Toggle sidebar

huono suhde

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja maria
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

maria

Vieras
Musta tuntuu etten mä enää jaksa. joka toinen päivä mä haluan jatkaa tätä suhdetta, joka toinen päivä haluan vain lähteä pois.
mä olen ihan hirveän mustasukkainen persoona ja mun on tosi vaikea luottaa. nyt musta tuntuu että miehellä on toinen. ja mä vähän toivonkin sitä. kunhan vaan se osais jättää mut. tää on niin pirun vaikeeta,ku ei löydä sanoja miltä tuntuu.
mitä yhteistä pitää olla,jotta kannattaa jatkaa yhdessä? meillä on lapsi ja toinen aluillaan. mutta siihen se sitten jääkin. ei hellyyttä,ei seksiä,ei kaveruutta, kunnioitusta, ihailua, mitään. vai onko sitä edes aina? musta tuntuu etten mä jaksa enää rakastaakaan.
me ei ikinä vietetä aikaa yhdessä, saatetaan olla samaan aikaan kotona mutta kumpikin puuhaa omiaan, mennään eri aikaan nukkumaan yms.
vaikka mun vanhemmilla on aina ollut tosi kylmä suhde,mä en ois ikinä uskonu ite joutuvani sellaiseen.
muut miehet kehuu kuinka oon seksikäs yms.plää plää plää, mutta oma mies tuntuu aina kattovan ku jotain luuskaa. se ei ikinä halua mua,seksiä on kork.kerran kuukaudessa, suudeltu ei olla ainakaan vuoteen. ikinä ei oo ollu esileikkiä,ikinä en oo saanu orgasmia enkä tiedä oonko mä muutenkaan saanu tästä suhteesta mitään.
mutta mikä on se raja,milloin voi jättää ilman että luovuttaa liian helpolla? mä oon niin loppu tähän itkemiseen. toisaalta on vaikea päästää irti,kun mulla ei oo mitään. omille kotikunnilleni en halua muuttaa, täällä en oo vielä kerenny tutustuu kehenkään. ja kamalinta on,että kukaan ei varmaan osaa kuvitellakaan että meillä ei mee hyvin. ennen me oltiin koko ajan imuttelemassa ja tehtiin kaikki asiat yhessä.
välillä mä oon niin vihainen,että mä pelkään tappavani mieheni vielä joskus. miks sen vitun mulkun pitää pilata mun elämä????? se tekee mut hulluks tolla alistamisellaan.
miehen sukulaiset on alkanu ehdottelee mulle pariterapiaa. ne sentään näkee ettei kaikki oo hyvin,vaikkei niille ollakaan mitään puhuttu. mut musta tuntuu ettei toi mies oo terapian arvoinen. tää on eka kerta elämässä ku mä ite tajuan ansaitsevani jotain parempaa. mies on kai masentunut ja se on menneisyydessään ollu aika itsetuhoinen. toisaalta mä pelkään että jos jätän sen,ni se tekee mun elämästäni helvettiä.tai sitten omastaan.
tästä ei nyt saa mitään tolkkua. kuhan nyt pääsin vähän purkamaan itteäni...
 
Ite sun pittää elämäs elää ja ottaa siitä vastuu.
Tiedätkös, hyvä että huomasit että sinulla on samanlainen suhde nyt kun vanhemmillasi oli. Hyvin tyypillistä on etsiä puolisoksi sitä toista vanhempaa, tiedostamattaan. Siksi se vetää puoleensa kun siinä on sitä tuttua "olen tuntenut sinut aina" lause ei ole aivan tuulesta temmattu.

Sulla taitaa olla valinnan paikka, joko tiedostat tämän rehellisesti miehesi kanssa, hänen kanssaan voit parantua menneisyydestä.
Myös miehelläsi on sinua kohtaan samanlaiset tunteet.
Suosittelen vahvasti terapiaa. Ongelma on sinussa ja ratkaisu sinussa.
Tulevissa suhteissa tulet myös etsimään tuota "tuttua ja turvallista" tunnetta. Vain läpikäymällä menneisyyden voit vapautua siitä.
 
Minäkin suosittelen terapiaa. Se antaa selkeyttä ja tuo uusia näkökulmia itsellesi. Siellä ammattilainen, joka on jo nähnyt "kaikkea" pystyy ammattitaitonsa ja kokemuksensa perusteella antamaan sinulle keskusteluapua. Terapia on nimenomaan hyödyksi myös siinäkin tapauksessa, että päädytte eroon. Terapian avulla et ehkä tee tiedostamattasi samoja virheitä tulevassa suhteessasi uudelleen.

Ainakin tuo voimakas mustasukkaisuutesi on sellainen asia, josta pitäisi opetella pois. Mustasukkaisuudella syöt luottamusta ja saatat jopa painostaa toisen pois läheltäsi. Ajatteletko koskaan, että sinä olet arvokas ja omana itsenäsi hyvä? Olisiko muka mahdotonta ajatella, että miehelle sinä riität ihan sellaisenaan?

Älä toimi kynnysmattona. Monella naisella on huono itsetunto ja ajatellaan, että: en vois kuitenkaan saada parempaa miestä, mitä jos jään yksin, ehkä oon ansainnut kaiken tämän paskan.

Teillä on kuitenkin lapsia, joten kannattaisi ehkä yrittää yhdessä. Eri asia olisi, jos lapsia ei olisi, silloin lähteminen olisi helpompaa. Älä tee hätiköityjä päätöksiä, mutta jos päätät lähteä, seiso päätöksesi takana.

Toista ei kannata liikaa syyttää, sillä itsessäkin on virheitä. Harvoin vain toinen on syypää kaikkeen ja harvoin on itse syypää kaikkeen.

Ehkäpä et oikein edes tiedä, miten sellaista haluamaasi hyvää parisuhdetta hoidetaan? Kerroit, että vanhempiesi välit ovat kuten teillä. Parisuhde harvoin toimii, jos sen eteen ei näe vaivaa. Parisuhteessa pitäisi olla luottamusta, keskustelukyky kaikista asioista (kyky puhua vaikeista asioista tai toisaalta kyky kehua toista ja kertoa, että rakastaa), molemmille tilaa olla oma ainutlaatuinen yksilö, kunnioitusta, tunnetta, että toinen arvostaa minua ja mielipiteitäni jne.

Kerroit esimerkiksi seksielämästänne. Oletko ikinä ottanut asiaa puheeksi miehesi kanssa? Oletko koskaan esimerkiksi näyttänyt käsilläsi (jos et kehtaa puhua), mistä kohdasta pitäisi kosketella? Miten voi olla vaikeaa sanoa, että: Hei rakas, älä tule vielä mun sisään, mä haluaisin niin kovasti, että sä vähän aikaa koskettelisit mua, kosketa mua tästä kohdasta.

Naisille niin äärettömän tavallista on se, että miehen pitäisi olla ajatustenlukija. Siitä ei ole mitään hyötyä, että uhraudut, toimit marttyyrinä ja oletat, että toisen pitäisi tietää. Miehet ovat paljon parempia olemaan oma itsensä. Tosin he eivät osaa ajatella, miltä naisesta tuntuu. Sen vuoksi naisen pitää ihan itse kertoa, mitä hän haluaa.

En väitä, etteikö ole vaikeaa opetella puhumaan selvästi. Ei siis mitään vittuilua, rivien välistä lukemista, mökötystä, pihtausta tms, vaan ihan tietoista opettelua, että kykenee ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään. Sen takia mun on niin helppo kirjoittaa tästä aiheesta, koska olen itse kantapään kautta oppinut nämä asiat. Olen lukenut pari kirjaa aiheesta, käynyt jopa parisuhdeterapiassa ja joutunut "uhraamaan" yhden avioliiton siihen, ennenkuin olen oppinut sanomaan, mitä minä suhteelta haluan.

Jos et opettele näitä asioita, todennäköisesti missään parisuhteessa et tule saavuttamaan onnea, rauhaa ja kestävää rakkautta. Kannattaa siis olla valmis näkemään vähän vaivaa. Tulokset eivät tule hetkessä, vaan vaativat tietoista omien ajattelumallien muutosta. Jos et rakasta ja arvosta itseäsi, toisenkaan on sitä vaikea tehdä.
 
Meillä oli kotona tällainen "kaksi itsenäistä ihmistä" suhde, jossa vihattiin toisiamme ja elettiin omaa elämää. Sitten tajuttiin kun oli lapsi tuloillaan ettei se voi jatkua. Ruvettiin menee yhdessä nukkuu, suihkuun, kylään, käytiin ajelemassa, tutustuttiin uudestaan eli keskusteltiin paljon. Kosketeltiin ja opeteltiin uudestaan pussaileen, ennen niin kiihkeä pariskunta ja kyllä oltiin kömpelöitä, oltiin unohdettu kuinka pussaillaan ;). Usko pois se ihminen johon olet joskus rakastunut on siellä sun pitää vaan löytää se uudestaan. Käväise väestöliiton sivuilla lukemassa parisuhteesta, kannattaa googlettaa. Toimi meillä. Mies ei halunnut terapiaan. Kannattaa kyllä ehdottomasti mennä vaikka yksin jos mies ei lähde. Vuosi sitten olisin antanut meidän suhteelle arvosanan välttävä ja nyt se on hyvä. Suhdetta voi parantaa ja rakkautta lisätä, se vaatii vain kamalasti työtä.
 
Hyviä ajatuksia. Mutta mitä sitten kun on jo menettänyt halun parantaa suhdetta. Minä vain mietin, että haluan lasten takia jatkaa ja elän toivossa että joskus vanhuksena meillä on taas hyvä olla. Nyt vaan on rakkauden ja ilon kaipuu valtava. Emme riitele, joskus kinastelemme, mutta emme enää muutenkaan kommunikoi. Lähinnä juttelemme kumpi käy kaupassa, kumpi kuljettaa lapsia, maksaa laskuja jne. Mieheni haluaisi läheisyyttä, mutta minä olen täysin kyllästynyt. Tiedän että olen jonkin verran alistanut häntä, mutta tilanne on ajautunut siihen koska mieheni on niin ilman mielipiteitä, tahtoa ja ideoita. Kun suhteemme alkoi halusin kovasti jutella ja suunnitella mutta huomasin heti etten löytänyt hänestä keskustelukumppania. Silti rakastuin häneen ja hänen rauhallisuuteensa ja kiltteyteensä, mutta nyt vuosien päästä huomaan etten tyydy näin tossukkamieheen. Olen jo masentunut tähän tilanteeseen enkä jaksa enää edes yrittää. Siksi päätän yksin perheemme asioista , häneltä kysymättä ja huomaan että olen alkanut tiuskia hänelle ja komentaa. Ennen sentään ehdotin, että pitäisköhän tuo asia hoitaa pois päiväjärjestyksestä tai mentäiskö lomalla vaikka sinne... En haluasi olla tällainen, mutta enää ei löydy edes mielenkiintoa itseni muuttamiseen. Jos tuntisin vähänkään kiinnostusta häntä kohtaan olisi tilanne toinen. Tällä hetkellä nousee kiukku ja masennus heti pintaan kun hän tulee aamupalalle yhtä aikaa tai istuu sohvalle toiseen päähän kuin missä minä olen. Tästä tulee heti mieleen että nousen pois ja menen toiseen huoneeseen. Säälittää lapsiamme jotka eivät murrpsikäisinä näe halailevia vanhempia. Toivon vain että tämä olotila menisi ohi ja vielä joskus tuntisin halua aloittaa udelleen keskustelu mieheni kanssa ja löytää jonkinlainen henkinen yhteys, jota myöten myös seksi palaisi elämäämme. Nyt kun en tunne iloa ja onnellisuutta muuta kuin lasteni kautta, niin parisuhdeunelmani tuntuvat olevan vain päiväunitodellisuutta.
 
Tulevaisuus?:
Sulla on halu parantaa ja syynä siihen lapset. Mä en jatkanut suhdetta miehen tai itseni vaan tulevan lapsen vuoksi. Nyt pikkuhiljaa tuntuu siltä että olen tässä suhteessa jopa onnellinen, hetkittäin. Tunteet ja luottamus tulee vain jäljessä. Suoraan sanottuna käytät mieheesi henkistä väkivaltaa ja toivottavasti lopetat sen. Mikä oikeus sulla on päättää kaikesta vain siksi että pidät miestäsi tossukkana, ihmisillä on oikeuksia ihan yhtä lailla vaikka olisivatkin kilttejä. Toivottavasti ymmärrät että murrosikäiset lapsenne katsovat susta kokoajan mallia kuinka sitä suhdetta vaalitaan ja hoidetaan. Ajattelet ilmeisesti niin että rakkaus on tahdoton voima. Rakkaus on tahdonasia jota voi ja pitää kasvattaa suhteessa. Te olette joutuneet tuohon jamaan kun ette ole hoitaneet suhdettanne.

Teille terapia olisi ehdoton lasten takia. Tuntuu että syytät täysin miestäsi teidän suhteenne tilasta, ehkä olisi todellakin aihetta katsoa peiliin. Olet itse oman onnesi tiellä. Toivon todella ettei lapseni tarvitse katsoa vanhempiaan tuossa tilassa, joten en ymmärrä miksi teillä lapset on syynä. Lapsille on vahingollista katsoa epäkypsää suhdetta, jossa ei ole kunnioitusta ja toinen talloo toista. Olet itse tiesi valinnut, lakkaa syyttämästä miestäsi. Ota vastuu suhteestasi! Pikkulapset kysyy, että onko pakko jos ei halua, ei aikuiset ihmiset.
 
Niinpä, en haluaisi että lapseni näkevät tällaista parisuhdetta, jossa ei halata ja olla onnellisia. Tosin ovat kyllä kokeneet vanhempansa myös rakastuneina - vuosia sitten. Enkä halua alistaa miestäni. Mutta olen jo niin kyllästynyt pökkimään miehelleni itsetuntoa että tilanne on ajautunut tähän. Ja tiedän senkin että itse ole syypää, en tarvittaisi muuta kuin että muuttuisin, mutta mistä siihen voimia ja motivaatiota, kun niin monta vuotta olen jo yrittänyt muuttaa tätä tilannetta. Siksi ovat lapset tavallaan kannustamassa jatkamaan vielä etten haluaisi rikkoa perhettämme. Ja vieläkin siis toivon, että mieleni muuttuisi ja jopa olisin onnellinen hetkittäin kuten sinäkin kirjoitit. Ihan oikeasti ajattelen, että tilanteeni on melko yleinen parisuhteessa, kun takana on jo 15 yhteistä vuotta, lapset kasvaneet pikkulapsi-iästä ja pitäisi löytyä jotain yhteistä taas uudestaan. Mutta kuitenkin tällä hetkellä tunnen oloni niin toivottomaksi, kun motivaatio ja halu tilanteen muuttamiseen on kadoksissa.
 
Ja vielä... ilomielin haluaisin että miehenikin jostain päättäisi ja olen sen monesti hänelle sanonut. Mutta kun sellaista ei tapahdu olen lopettanut häneltä kysymisen vaan teen päätökset itse. Tunnistan kyllä sen että henkistä väkivaltaa on ilmassa, siksi lähdinkin purkamaan ajatuksiani ja yritän löytää tien mistä saisin taas motivaatiota ja keinot asian muuttamiseen.
 
ap:

Valopilkku kärsiimielenterveydellisitä ongelmista. Aina on alttiina tuollaisille, kun avautuu ja haluaa olla rehellinen. Uskon, että sinulla on asiat paremmin.

Tsemppiä sinulle, elämä on vain tällaista. Jos meillä ei olisi ylä- ja alamäkiä, niin sanoisimme , että elämä on tylsää. Kun voitat tilanteen, niin osaat arvostaa saamaasi hyvää, koska tiedät miten huonosti asiat voi olla.
olen varma , että olosi helpottuu ja alat nauttimaan itsestäsi.
 
Mies: no niin no... enpä tiedä jaksanko tätä ylämäkeä enää kauaakaan. myönsi mieskin nyt lopulta,ettei hän ole kovinkaan onnellinen.
on vaan niin turhauttavaa,kun ite joutuu roikkumaan koko ajan toisen hihassa ja kehumaan ja pussaamaan, jotta saisi edes sen yhden halauksen. ja heti kun ite vähän vähentää tätä roikkumista,niin voi olla varma ettei myöskään ite saa mitään hellyyden osoitusta. eniten ärsyttää,kun mies väittää pitävänsä eniten rauhallisista koti-illoista ja kuitenkin aina, jos satun hänen kanssaan valvomaan,hän päättääkin lähteä johonkin. nyt olen viikon ajan ihan vaan vittuuttani mennyt jo kasilta nukkumaan, että mieskin alkaisi kaipaamaan jotain yhteistä aikaa, mutta EI! nyt kun ite pysyn poissa hänen silmistään,niin hän kyllä katsoo telkkaria myöhään eikä lähde mihinkään.
tällä hetkellä tilanne siis on se,että näemme aamuisin puolen tunnin ajan,ennen kuin mies lähtee töihin ja illalla emme näe välttämättä ollenkaan kun mies tulee myöhempään töistä. ei tää mielestäni oo ihan normaalia. mietin vaan että kuinkakohan kauan minun pitää tätä jatkaa,että mies alkaa ite tekemään jotain tän suhteen eteen vai alkaakohan koskaan? mä en ainakaan jaksa enää yrittää!
 
Hei ap,
Meillä meni viimeinen vuosi tuollain miten kuvasit. Mies karttoi läheisyyttä, koskettelu ja kaikki fyysinen loppui.
Yhteisiä hetkiä ei ollut ts. niitä vältettiin.

Loppujen lopuksi mies löysi työpaikaltaan toisen naisen ja "rakastui" tulisesti ja halusi eron. Kertoi kuinka kaikki on nyt niin ihanaa, hänellä ihana nainen joka on täydelllinen kaikin puolin. Mielestäni suhde oli vain irtiotto meidän liitosta, ei sen kummempaa. Mies väitti toisin.
Suhde kesti puoli vuotta.

Pari vuotta on kulunut ja mies haluaa takaisin, "kun ei ymmärtänyt mitä hänellä oli ollut, kuinka hyvin meillä meni ensimmäiset 15 vuotta."
Mutta eihän se onnistu enää minun puoleltani, tunteet kuolleet.
Kaikkeni yritin ennen eroa yksin, - mies ei halunnut selvittää asioita - että liitto olisi jatkunut, sontaa sain naamalleni silloin, enkä pysty koskaan sitä unohtamaan vaikka anteeksi olenkin antanut.

Neuvoni sinulle: tee kaikki liiton eteen, terapiaa myöten, ja jos sen jälkeen ei onnistu yhteiselämä tai mies ei halua tehdä omaa osuuttaan niin sinulla mielenrauhaa lähteä liitosta pois, ei jää omantunnontuskia ettet olisi yrittänyt. Käy pohjia myöten läpi tämä juttu, silloin sinulla on itselläsi helpompi ja varmempi olla tulevaisuudessa, ei jää jossittelun varaa.

Kaikkea hyvää sinulle
 
Mailis antoi hyvän vastauksen.

Siis kaikki on tehtävä. Luovuttaa et saa helposti. Mutta ole ovela, kun tiedät, että et jaksa enää kauan, niin viimeisenä keinona käske miehen poistua kodistanne ja sano ne syyt miksi hänen on lähdettävä. Sano hänelle tulevat elatusmaksut 250 € per lapsi. Se voi laittaa miehen ajattelemaan, kun erokaan ei ole helppo, sitten otat hänet vain takaisin. Voi olla että menetät miehen, mutta menetät hänet kuitenkin, jos ette ala ymmärtämään toisianne.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa