Kerron tarinan siitä miksi tunnen itseni huonoksi äidiksi:
Synnytin terveen lapsen. Lapsen ollessa reilun vuoden ikäinen, hän tippui asuntomme tuuletusikkunasta (jossa ei ollut minkäänlaista "lapsilukkoa" ) n. 10 metrin matkan lyöden pään isoihin kiviin. Lapseni selviytymisestä ei annettu minkäänlaisia ennusteita. Tämän tapaturman seurauksena lapselleni tuli vasemman puolen aivovamma, jonka seurauksena oikean puolen hemiplegia ja puheenkehityksen häiriö. Noin vuosi tapaturman jälkeen lapsellani todettiin vaikea epilepsia, jota ei meinata lääkehoidollakaan saada kuriin, edessä mahdollisesti leikkaus.
Tapaturmasta on aikaa vajaa 2-vuotta, lapseni sanoo muutaman selvän sanan, viitomilla ja kuvilla ilmaisee itseään/tarpeensa/halunsa. Hän osaa kontata, kävellä tuen varassa ja seisoa pieniä hetkiä ilman tukea eli kehitystä on tapahtunu huomattavasti. Niin iloinen ja ihana lapsi hän on.
Jaksan olla lapseni tukena, olen hänen kanssaan kun hän eniten minua tarvitsee enkä hylkää häntä vamman takia, hän on minulle täydellinen sellaisena kun hän on, rakastan häntä sellaisena kun hän on. Minun paikkani on lapseni vierellä elämän hyvinä ja pahoina hetkinä. Sairaalakäynnit ovat minulle yleensä rankka paikka, mutta kaiken teen lapseni hyvinvoinnin takia.
Joka päivä mietin, että "mitä jos, miksi näin" yms. Syytän joka hetki itseäni tapahtuneesta. Öisin näen edelleen painajaisia tapahtuneesta, usein itken itseni uneen:'( Päivisin mietin kyyneleet valuen tätä tapahtumaan. itsesyytökset ovat suuret.
Kukaan ei ole uskaltanut sanoa minulle ajatuksiaan, syytöksiään, mielipiteitään tapahtuman suhteen, joten haluasin kuulla niitä tätä kautta, ulkopuolisilta ihmisiltä.
Kiitos jo etukäteen!
Synnytin terveen lapsen. Lapsen ollessa reilun vuoden ikäinen, hän tippui asuntomme tuuletusikkunasta (jossa ei ollut minkäänlaista "lapsilukkoa" ) n. 10 metrin matkan lyöden pään isoihin kiviin. Lapseni selviytymisestä ei annettu minkäänlaisia ennusteita. Tämän tapaturman seurauksena lapselleni tuli vasemman puolen aivovamma, jonka seurauksena oikean puolen hemiplegia ja puheenkehityksen häiriö. Noin vuosi tapaturman jälkeen lapsellani todettiin vaikea epilepsia, jota ei meinata lääkehoidollakaan saada kuriin, edessä mahdollisesti leikkaus.
Tapaturmasta on aikaa vajaa 2-vuotta, lapseni sanoo muutaman selvän sanan, viitomilla ja kuvilla ilmaisee itseään/tarpeensa/halunsa. Hän osaa kontata, kävellä tuen varassa ja seisoa pieniä hetkiä ilman tukea eli kehitystä on tapahtunu huomattavasti. Niin iloinen ja ihana lapsi hän on.
Jaksan olla lapseni tukena, olen hänen kanssaan kun hän eniten minua tarvitsee enkä hylkää häntä vamman takia, hän on minulle täydellinen sellaisena kun hän on, rakastan häntä sellaisena kun hän on. Minun paikkani on lapseni vierellä elämän hyvinä ja pahoina hetkinä. Sairaalakäynnit ovat minulle yleensä rankka paikka, mutta kaiken teen lapseni hyvinvoinnin takia.
Joka päivä mietin, että "mitä jos, miksi näin" yms. Syytän joka hetki itseäni tapahtuneesta. Öisin näen edelleen painajaisia tapahtuneesta, usein itken itseni uneen:'( Päivisin mietin kyyneleet valuen tätä tapahtumaan. itsesyytökset ovat suuret.
Kukaan ei ole uskaltanut sanoa minulle ajatuksiaan, syytöksiään, mielipiteitään tapahtuman suhteen, joten haluasin kuulla niitä tätä kautta, ulkopuolisilta ihmisiltä.
Kiitos jo etukäteen!