Huh, morjesta!
Torstaina (14.5.) kotiuduttiin viimein täällä meilläkin!
Mistähän sitä edes aloittaisi.. Noh, tosiaan. Tiistaina (5.5.) alkoivat aamuyöllä kipeät supparit, jotka sitten jatkuivatkin ihan sunnuntaihin (10.5.) asti. Torstain jälkeen en enää juuri nukkunu ja siinä vaiheessa, kun alettiin sunnuntaina aamuyöstä ponnistella, niin supistuksia oli tullu n. 120 tuntia putkeen. Kävin monta kertaa Koksissa ja joka kerta käännyttivät ovella takaisin kysyttyään, että supisteleeko tiheämmin kuin 10 min välein. Kun synnytys ei voi olla käynnissä, jos supistelee vain 10 min välein.
Lauantaina yötä vasten mentiin viimeisen kerran näyttämään naamamme ja totesin melkein täysin uupuneena, että jos ne ei ota sairaalaan sisään, niin sitten me odotetaan parkkipaikalla niin kauan kun pitää alkaa ponnistaa. Mukava kätilö laittoi sitten meikäläisen ammeeseen likoamaan ja kellottamaan supistuksia. Edelleen oltiin 10 minuutissa siinäkin vaiheessa, kun kätilö otti saliin. Sain aamukahden-kolmen aikaan panadolin ja jonkun toisen napin ja kätilö käski mennä nukkumaan. Tropithan eivät auttaneet kuin 20 min ja supparit tulivat takaisin niin kovina, että piti huutaa joka kerta kun supisti. Pyysin kätilön takaisin ja taas sama "ei ole kyse synnytyksestä, kun ei supista tiheämmin kuin 10 min välein" -keskustelu. Kätilö kuitenkin päätti vilkaista alapäätä, kun valitin, etten saa pissattua, kun painaa niin kovin sieltä alhaalta.
"No ei ihme jos painaa. Sä oot 9 cm auki. Puhkastaas noi kalvot pois."
Kalvojen puhkaisun jälkeen kätilö käski alkaa ponnistella pikku hiljaa ja samalla lämmitti välilihaa kuumalla vesikääreellä ja laittoi toosaan jotain liukasteita. Kivunlievityksiä en koko synnytyksessä muuta saanu kuin aamuyöstä ne kaksi nappia. Multa loppui kaikki supistelu kalvojen puhkaisun jälkeen ja jouduin ponnistamaan "sokkona". Ponnistin aina kun uskalsin/jaksoin ja voin rehellisesti sanoa, että pää saatiin ulos täysin kivuttomasti (?!). Mut voihan tsibös sen loppukropan kanssa.
Alapää alkoi tuntua siltä, että se repeää jokaisessa poikittaissuunnassa ja aloin ponnistaa ihan vimmatusti. Kätilö yritti toppuutella, mutta minä hädissäni en pystynyt lopettamaan. En osaa sanoa kauanko ponnistusvaihe loppujen lopuksi kesti, mutta tyttö syntyi 5.40.
3790 g, 53 cm ja neljä tikkiä! :flower:
Synnytyksestä jäi kaiken kaikkiaan ihan hyvä fiilis! Oli oikein mukava kätilö ja mies oli mulla mukana tukena ja turvana jokaisen supistuksen, hiki-, veri-, lapsivesi- ja pissatipan läpi! <3
Se Koksin osasto oli kyllä taasen ankea. Jouduttiin tytön kanssa olemaan sunnuntaista torstaihin siellä tarkkailtavana, koska mulla raskausdiabetes ja tytöltä seurattiin sokereita. Ma-ti välisenä yönä typyn sokerit pomppas todella alas ja antoivat lisämaitoa. Hoitajia mulla ehti varmaan olla lähemmäs 15 (?) tuona aikana, joista kaikki olivat ylimaallisen ihania ja kannustavia paitsi kaksi pässinpäätä, jotka tietysti jäivät parhaiten mieleen. Herkässä mielentilassa, yksin ja aika peloissaan siellä osastolla ei todellakaan tarvitse mitään ylimääräisiä stressinlähteitä.
Toinen näistä pässinpäähoitajista (yökkö) totesi mulle, että nenämahaletkuun laitetaan lapsi, jos ei ala imetys sujua.
WTF!? Mä menin niin tolaltani, että en voinu tehdä öisin muuta kuin itkeä tihrustaa vauva rinnalla ja rukoilla, että multa tulis maitoa ja että vauva söis. Pidin sitä ihan koko ajan iholla ja pienestäkin ynähdyksestä löin tissiä suuhun ja itku kurkussa ajattelin, että oon jo nyt ihan paska äiti. Pidin lasta sylissä, silittelin sitä ja sydäntä kuristi ihan älyttömästi ajatus, että pienelle tehdään jotain niin radikaalia, kun hädin tuskin on selvinnyt siitä järkytyksestä, että on puserrettu tänne kylmään maailmaan. Kiitokset yökölle siis, että sait tuoreen nuoren äidin rauhalliseen mielentilaan heti jo synnytyslaitoksella! <3 Kun valvoin kaikki yöt laitoksella odottaen, että vauva pikkuisenkin hamuilee, että varmasti saa syödäkseen, niin voitte uskoa, miten fiilis alkoi olla katossa!
Typyhän heräsi aina siihen aikaan syömään, kun osastolla oli ruokatarjoilu. Multa jäi aika monta kertaa siis ruuat syömättä, kun en ehtiny. En myöskään saanu nukuttua, koska lapsi oli mulla koko ajan kenguruhoidossa ja pelkäsin litistäväni sen unissani. Pyysin sitä v-mäistä yökköä ottamaan tytön vauvalaan hoitoon tunniksi-pariksi, että saisin nukuttua ihan pienen hetken. Yökkö totesi "Laitat vauvan kainaloos vaan ja unta kuulaa. Et sä sen päälle kierähdä" ja lampsi ulos huoneesta. Jäi tosi turvallinen ja levollinen olo käydä nukkumaan! :headwall:
Onneksi siellä oli tosiaan muut hoitajat älyttömän ihania. Kaikki neuvoivat mua todella kärsivällisesti imettämisessä ja moni totesi, että jos maito nousee hitaasti tai tyttö ei nyt muuten vaan saa tarpeeksi tissistä, niin sitten annetaan vähän korviketta lisäksi. Ilman mitään draamoja. Ja korviketta jouduttiin antamaankin tuona yhtenä yönä, kun sokerit laski alas. Hoitaja antoi ruutalla parikymmentä millilitraa, eikä mitenkään syyllistänyt mua siitä, että olen jotenkin kelpaamaton äidiksi, kun en saanut tissimaidolla pidettyä sokereita yllä.
Vauvan paino kuitenkin tippui sitten 10% joten jouduttiin olemaan yksi ylimääräinen osastopäivä. Mieli oli ihan sika maassa. Taas mietin, että kaikki on mun syytä ja olen jotenkin älyllisesti varmaan vajaa, kun en osaa imettää oikein. Onneksi paino nousi tarkkailupäivän aikana ihan kelvollisesti ilman lisämaitoja, joten päästiin torstaina lähtemään. Läksiäispäiväksi sain sitten toisen pässinpäähoitajan, joka ei varsinaisesti kai ollut ilkeä, mutta meillä kemiat kolahti ihan vastakkain. Oli vanhempi täti-ihminen ja selkästi äänensävyillään osoitti, että lapsen äidillähän ei voi olla maalaisjärkeä ja huomautteli kaikista idioottimaisen itsestäänselvistä asioista. Tyyliin: "ETHÄN SÄ MEINANNU ALASTI SYLISSÄ KANTAA VAUVAA AUTOLLE?!??!?!" siinä vaiheessa, kun ilmoitin, että oltais nyt lähdössä ja en ollut vielä pukenut vauvaa. Se huomautti siinä lähtö vaiheessa _aivan_ kaikesta. Jaksoi nipottaa kaikesta, mihin silmä sillä osui. Vauvan piposta, meidän turvakaukalosta, ymsyms. Oli niin "haista paska" -fiilis lähteä pois, että huhheijaa. Saarnattuaan mulle aikansa siitä, että vauva kuolee, jos sen jättää alasti hankeen (koska vastasynnyttänyt äitihän on mieleltään ihan vajaa) totesi naama muikealla hymyllä, että "TERVETULOA SITTEN JOSKUS TAKAISIN"
Argh.
Mutta ne 13 muuta kätilöä/hoitajaa oli ihan 5/5! Mahtavia ja vilpittömästi lämpöisen oloisia ihmisiä! :flower:
Nyt siis ollaan toista päivää kotona ja koitetaan vähän hakea rytmiä arkeen. Aika rankkaa on, kun ei vieläkään osaa/uskalla nukkua. Mutta suunta on varmasti ylöspäin!
Kunhan noi tikitkin tuolta tuherosta paranee ja oma vointi kohenee, niin varmasti arki alkaa lutviintua.
Ja kaikille teille(kin), jotka tuskailette imetyksen kanssa, niin lukekaa ihmeessä
Imetyksen lohtukirjaa. Mä olen itkeä pillittänyt tuota lukiessa, mutta kyllä siitä on ollu henkistä apua!
Jaksamisia teille/meille kaikille! :heart:
