Huono äiti? -Ongelmia nelivuotiaan kanssa

Minulla on 4-vuotias tytär, joka on todella ailahtelevainen luonteeltaan. Kiukuttelee herkästi ja todella näyttävästi. Toisaalta hän on mitä herttaisin pieni olento ja kovasti äidin perään. Meillä on myös hiukan yli 1-vuotias taapero.

Nelivuotiaani käy kerhossa, jossa hän 2 kertaa viikossa, 3h kerrallaan. Siellä hän näkee ikäisiään kavereita ja saa leikkiä, askarrella ja laulella. Tyttö ei ole ollut eläissään päiväkodissa. Ainoastaan 9kk-2,5-vuotiaaksi päivähoidossa mummilla, kun me vanhemmat opiskelimme. 2,5-vuotiaasta saakka hän on ollut minun kanssani kotona ennen kuopuksen äitiyslomaa, äitiysloman aikana ja nyt olen vielä hoitovapaalla.

Kerhotätien mukaan tyttö on kerhossa aivan normaali ja käyttäytyy hyvin. Mutta tänään hän ei meinannut suostua jäämään kerhoon lainkaan; hän vollotti, huusi ja karjui. Itki perääni ja jatkuvasti piti antaa pusuja ja haleja, ja aina sama hurjalta kuulostava itku palasi, kun yritin tehdä lähtöä saadakseni kuopuksen päiväunille. Lapsi kuulosti aivan siltä, kuin olisi ollut hengenhädässä! 20minuuttia siinä hurhti, että sain tytön rauhottumaan. Annoin hänelle kerhon ajaksi avaimenperästäni norsun, jossa oli mukana "äidin rakkauksia". Tämän jälkeen lähdin pois. Tuntui hirveältä jättää tyttö tuollaisen jälkeen kerhoon, vaikka sanoinkin, että saa heti soittaa, jos tulee kova hätä.

Teinkö mielestänne väärin, kun jätin hänet kerhoon? Miten itse olisitte toimineen vastaavassa tilanteessa?

Olen alkanut syyttää itseäni tyttäreni käytöksestä: Hänen syntymänsä jälkeen olin melko alakuloinen ja todella väsynyt, sillä tyttö ei nukkunut öisin kuin 30min pätkiä, ja päiväunetkin ovat olleet yleensä torkkuja vain.En jaksanut olla tarpeeksi vuorovaikutteinen äiti hänen ensimmäisten elinkuukausien ajan. Hoidin häntä kyllä hyvin, mutta jatkuvasti odotin sitä hetkeä, että saan antaa lapsen isänsä syliin ja mennä nukkumaan hetkeksi.Imetin tytärtäni 2,5vuotta ja vasta sen jälkeen hän alkoi nukkua yönsä paremmin. Teimme mieheni kanssa gradua, kun tyttö oli 2-vuotias ja olimme silloin pitkiä, n.8h päiviä yliopistolla ja tyttäremme mummin hoidossa. Myös parisuhde oli täynnä riitaa ja matkotusta, kun emme ehtineet huolehtia suhteestamme. Näin jälkikäteen pelottaa, että vaaransin tyttäreni terveen kiintymyssuhteen olemalla paljon pois ja riitelemällä mieheni, siis hänen isänsä kanssa.

Tänä aamuna itkin miehelleni ennen hänen töihin lähtöään järjetöntä väsymystä. KUopus valvottaa edelleenkin öisin ja kahtena viimeisimpänä yönä olen nukkunut alle 4 tuntia. En koe olevani masentunut, siitä en ole huolissani, mutta univelkaisena saatan olla mieheni lisäksi myös lapsille kireämpi; Komentaa herkemmin, kestää sotkuja huonommin ja en jaksa leikkiä niin paljoa. Silti olen onnellinen siitä, että saan vielä olla kotona heidän kanssaan.

Nelivuotiaani näki tuon em. itkukohtauksen ja suloiseen lapsenomaiseen tapaansa yritti lohduttaa piirtämällä pupuja ja tuomalla viltin. Hävettää, kun olen äitinä niin impulsiivinen, että itken joskus lasten nähden tai motkotan miehelleni. Miten oppisinkaan pitämään omat tunteenpurkaukseni kurissa!?

Esikoistyttäreni on luonteenpiirteiltään hyvin paljon samankaltainen minun kanssani, joten toisaalta ymmärrän häntä hyvin, mutta välillä hänen tunteenpurkauksia on todella vaikea kestää kypsästi ja ärtymättä. Myös miestä ärsyttää tytön ehdottomuus ja herkkä ärsytyskynnys. Kuitenkin huolettaa, olemmeko me syypäitä siihen, että tyttärellämme on toisinaan niin hankala olla, että hän kiukuttelee näyttävästi ja itkee kerhossa perään? Itse en ole kuulemani mukaan ollut tuollainen lapsena, vaikka impulsiivinen ja tulinen luonne olenkin. Toisten lasten kanssa tyttömme osaa olla hienosti, vain täällä kotona tilanne uhkaa karata käsistä.

Olemme mieheni kanssa molemmat kasvatusalan ammattilaisia ja luulisi, että osaisimme käsitellä lapsiamme aina oikein, mutta ei. Aina emme osaa. Ja välillä tuntuu, että perheen tilannetta ei itse näe niin hyvin.

Tästä tulikin todellinen romaani, kiitos sinulle, joka jaksoit sen lukea!

Kaikki melipiteet ja vinkit ovat tarpeen!
 
Hei,

en kyllä menisi kirjoituksesi perusteella sanomaan, että olet huono äiti. Kyllä vanhempien pitää näyttää tunteita lapsilleen, niin hyviä kuin huonojakin. Niitä täydellisiä "askartelen-puuhaan-touhuan-leikin-laulan-lasteni-kanssa-aina-ja-ikuisesti-ja-päivittäin" on todella harvassa! Itse en ainakaan tunne yhtäkään... Kyllä vanhempi saa olla välillä väsynyt ja kiukkuinen, kunhan muistaa itsekin pyytää anteeksi, sitähän me lapseltakin odotetaan. Ja jos tuo oli ensimmäinen kerta, kun tyttö sai kerhoon jäädessä hepulin, niin mielestäni teit oikein, kun jätit hänet kuitenkin sinne. Miten se kerhopäivä muuten oli mennyt? Uskoisin, että hyvin.

Itsehän olen vain itse-oppinut äiti, en alan ammattilainen, mutta josko tämä olisi vain joku kasvun vaihe? Lapsi kokee kasvavansa, muuttuvansa isoksi tytöksi ja ei oikein osaa käsitellä asiaa. Jos kerhossa ei ole enää mennyt hyvin tai jos myöhemmin keskustellessa tyttö sanoo, ettei sinne halua mennä, niin ei varmaan kannata enää viedä väkisin. Ja olisiko mahdollista joskus viettää "laatuaikaa" äidin kanssa kahden, että tyttö saisi vähän aikaa kanssasi kahden, tavallista enemmän huomiota.

En itsekään jaksa touhuta lapsen kanssa jatkuvalla syötöllä ja kaipaan ihan ikiomaa aikaa, joka jää kyllä todella vähiin. Välillä jaksan touhuta ja askarrella, välillä en. Joskus lapsi protestoi, kun en touhua hänen kanssa, mutta kun en ole jatkuvasti paapomassa, eikä miehenikään, niin lapsi on oppinut leikkimään myös yksin. Laatuaikaa annetaan tasaisin väliajoin, millon isän ja millon äidin kanssa, välillä taas koko perhe yhdessä. Tyttö saa kummallisia hepuleita kuten ikään kuuluu, mutta kaikesta on pystytty puhumaan jälkikäteen. Ehkä teilläkin tyttö ei nyt osaa käsitellä sitä, että hän on jo iso tyttö. Taaperoon ei enää voikaan samaistua, mutta ei aikuiseenkaan. Haluttaisi olla vielä äitin ja isän vauva, mutta ei sitten kuitenkaan.

Päivä kerrallaan omaan äidinvaistoon luottaen. Ja vaikka kuka tarjoaisi mitä neuvoja, niin suodata tarpeeksi. Jos ei tunnu itselle sopivalta neuvolta, niin älä kokeile. Tsemppiä, kyllä se tasaisempi vaihe sieltä taas tulee :)
 
Itse olen huomannut 4½ v tytössämme jonkin aikaa juuri tuollaista ettei halua olla väliin erossa äitistä. Hän on ollut aina kotihoidossa ja kerhossa käyty. Innokkaasti niihin aina osallistuu ja muutamiin harrastuksiin. Nyt viime aikoina ei ole halunnut jäädä enää mummolle yöksi, vaikka ennen monesti sinne haluasi (ei kylläkään käytännössä ole ollut kuin muutaman yön ). Itse käyn iltaisin töissä ja joskus on tavattoman surullinen siitä, vaikka olen poissa vain 3h. Uskon tuo liittyvän vaan ikään, et varmasti mitään kasvatuksellista virhettä ole tehnyt:) .
 
Hei!

Sanotaan että se on hyvä asia että lapsi uskaltaa kiukutella ja näyttää tunteensa juurikin kotona.
Se on turvallinen paikka jossa saa lohdutusta. Pois tuollaiset huono-äiti ajatukset heti!
Meilläkin on lapset todistaneet monta kertaa minun itkujani, olemme vain jälkikäteen puhuneet miksi äitiä itkettää/surettaa/suututtaa. Myos lapset ovat sita kautta oppineet kertomaan miksi suututtaa/itkettää.

Itse en ole lasteni kanssa juuri koskaan leikkinyt... heillä alle 1,5v ikäeroa ja ovat paljon yhdessä touhunneet, minä seurailen sivusta kotiaskareiden lomasta. Väitän että aikuisella on kuitenkin aika rajoittunut maailma leikkien suhteen niin on ollut hauska seurata mitä ihmeellisempiä tarinoita/leikkejä keksivät.
Meillä oli tosi haastavat 2vuotta, kuopuksella oli syntyessään halkio, ja meillä oli 30 korvatulehdusta, 2 leikkausta+korvien putkitusta, erikoisvälinein syottoä ja minulla vuorotyo, mies merillä (mies on nykyään exä..... eli erosimme tuossa vuosi sitten, nyt on kyllä jo uusi mies :D eikä ole muuten merimies onneksi!)
Väsymys oli ihan hirveää jossain vaiheessa, ja siksi olin alakuloinenkin toisinaan.

Kuopus on ollut haastava aina.
takana on 7 putket ja reilu 40 korvatulehdusta.
Ikää Neidillä nyt 5,5v ja juurikin 4 v jälkeen alkoi äidissä roikkuminen, uhmailu ja oma tahto loytyi. Hoidossa ei ikinä mitään ongelmia, kotona on jäähypenkillä toisinaan.

meillä toimii nykyään tuo jäähypenkki. Lisäksi jos käyttäytyy huonosti, meillä aletaan tinkiä "isojen tyttojen oikeuksista" esim. aikaisemmin unille ja ei saa katsoa tv:tä. Kuullostaa holmolle mutta toimii. (meillä siis ei tv:tä muutenkaan katsota paljoa mutta täytyy ennen pikkukakkosta mennä unille mikäli on tuhma.) Mutta tosiaan, aina teen selväksi että se on ihan ok että harmittaa, ei siinä ole mitään pahaa jos siihen on syy miksi harmittaa..

Ollaan myos sovittu että aina kun päivä on mennyt hyvin, hoitoon jääty hienosti, on muistanut käytostavat, totellut ja osannut kauniisti ilmaista asiansa (koska on sellanen ANNA MULLE HETI-tyyppi, mulla kun on kaksi korvaa niin kuulen vaan normaaliäänellä sanotut jutut ;) ) ja ovat siivonneet huoneensa ennen nukkumaanmenoa niin luen iltasadun jokaisena sellaisena iltana. Tämän aloitin viime viikolla ja olen joka ilta sadun saanut lukeA. Jos nätisti on pyytänyt, olen saattanut lukea useammankin sadun jos on ollut tosi reipas päivän.
On oikeasti sen verran omatahtoinen mukula että pukeminenkin on välillä hankalaa kun ei hän vaan halua pukea ITSE.
Viimeksi otin hoidosta sitten sisävaatteilla autoon, koska alkoi riehua. Tyynen rauhallisesti vein autoon, jossa kuopus totesi et on kylmä.. annoin ulkovaatteet takapenkille ja sanoin että en mä kiusallani niitä pyydä pukemaan, että ihan häntä ajattelen ettei olisi kylmä.
Ei ole sen jälkeen kiukutellut pukemisesta.

tulipa tästä jaaritus...
Mutta tsemppiä kovasti, tiedän miltä tuntuu olla hyvin omapäisen lapsen äiti..
Mulla siis esikoinen ollu tosi helppo ja kuopuksella taas luonnetta 5 lapsen edestä :D
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä