen onko huutamiselle aihetta. Jos on, niin huuda mieluummin mutta älä koske lapseen rajusti.

Kyllä minäkin välillä huudan pojalle, kun tavallinen kielto ei kerta kaikkiaan mene perille eikä mitään muutakaan saa lapselle tehdä vaikka mieli tekisi. Huutaminen saa meillä aikaan sen, että poika pelästyy ja alkaa itkeä, mutta ymmärtää että nyt äiti on tosissaan tämän asian kanssa. Kukat on meillä ollu kova paikka ja poika oli aina ennen tonkimassa yhden kukan multia lattialla. Kerran huusin siitä hänelle kunnolla ja kukka on saanut olla rauhassa.

Tietenkin rauhallinen puhe olisi kasvatuksellisesti parempi keino, mutta tuntuu ettei näin pieni (1,5v.) vielä oikein ymmärrä sellaista puhetta ja huutaminen näyttää toimivan paremmin. Siirrytään puheeseen sitten kun poika on vanhempi.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille! :hug:

 

Ihanaa, että meitä on muitakin satunnaisia huutajia... Tai siis eihän se ihanaa ole, mutta kiva etten ole yksin "huono äiti", jolla menee hermot aina välillä. Tuskin se lapsi satunnaisista tiuskahduksista psyykeongelmia saa... Ihmisiähän me äiditkin olemme!

 

Hei,hienoa että olet miettinyt niitä suuttumisiasi. Meillä on 2-v tyttö ja voin sanoa, että se, mitä tyttö oli 1-vuotiaana ei ollut mitään, mitä hän nyt on, kun näyttää oma tahto ilmaantuvan kuvioon. Tosi temperamenttinen tyttö on. olen hoitovapaalla kunnes hän täyttää kolme. Olen kovasti miettinyt omaa tapaani olla vanhempi ja tullut siihen johtopäätökseen, että puhumalla ja omalla esimerkillämme saa meidän lapset oppia elämään ihmisiksi. Jokin aika sitten tällä samalla palstalla keskusteltiin kiivaaseen sävyyn tukistamisista ym. kurituskeinoista ja olin yllättynyt siitä, miten moni alkoi puolustella sitä kovakouraisempaa kasvatuskeinoa vaikka kukaan sitä tuskin haluaisi tehdä. Meillä on "tiukka kuri" siinä mielessä, että tietyt asiat on kiellettyjä aina, pöydässä ei leikitä, ihmisiä ei väkivaltaisesti käsitellä jne. Ei lapsi eikä aikuiset. Mielestäni on kaikkein tärkeintä tiedostaa juuri se, että jos hermostut kun lapsi huutaa ja huudat hänelle että EI SAA HUUTAA niin tilanne on ihan absurdi. samoin kuin jos lapsi iskee hampaansa polveesi, tuskin kukaan ajatteleekaan puraisevansa lasta mutta edes tukistukset ym kovakouraiset siirtämiset ei toimi. lapsi ei opi vanhemman huutamisesta eikä väkivaltaisesta "kurinpidosta" mitkä asiat ovat vaarallisia ja kiellettyjä vaan lapsi oppii sen, että äiti/isä hermostuu jos tekee näin. Ja sitä kai kukaan vanhempi ei toivo, että oma lapsi alkaa pelätä vanhempiaan. Kasvamista vanhemmaksi tapahtuu aina kun näitä asioita alkaa miettiä ja kyseenalaistaa omaa käyttäytymistään, ja luulen, että seuraavan kerran kun on tiukka tilanne, niin pysähtymällä itse ennen kuin huudat yms saat aikaa järkevämpään toimintaan. Minua on auttanut ihan sekin, että kuvittelen miltä näyttää kun huudan pienelle lapselleni - ihan hullua ja siksi en niin tee. En arvostele sinua mistään tekemisistäsi, lapsen ja lasten kansa tulee tiukkoja tilanteita jokaiselle. Kyse on kai enemmän siitä, että hyväksyy sen, että hermot on välillä tosi koetuksella ja miettii toimintatapojaan siten, että niistä seuraa hyvää mieltä kaikille.Jaksamista kaikille! =)

 

\

Tietenkin rauhallinen puhe olisi kasvatuksellisesti parempi keino, mutta tuntuu ettei näin pieni (1,5v.) vielä oikein ymmärrä sellaista puhetta ja huutaminen näyttää toimivan paremmin. Siirrytään puheeseen sitten kun poika on vanhempi.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille! :hug:

JOO ja pieni lapsi ei ymmärrä sanaa EI mutta hän ymmärtää jos läppäät luunapin päähän tai annat pienen tukkapöllyn tai vaikka nipistät pyllystä.
Näin pieni lapsi (alle 3 v) ei oikeasti ymmärrä PUHETTA, mutta KOIRAT YMMÄRTÄVÄT ja siksi KOIRILLE kuuluukin leperrellä ja jutella kivasti EIKÄ koirille koskaa saa kovasti karjua, koska koirat ovat herkkiä.
Lapset sen sijaan saavat älyllistä toimintakykyä vasta noin 5 vuotiaana. KUITENKIN olisi hyvä jos sen alle 5 v tai jo alle 3 v kanssa vaikkapa askarreiltaisi, leivottaisi, käytäisi vauvaunissa ja perhemuskarissa ynnä muuta, sillä lapsi osaa ja oppii kyllä NÄMÄ, mutta näissähän ei puhetta käytetäkään ja sitä paitsi se näyttää hyvältä, ikään kuin lasta pidettäisi älyllisenä olentona, mutta kotona kannttaa kaikki asiat HUUTAA ja mieluummin VIHAISELLA äänellä ja jos ei usko, niin tönäse vähän samalla eikäpä kirosanatkaan pahitteeksi ole, eihän lapsi niistä mitään ymmärrä:
NYT JERE V*T*T*U HETI SYÖMÄÄÄÄÄN!
*VI*TT*U SARA NYT VAIHDETAAN VAIPPA
S*AA*T....PENIKKA .....

Aletaan puhua kuten ihmiselle sitten kun lapsi ymmärtää sen puheen. Ehkä se tapahtuu.. hmm. luulen ettei ikinä, luulen että jerevillepetterit ja jasminehannanorasarat jatkaa karjumista, viimeistään sitten kun saavat omia kakaroita, joita he rakastaa yli kaiken, mutta joilla on aivokapasiteetti ihan yhtä pientä kuin omilla vanhemmilla ja heidän vanhemmilla ja niin edelleen mutta hekin ottavat koiran tai kissan tai vaikka marsun, jolle voi puhua somasti, eläimelle kun ei saa olla ilkeä.

 

Itse huomaan "huutavani"/hermojen olevan aikasta piukeina jos ei jostain syystä (flunssa/kova pakkanen jne) olla oltu ulkona koko päivänä. mutta jos on oltu kunnon happihyppelyllä jaksan paremmin kiukuttelut ja kränäilyt. Niin ja Fazerin sininen auttaa aina..

 

Kiitos Pippe piristävästä viestistäsi.

Oot oikeessa ihan molemmissa asioissa!

Mua todella helpotti kun sain purkaa ajatuksiani tänne ja sain paljon asiallisia vastauksia.


Todella hyviä kirjoituksia tullut teiltä. KIIITOS! :flower: