Huono siskosuhde aikuisena syö kyllä naista, muita samassa tilanteessa?

[Onkkeli]

Miten te tulette siskonne/veljenne kanssa toimeen? Entä millaiset välinne ovat olleet lapsena? Onko tullut parannusta vai mennyt pahempaan suuntaan? Kaipaan vertaistukea omaan huonoon sisaruussuhteeseeni, mutta tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ja ihmissuhteissaan onnekkaita tyyppejä... Mietin, mitä minä olen tehnyt väärin, kun emme siskoni kanssa tunnu tulevan toimeen. Neuvoja? Vai eikö tälle vain voi mitään?

Siskollani on jotain ongelmia ollut kai aina, hän on luonteeltaan jollain oudolla tavalla pahansuopa ja välttelevä, virnistelee ja näyttää oikein nauttivan, jos toisella on paha mieli tai muuta ikävää menossa. Oikein siis vihalla, katkeruudella ja pahansuopaisuudella kyllästetty tapaus ja tuntuu, että viime aikoina tämä käytös on mennyt ihan äärimmäisyyksiin, kun itselläni on ollut vaikeaa.

Haluaisin, että suhteemme olisi tasapuolinen, huomioonottava, iloinen ja hyväntahtoinen kumpaankin suuntaan, ja olen niin aina omalta osaltani yrittänytkin. Olen ollut ystävällinen, olen kutsunut kylään, olen ehdottanut kivoja yhteisiä reissuja yms. ja yrittänyt ottaa parhaani mukaan huomioon häntä, lohduttaa häntä aina kun hänellä on ollut vaikeaa jne. Mutta juttu ei toimi samoin toisinpäin. Varsinkin nykyään tuntuu, että saan siskoltani takaisin pelkkää vihaa, aggressiota ja mulkoilua. Tuntuu välillä, että jo pelkkä läsnäoloni vetuttaa häntä eikä edes pyri sitä mitenkään peittelemään. Olen alkanut miettiä, että kaukaiset välit, hyvät välit. Harmi vain, että hän on lastemme kummitäti

 

[juupas eipäs]

sisko tuntuu komentelevan puhelimessa, tietävän paremmin. miestä ärsyttänyt jo kauemmin, nyt itseäkin alkaa potuttamaan. jos kerron ideastani tai suunnitelmistamme, ne yleensä torjutaan typerinä. jos suunnitelmamme peruuntuvat, se on yhtä-äkkiä huono juttu siskon mielestä, mikä on mielestäni kummaa. meillä on täysi oikeus muuttaa aikomuksiamme. (ajankohdan siirtäminen myöhemmäksi hankinta-asioissa).

 

[2707]

Minulla oli veljeni kanssa hyvät välit ja koin hänet tosi tärkeäksi pitkään. Hän muuttui löydettyään elämänsä naisen ja iloinen kaveri muuttui vakavaksi perheenisäksi. Mieluummin tietenkin niin, mutta koin muutoksen aika rankkana. IKävöin veljeäni, mutta en näyttänyt sitä. Minun lisäkseni häneltä alkoivat hävitä myös ihan kivat kaveritkin ja jäljelle jäi muutamia, suoraan sanoen, täysiä luusereita ja jotka olivat sopivan vaarattomia myös hänen vaimolleen. Aika outo juttu, mutta mitä en oikein enää ymmärtänyt, miten veljeni alkoi arvostelemaan minua ja tunsin olevani vähemmän tervetullut hänen kotiinsa. Vei pitkään edes tajuta asian olevan niin. Enkä ehkä tajua vieläkään, vaikka asiaa olen miettinyt useamman vuoden. En kuvittele olevani viaton uhri, vikani minussakin, mutta kun ei oikeastaan mitään erityistä riitaa ole välillemme edes syntynyt.

Päätin surra veljeäni kuin hän olisi kuollut. Itkin kunnolla, päätin kiskaista henkiset siteet hänestä irti, purkaa vihani/pettymykseni kirjoittamalla siitä ja koluta tunteeni loppuun asti. Ja kun veljelläni todettiin vakava sairaus, soitin hänelle, sanoin rakastavani häntä, mutta siinä kaikki. Hän hämmentyi siitä, mutta päätin että se on hänen asiansa ihmetellä ja jatkoin elämääni.

Asiat vain menevät niin. Parempi, ettei tuijota menneisiin, vaan hyväksyy tämän hetken ja päästää toisesta irti. Veljeni on onneksi nyt kunnossa. ja hämmästytti minut tammikuussa laittamalla meiliä, että anteeksi kun en ole ehtinyt vastaamaan takaisin. Olin suu auki, että mikäs sille nyt on tullut. Ja eilen tuli kutsu synttäreille. Noh, monta vuotta tässä on mennytkin hiljaiselossa.

Mitäs, jos annat sisaresi olla ja jätä häntä kokoamaan itsensä sekä miettimään suhdettaan sinuun. Saattaa tulla eri mielellä takaisin

 

[juupas eipäs]

Minäkin aina olen soittamassa siskolle, kerron omia kuulumisia ja kysyn hänen kuulumisiaan. usein puhelu loppuu siihen että oma into soittoon on haihtunut. hivenen ärsyttävää, mutta olen yrittänyt olla välittämättä. Molemmat taidamme olla tahtoihmisiä. onneksi on välimatkaa

 

[Ciervo]

Tullaan veljen kanssa ihan hyvin toimeen, mutta ei olla läheisiä, eikä ole ns. mitään puhuttavaa.

Lapsuus- ja nuoruusajat aikalailla tapeltiin (tosi rajustikin), ei jotenkin vaan sovita yhteen hänen kanssaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin välimme hieman lähentyivät, kunnes hän sitten perusti perheen ja välit muuttuivat muodollisiksi.

 

[Janet jolla riittää siskoja]

Sihteet paranee kun alat halta kunnolla, rutistat kunnolla, pitkään, tiukasti.

 

[Happygirl-91]

Lapsena riideltiin ihan tosi paljon, mutta aikuisiällä välit on parantuneet huomattavasti. Siinä 18-21 ikävuodet meni kuitenkin aika etäisesti, ettei juuri yhteyksiä pidetty. Isoveli on kuitenkin aina ollut äärettömän rakas ja välimatkat eivät ole haitanneet. <3 Nyt tuntuu että side on vain vahvistunut kun oma mies on tutustunut veljeen kunnolla. Kai se sisarussuhde on vähän ylä - ja alamäkeä, mutta yksi asia on varma: sisarus on aina sun puolella. Hän tietää sun heikkoudet mutta hän hyväksyy sut sellaisena kun olet. Minusta parisuhteesta ei voi sanoa kaikkina hetkinä samaa.

 

["vvieras"]

Minulla oli veljeni kanssa hyvät välit ja koin hänet tosi tärkeäksi pitkään. Hän muuttui löydettyään elämänsä naisen ja iloinen kaveri muuttui vakavaksi perheenisäksi. Mieluummin tietenkin niin, mutta koin muutoksen aika rankkana. IKävöin veljeäni, mutta en näyttänyt sitä. Minun lisäkseni häneltä alkoivat hävitä myös ihan kivat kaveritkin ja jäljelle jäi muutamia, suoraan sanoen, täysiä luusereita ja jotka olivat sopivan vaarattomia myös hänen vaimolleen. Aika outo juttu, mutta mitä en oikein enää ymmärtänyt, miten veljeni alkoi arvostelemaan minua ja tunsin olevani vähemmän tervetullut hänen kotiinsa. Vei pitkään edes tajuta asian olevan niin. Enkä ehkä tajua vieläkään, vaikka asiaa olen miettinyt useamman vuoden. En kuvittele olevani viaton uhri, vikani minussakin, mutta kun ei oikeastaan mitään erityistä riitaa ole välillemme edes syntynyt.

Päätin surra veljeäni kuin hän olisi kuollut. Itkin kunnolla, päätin kiskaista henkiset siteet hänestä irti, purkaa vihani/pettymykseni kirjoittamalla siitä ja koluta tunteeni loppuun asti. Ja kun veljelläni todettiin vakava sairaus, soitin hänelle, sanoin rakastavani häntä, mutta siinä kaikki. Hän hämmentyi siitä, mutta päätin että se on hänen asiansa ihmetellä ja jatkoin elämääni.

Asiat vain menevät niin. Parempi, ettei tuijota menneisiin, vaan hyväksyy tämän hetken ja päästää toisesta irti. Veljeni on onneksi nyt kunnossa. ja hämmästytti minut tammikuussa laittamalla meiliä, että anteeksi kun en ole ehtinyt vastaamaan takaisin. Olin suu auki, että mikäs sille nyt on tullut. Ja eilen tuli kutsu synttäreille. Noh, monta vuotta tässä on mennytkin hiljaiselossa.

Mitäs, jos annat sisaresi olla ja jätä häntä kokoamaan itsensä sekä miettimään suhdettaan sinuun. Saattaa tulla eri mielellä takaisin

Pakko sanoa, että voi olla, että vähän ylitulkitset asiaa. Mistä päättelit, että veljesi jätti itse nämä mielestäsi "hyvät ystävät"? Kyllä se niinkin voi mennä, että välit erkaantuvat, kun toiset haluavat esimerkiksi juhlia ja viettää sinkkuelämää. Sitten alkaakin tuntemaan itsensä enemmän samankaltaiseksi kuin ne "Nössöt ja kiltit". Tosiaanko sinusta veljesi olisi pitänyt jatkaa elämäänsä samanlaisena kun sai perheen? Ehkä tajusi, ettei hänellä oli yhteistä enään näihin muihin, eikä jaksa puhua mistään naisista ja muista jatkuvasti.

Ja tottakai ihmisen olemus muuttuu, jos se väsyy. Se on normaali vaihe lapsiperheessä. Ei se tarkoita sitä, ettei veljesi olisi onnellinen. Ja sinä jätät hänet. En tietystikään voi tietää, mistä asioista veljesi sinulle sanoi, mutta jos sinä olet juhliva kolmekymppinen tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä hänkin toivoisi, että jaksaisit olla vähän rauhallisempi, etkä elää enään sitä teinielämää. Jos ei riitaakaan tullut, hän ehkä vain sanoi ohimennen ja sinä ylitulkitsit.

Tuntuu, että syytät sitä vaimoa, vaikka tuntuu kyllä, että se on ihan vaan se perhe-elämä mikä muutti ja se, että veljesi haluaa olla hyvä isä ja mies.

 

["muumimamma"]

Mulla on läheinen suhde pikkuveljeeni, ollut aina. Asutaan kaukana toisistamme, mutta tavataan mahd. Usein ka soitellaan melkein päivittäin. Pikkuveli on elämäni tärkeimpiä ja rakkaimpia ihmisiä, mielessä ja sydämessä joka hetki ! Siskoni kanssa taasen välit samanlaiset kuin ap,llä, ei niin miyään yhteistä, ollut ikinö, sisko pahansuopa, luonnehäiriöinen hirviö!!! Jopa lähestymiskieltoa on minuun ollut aikanaan. Lapsena jo pelkäsin tavallaan outoa siskoa, ikinä ei mitään yhteistä, onneksi!

 

[Eep]

Mä kadehdin myös niitä, joilla on tosi läheiset välit siskoihinsa... Me tullaan siskon kanssa kyllä toimeen, mutta ollaan niin erilaisia ettei meistä koskaan vois tulla parhaita kavereita. Toinen tekijä tietysti on 10 vuoden ikäero
Muistan kun sisko sanoi mulle joskus, olisko ollut mun 18v synttäreillä, että "sä olit pienenä tosi hauska tyyppi... Sitten kun sä kasvoit isoksi niin sä et ollutkaan enää niin hauska."
Olin alle kouluikäisenä tosi puhelias ja rohkea, kouluunmentyäni musta tuli ujo ja kiusattu ja huono itsetunto mulla on edelleen.
Sisko ei siis saa musta tarpeeksi viihdettä ja mua ei huvita olla kenenkään pelle, eli se siitä sitten kai...

 

[Keittiönoita]

Mulla ja isosiskollani on 6 vuoden ikäero. Lapsena tultiin kyllä ihan hyvin toimeen ja oltiin läheisiä, mutta just sellasella isosisko-pikkusisko -akselilla. Yhteisiä leikkejä tai kavereita meillä ei ikäeromme vuoksi ollut.

Kun tulin teini-ikään ja siskoni oli mennyt naimisiin, aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Ja kun saimme saman vuoden aikana esikoisemme, se lähensi entisestään. Ja kun vielä tuota kuopusta odottaessani 22 vuotta sitten muutin samaan rivitaloyhtiöön, ollaan siitä lähtien oltu sisarussuhteen lisäksi mitä parhaimmat ystävykset. Ja systeri oli vuosi sitten se, joka kävi kolmen viikon ajan joka ainoa päivä mua sairaalassa katsomassa :heart: