Huoh, että lasten takia ollaan yhdessä... Luuleeko joku, että se on lapsille hyväksi?

[minä]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

 

[hmm]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

 

[vieras]

Kyllä on parempi erota jos ei rakasta.. se että vanhemmat väkisin ovat yhdessä ei tee lapselle hyvää. Vanhemmat katkeroituu ja se heijastuu lapsiin tai kumpiki juoksee vieraissa.

Ilmankos niitä eroja onkin nykyään sitten niin paljon, kun erotaan heti kun rakkaus hiipuu.

Mun vanhemmat on ollu 40vuotta yhdessä ja edelleen rakastaa. Niillä meni 10vuotta sitte jonku aikaa huonommin ja sen kyllä lapsena huomattiin jokainen. Lapset ei ole tyhmiä..

Olisiko sinusta parempi, että olisivat silloin 10 vuotta sitten eronneet kuin että ovat nyt (sinusta) onnellisia yhdessä?

Se aika että meni huonosti oli muutama kuukausi.. mutta tee sinä miten haluat jos luulet että lapsesi on typeriä eivätkä ymmärrä.

 

[S]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

 

[avioliiton lapsi]

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

Minulle olisi aikoinaan lapsena riittäny eron syyksi ihan se, että se jatkuva riitely olisi loppunut. Väkivaltaa tms. ei ole ikinä ollut. En edelleenkään siedä sitä, että joku keskustelee viereisessä huoneessa hiljaisella äänellä (suljettujen ovien takana), koska oletan sen automaattisesti johtavan huutoon ja riitelyyn... Samat tuntemukset on myös siskolla.

Välit vanhempiini on kaikesta huolimatta läheiset. Vanhempieni suhde elää tällä hetkellä varmasti kukoistuskauttaan, kun lapset eivät enää asu kotona. Se suotakoon heille, mutta olisin niin toivonut että lapsuudessa/nuoruudessa olisi voinut elää ilman sitä jatkuvaa pelkoa, että milloin se riitely taas alkaa.

 

[vieras]

Kyllä on parempi erota jos ei rakasta.. se että vanhemmat väkisin ovat yhdessä ei tee lapselle hyvää. Vanhemmat katkeroituu ja se heijastuu lapsiin tai kumpiki juoksee vieraissa.

Ilmankos niitä eroja onkin nykyään sitten niin paljon, kun erotaan heti kun rakkaus hiipuu.

Mun vanhemmat on ollu 40vuotta yhdessä ja edelleen rakastaa. Niillä meni 10vuotta sitte jonku aikaa huonommin ja sen kyllä lapsena huomattiin jokainen. Lapset ei ole tyhmiä..

Olisiko sinusta parempi, että olisivat silloin 10 vuotta sitten eronneet kuin että ovat nyt (sinusta) onnellisia yhdessä?

Se aika että meni huonosti oli muutama kuukausi.. mutta tee sinä miten haluat jos luulet että lapsesi on typeriä eivätkä ymmärrä.

Nyt et tainnut ymmärtää ihan sitä pointtia. Jos kerran vanhemmillasi meni tuolloin huonosti ja nyt menee paremmin, niin ero siksi, että meni tuolloin huonosti olisi minusta ollut hölmö ratkaisu. Lopputulos on näin paljon parempi, luulisin.

Mistä sitä kukaan koskaan tietää, kuinka kauan se huono jakso kestää ja korjaantuuko se, jos kerran kenelläkään ei ole perheessä paha olla?

Juu ja kiitos, teen itse juuri niinkuin parhaaksi näen. En tosiaankaan tarvitse elämäni elämiseen sinun mielipidettäsi. Eroa en edes ole harkinnut, en itseni enkä lasteni takia.

 

[vieras]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Teillä on riidelty, meillä ei riidellä. Se on selvää, että lapset kärsivät, jos vanhemmat alituiseen riitelevät.

 

[S]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Teillä on riidelty, meillä ei riidellä. Se on selvää, että lapset kärsivät, jos vanhemmat alituiseen riitelevät.

Eli voimme yhdessa todeta etta alituinen riitely on hyva syy erota? Mielestani kylla.

 

[vieras]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Teillä on riidelty, meillä ei riidellä. Se on selvää, että lapset kärsivät, jos vanhemmat alituiseen riitelevät.

Eli voimme yhdessa todeta etta alituinen riitely on hyva syy erota? Mielestani kylla.

Ei kai tästä asiasta ollut epäselvyyttä missään vaiheessa...?

 

[ahma]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Henkinen väkivalta on väkivaltaa. Riitelyn ja riitelyn välillä voi olla iso ero. Ja vähemmänkin tuhoava jatkuva riitely lasten kuullen on pahasta.

Moni lapsuustraumojensa kanssa painija päätyy kauheuden syytä etsiessään väärään tulokseen. Esimerkiksi vanhempien ikä oli ongelma, kun se todellisuudessa olikin vanhempien sinänsä iälle tyypillinen mutta ei välttämätön asennevamma. Sitten voi käydä niin, että paetaan sutta ja juostaan karhun kitaan.

Monen liiton ongelmat tulevat siitä, että kammotaan niin omien vanhempien virheitä, että mennään itse sokeasti vastakkaiseen äärimmäisyyteen.

 

[Saippuasuu]

Mä itse kärsin koko lapsuuteni siitä, että vaistosin olevani syyllinen vanhempieni ikävään oloon. Meillä ei ollut riitoja eikä alkoholiongelmia, ei väkivaltaa eikä muutakaan kummallista. Oli vain kaksi aikuista, jotka eivät rakastaneet toisiaan. Mulle ei kukaan koskaan sanonut, että porukat eivät eroa mun takiani, mutta mä vaistosin sen. Ja monesti rukoilin iltaisin että faija ja äiti eroaisivat... Mua painoi syyllisyys siitä, että mä olen heidän onnellisuutensa tiellä. Ja se onnenpäivä koittikin kun mä olin 14v: ero tuli. Sen jälkeen pystyin eri lailla nauttimaan kummastakin vanhemmastani kun tiesin, etten ole heidän välejään hiertävä "pakollinen paha".

 

[S]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Teillä on riidelty, meillä ei riidellä. Se on selvää, että lapset kärsivät, jos vanhemmat alituiseen riitelevät.

Eli voimme yhdessa todeta etta alituinen riitely on hyva syy erota? Mielestani kylla.

Ei kai tästä asiasta ollut epäselvyyttä missään vaiheessa...?

Taisi olla sitten joku muu joka vaitti etta ainoastaan alkoholi tai vakivalta ovat patevat eron syyt.

 

[S]

Meilla oli taydellinen kulissiperhe, mutta niissa kulesseissa kaytiin armottomia riitoja ja vanhemmat nukkuivatkin eri huoneissa.

Olen jo 32-v. mutta edelleen toivon etta vanhemmat olisivat ajatelleet meita lapsia ja eronneet aikanaan, olisin saastynyt monen riidan kuulemiselta enka olisi joutunut pelkaamaan kotona.

Ja vanhemmat asuvat edelleen saman katon alla, eri huoneissa tosin.

Itse tulen heti eroamaan jos naen viitteita parisuhteen toimimattomuudesta.

Tämä oli sinulta aika raju yhteenveto. Jos elät jonkun ihmisen kanssa 20 vuotta, voin vakuuttaa, että näet viitteitä parisuhteen toimimattomuudesta.

Itsekin olen ns. rakkaudettoman liiton lapsi, mutta pidän tärkeänä, että vanhempani pysyivät yhdessä. Pahin pelkoni pienenä tyttönä oli vanhempien ero ja se, että joutuisin valitsemaan vanhempieni välillä. Kun nyt katson taakse päin ymmärrän, että äiti olisi jäänyt yhteishuoltajaksi ja isä viikonloppuisäksi.
Näin ollen minulla ei olisi ollut isääni sitä suhdetta, mikä on nyt. Onhan selvää, ettei ihminen, joka näkee lapsiaan 4-8 päivää kuukaudessa voi tähän hirveän tiivistä suhdetta rakentaa.

Siispä vanhempien yhdessä pysyminen, mikäli suhde ei ole täysin mahdoton ja tee ihmisiä pysyvästi onnettomiksi, on paras vaihtoehto vanhempien ja lasten suhteiden rakentumisen kannalta.

Yhteishuoltajuus on teoriassa hyvä ajatus, mutta näkemäni perusteella ikävä on jatkuva seuralainen. Äiti/isä ikävöi lasta, lapsi isää/äitiä aina kun joutuvat olemaan erossa.

Toki ymmärrän, että joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Ja siitäkin huolimatta lapsista kasvaa onnellisia ja tasapainoisia

Olipa täällä joku muukin samantyyppisten ajatusten ja kokemusten kanssa.

Olen samaa mieltä. Omat vanhempani erosivat ollessani 12-v, enkä voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että ero oli kenenkään kannalta hyvä asia. Kaikkein vähiten meidän lasten.

Tuntuu, että näissä keskusteluissa ihmiset yrittävät perustella itselleen omaa eroaan tai sen harkitsemista ja vielä vedoten siihen, että se olisi lapsille parhaaksi.

Oma mielipiteeni - sanokaa mitä sanotte - on se, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, alkoholismia ym. niin ero on täysin perusteltu ratkaisu, mutta muissa tapauksissa on aivan turha väittää eron olevan lapselle parhaaksi.

No sanon kuitenkin mita sanon; miten voit vaittaa etta ainoastaan vakivalta tai alkoholismi ovat patevia syita eroon. Mitenka sitten henkinen vakivalta?

Tuolla kommentillasi vaheksyt minun ja veljeni kokemuksen siita etta ero todellakin olisi ollut meidan kannalta paras juttu.

Vai voitko vaittaa etta on parempi lapsille kasvaa kodissa jossa koko ajan sai pelata vanhempiensa seuraavaa riitaa? Siihen verrattuna vanhempien valitseminen eron sattuessa olisi ollut vain pieni trauma.

Enka petaa talle puolustusta omalle liitolleni. Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos ikina liittoni alkaa nayttamaan samanlaiselta kuin vanhempieni, en epaile hetkeakaan erota.

Henkinen väkivalta on väkivaltaa. Riitelyn ja riitelyn välillä voi olla iso ero. Ja vähemmänkin tuhoava jatkuva riitely lasten kuullen on pahasta.

Moni lapsuustraumojensa kanssa painija päätyy kauheuden syytä etsiessään väärään tulokseen. Esimerkiksi vanhempien ikä oli ongelma, kun se todellisuudessa olikin vanhempien sinänsä iälle tyypillinen mutta ei välttämätön asennevamma. Sitten voi käydä niin, että paetaan sutta ja juostaan karhun kitaan.

Monen liiton ongelmat tulevat siitä, että kammotaan niin omien vanhempien virheitä, että mennään itse sokeasti vastakkaiseen äärimmäisyyteen.

Minun vanhempien virhe oli se etta paatyivat liittoon taysin erilaisen ihmisen kanssa mita itse ovat, ovat kuin yo ja paiva.

Olen itsekin paatynyt liittoon melkeinpa itseni vastakohdan kanssa, mutta me osaamme silti riidella rakentavasti.

 

[mä]

Sinkkonen oli kyllä sitä mieltä, että mielummin vaikka vähän onneton parisuhde, kun eronneet vanhemmat. Lapsen kannalta.

olen just tätä mieltä. Musta tämä nykyvanhempien (itsekäs)onnellisuuden tavoittelu on ihan älytöntä. Missään parisuhteessa ei voi koko aikaa olla niin onnellinen ja rakastunut. Ei se ole mikään syy erota. Mä olen tahtonut rakastaa ja se riittää mulle. Väkivalta, alkoholismi ja petos olis mulle syitä erota. Ei se, etten just nyt ole niin in love!

 

[Saippuasuu]

Sinkkonen oli kyllä sitä mieltä, että mielummin vaikka vähän onneton parisuhde, kun eronneet vanhemmat. Lapsen kannalta.

olen just tätä mieltä. Musta tämä nykyvanhempien (itsekäs)onnellisuuden tavoittelu on ihan älytöntä. Missään parisuhteessa ei voi koko aikaa olla niin onnellinen ja rakastunut. Ei se ole mikään syy erota. Mä olen tahtonut rakastaa ja se riittää mulle. Väkivalta, alkoholismi ja petos olis mulle syitä erota. Ei se, etten just nyt ole niin in love!

Tuskin kukaan sen vuoksi on ihan eroamassa...

 

[Tahveliini]

Itse olin vain ja ainoastaan onnellinen kun vanhempani erosivat, mutta siihen liittyikin paljon alkoholia ja väkivaltaa, eli ei nyt ihan liity tähän..

 

[Rytkäätys]

Näissä keskusteluissa ei ikinä oteta huomioon että on paljon oikeasti onnellisia ydinperheitä, joissa vanhemmat todella rakastavat toisiaan ja kodissa vallitsee lämmin ilmapiiri ilman riippuvuuksia. Hirveän helposti tulee kastijako; a) onnettomat, riitelevät kulissiperheet, b) muka onnelliset-(vain toisistaan riippuvaiset) tai sitten c) onnelliset eronneet.

 

[juu]

Musta tuntui, että minuuteni mureni ja hävitin itseni liitossa. Mies ei kovin paljoa juonut eikä ollut väkivaltainen. Oli kyllä tunnevammainen, tunteet kasvoivat sisäänpäin. En saanut seksiä. Mutta emme riidelleet. Tuntui, että tukehdun ja kuolen, en pysty nauramaan, hassuttelemaan, olemaan oma itseni. Lasten kanssa oli aina kivaa. Kun mies tuli, tumma pilvi saapui. Mies oli kuitenkin suht tavallinen, ei väkivaltainen kusipää.

Totta kai perustelen eroni omalla onnellisuudella. Miksei saisi perustella?

Luotan täysin, että lapseni ovat onnellisempia nyt kuin olivat ydnperheessä. Ydinperhe olisi kuitenkin jollakin tavalla loppunut, varmaan olisin ajanut rekan alle.

 

[vieras]

Sinkkonen oli kyllä sitä mieltä, että mielummin vaikka vähän onneton parisuhde, kun eronneet vanhemmat. Lapsen kannalta.

Sinkkonen ei sori vaan, ole mun ja lähipiirinnn kokemuksien mukaan yhtään oikeassa. Mä olen onnellisesta eronneesta perheestä ja hyvin ehjä ihminen olenkin. Rakas ystäväni taas tulee perheestä, jossa vanhemmat olivat oikein sopineet olevansa yhdessä vain siihen saakka kun ystäväni muuttaa kotoa. Vaikka vanhemmat eivät riidelleet ja olivat kohteliaita, ystäväni on yhä traumatisoitunut lapsuudenkotinsa ilmapiiristä.

 

[vieras]

Näissä keskusteluissa ei ikinä oteta huomioon että on paljon oikeasti onnellisia ydinperheitä, joissa vanhemmat todella rakastavat toisiaan ja kodissa vallitsee lämmin ilmapiiri ilman riippuvuuksia. Hirveän helposti tulee kastijako; a) onnettomat, riitelevät kulissiperheet, b) muka onnelliset-(vain toisistaan riippuvaiset) tai sitten c) onnelliset eronneet.

Ei vaan ne onneliset naimisissa olevat voidaan jättää ulkopuolelle näistä keskusteluista, sillä keskustelunaiheena on nimenomaan vanhemmat, joiden liitto ei enää toimi.

 

[vieras]

Sinkkonen oli kyllä sitä mieltä, että mielummin vaikka vähän onneton parisuhde, kun eronneet vanhemmat. Lapsen kannalta.

olen just tätä mieltä. Musta tämä nykyvanhempien (itsekäs)onnellisuuden tavoittelu on ihan älytöntä. Missään parisuhteessa ei voi koko aikaa olla niin onnellinen ja rakastunut. Ei se ole mikään syy erota. Mä olen tahtonut rakastaa ja se riittää mulle. Väkivalta, alkoholismi ja petos olis mulle syitä erota. Ei se, etten just nyt ole niin in love!

Voi sinua, et taida edes arvata miten syvästi onneton sitä on liitossa jossa ei halua enää olla. Siihn ei tarvita edes alkoholia, riitelyä eikä henkistä väkivaltaa. Tunnekylmyys ja välinpitämättömyys -oli se sitten miten kohteliaaseenpakettiin kiedottua- syö ihmisen minuuden ja itsetunnon hiljalleen.

Yhtään turhaa eroa en ole vielä elämässäni nähnyt.

 

[TuKKa oNGeLMa]

Oon aikapitkälle samaa mieltä :

Tarve saada kunnollinen sisäinen käsitys vanhemmista pariskuntana on tärkeä lapsen kehitykselle koko kasvun ajan, mutta teini-iässä tämän muotin tärkeys kasvaa. Muistot ja käsitykset menneestä ja nykyisestä liittyvät yhteen aikuisuuteen astuessa, nuoren kohdatessa todella rakkauden ja sitoutumisen valinnat.(69)

"Lapsen näkemystä äidistään ja isästään yksilöinä voimakkaampi on lapsen näkemys omasta suhteestaan heihin, suhteen kahdenkeskisestä luonteesta, parina. Lapsi näkee vanhempansa kaksikkona. Hän on intohimoisen ja intensiivisen tietoinen vanhempien välisestä suhteesta. Mikä voisi olla tärkeämpää tai lumoavampaa? Nämä monimutkaiset mielikuvat vanhempien välisestä vuorovaikutuksesta ovat keskeinen osa perheteatteria ja niillä on kestävä vaikutus eron lapsiin ja ehjien perheiden lapsiin."(68)

Sori mutta en ymmärtänyt suunnilleen noista lainauksista yhtään mitään.
Lapsi on intensiivisen ja intohimoisen tietoinen vanhempien välisestä suhteesta...? Ei tajua.

Eli sinusta kaikkien vanhempien, jotka eivät esim. 25 vuoden liiton jälkeen enää suhtaudu toisiinsa yhtä suurella intohimolla kuin teinivuosina, pitäisi erota, koska lapsi peilaa sitä suhdetta ja rakentaa siten minäkuvaansa...? Näinkö tämä pitäisi ymmärtää?

Päin vastoin. En tarkottanut mitään sellaista ei mun mielestä intohimo ja rakkaus oo yhtään sama asia! Enkä erosta puhunut mitään!

 

[kituutetaan vaan]

Joopajoo. Minun vanhempani eivät "lasten takia" eronneet, ennen kuin minä nuorimmainenkin täytin 18. Voi kunpa olisivat eronneet aiemmin. En tiedä, olisiko kaksi kotia ollut parempi kuin yksi yhtenäinen kylmä helvetti, mutta ainakaan heidän yhdessäpysymisensä ei antanut minulle kovin tervettä parisuhteen mallia. Asutaan yhdessä ja isä kuristaa äitiä. Asutaan sittenkin yhdessä. Isä haukkuu meidän lasten ulkonäköä, luonnetta, vaatteita jotka äiti on ostanut, ja sittenkin vaan yhdessä asutaan jee.
Nykyisessä parisuhteessa minulla on alle puolivuotias tytär, ja kuitenkin olen niin tyhmä, että olen toistamassa samaa kaavaa. Että muka lapsen takia ja siksi etten voi erottaa lasta isästään, vaikka haukkuu minua vauvalle, vahtii ja rajoittaa tekemisiäni ja olemisiani, kokee oikeudekseen riehua ja tuuppia... Ajattelen, että kun lapsi on niin pieni. Ja isälleen tärkeä. Mutta mitä minusta tulee, jos jään tähän kunnes lapseni on täysi-ikäinen? Jaksanko tässä ilmapiirissä olla hyvä äiti? Vauva on aurinkoinen, hymyileväinen ihana ihmisen alku. Haluaisin hänen sellaisena pysyvän.

 

[Sankkuli]

no, mä luulen kuitenki omalla kohdalla, että ero oli lastenkin kannalta parempi. vai mitä olette mieltä, olisko lasten pitäny vielä muutaman kerran nähdä ku isi riepoo äippää ympäri seiniä ja sellasta.

 

[nn]

Jos vanhemmat itse pystyy pitämään kulissit lasten silmissä niin mikäs siinä. Mutta minä en vois elää suhteessa missä en rakasta enää.. vaikka olet lapset tehny niin on oikeus itsellä elää ja olla onnellinen. Tosi on että nykyään erotaan liian helposti mutta jos kaikki keinot on käytetty eikä vaan enää onnistu miksi jatkaa..