Hirvittääkö teitä koskaan?

Menin lukemaan adoptiokokemuksia joltain jenkkisivulta ja hui, kun alkoi taas pelottaa. Jos lapsella onkin kiintymyshäiriö, jos tunnesidettä ei synnykään, jos lapsi kaipaa kovasti takaisin sinne, mistä on haettu. Jos koko perheen elämä suistuu raiteiltaan, kun uusi lapsi on vaikea. Apua...
 
Noh mä en hirmusesti osaa sanoa noihin jenkkisivujen kokemuksiin. Riippuu perheestä, mutta kyllä siellä vähän sitä että ne ei väldisti tiedä mihin lähetty. Esim. yks toimisto oli että pari kertaa puolen tunnin keskustelu ja nippu papereita täytettäväks. Niin heillä ei väldisti oo ollu valmiuksiakaan siihen mitä tuleman pitää.

Mua ei hirvitä, koska uskon että kaikki menee hyvin, ja varmasti mutkia on matkassa ja näin mutta rakkautta riittää. Ja lapsi on meidän lapsi vaikka hänestä ei siltä tuntuisikaan. Jenkeissä on noita, joilla aika montakin adoptiolasta ja biolasta niin kuvio on vähän eri. Ei tietty kaikilla mutta jollain.

Kyllähän se elämä saattaa suistua vaikka ihan biolapsikin tulee, ainakin kavereiden tarinoiden mukaan :) Elämässä on niin paljon asioita joita ei voi tietää...mä oon optimistinen ja vaikka joskus tulee ja teininä lapsi kiroilee ja mä oon maailamn tyhmin äiti, mutta niin se vaan on teininä :)
 
Kyllä minua välillä hirvittää, mutta kun lapsen hankintaan ryhtyy niin se otetaan mitä saadaan. Biolapsikin voi olla vaikka vaikeasti sairas, ei sitä voi koskaan tietää.

Mutta siis kiintymyssuhdeongelmiin kannattaa ehdottomasti perehtyä etukäteen, jokainen adoptioperhe joutuu varmasti tekemään sen kanssa töitä, osa enemmän, osa vähemmän. Ja on pidettävä mielessä se että jos homma tuntuu tosissaan liian vaikealta niin kannattaa hakeutua ajoissa terapiaan ja pyytää ammattilaisia avuksi. Tämä tietenkin riippuu paljon lapsen iästä ja taustoista, mutta olen kuullut Suomessakin perheistä joilla on ollut todella vaikeaa pienenäkin tulleiden lasten kanssa. Useimmiten elämä tasoittuu ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, mutta tosiaan täytyy hakea ajoissa apua jos tuntuu ettei kaikki ole ok lapsen tunnepuolella.

Uskon että sopeutumisjaksoa helpottaa vanhempien kannalta se ettei vaadi lapselta liikaa heti alkuun. Täytyy ymmärtää että se ensitapaaminen, jota vanhemmat ovat odottaneet vuosikausia, voi olla lapsen elämän kamalin päivä. Lapsi saattaa takertua aluksi vain toiseen vanhempaan, eikä toinen saa tulla metriä lähemmäksi, lapsi voi surea menettämäänsä perhettä pitkäänkin, olkoon se sitten sijaisperhe tai lastenkodin henkilökuntaa. Tai jos lapsella ei ole ollut yhtään tärkeää aikuista, voi perhe-elämään sopeutuminen olla vaikeaa ja vaatia vanhemmilta todella paljon työtä. Tämä kaikki on kuitenkin adoptiossa hyvin normaalia ja mielestäni niiden ketkä kv-adoptioon lähtevät, täytyy varautua kaikkeen. Jos suurempia ongelmia ei tule vastaan, voi sitten huokaista helpotuksesta ja olla tyytyväinen että on päässyt vähällä...
 
  • Tykkää
Reactions: graintad
Mä olin aikoinaan ihan varma että meidän tuleva lapsi vihaisi mua, kiintyisi vaan mun mieheen alussa, joka päivä kun mies lähtisi töihin lapsi alkaisi ulvomaan, juoksentelisi ympyrää ja kiljuisi, kun mies tulisi kotiin, lapsi menisi yläkertaan istumaan tietokonehuoneen sohvalle ja katsomaan kun isä lukee sanomalehteä netistä.
Sitten kun lapsi olisi niin vanha että on menossa tarhaan/kouluun, sitten se tarrautuisi muhun ja olisi kuin iilimato mussa kiinni, ulvoisi ja kiljuisi kun jättäisin lapsen tarhaan.
Tämä jatkuisi teini ikään.
Teini iässä lapsi huutaa ja kiroilee etten ole hänen oikea äitinsä ja haista sinä äm*ä vaan p***a jne.
Sitten se täyttäisi 18 ja me ei enään koskaan kuultaisi lapsesta.

Ja kuitenkin halusin sen lapsen. :stick:

Totuus olikin vähän erillainen.
Lapsi otti hyvin vastaan niin minut kuin mieheni, me olimme nopeasti mama ja papa, meidän syliin kiivettiin ja jos joku toinen lapsi uskalsi tulla meidän (lue: repun jossa oli herkkuja) lähelle niin ajoi ne pois heti.
Poika sanoi parin kuukauden jälkeen itse että rakastaa mua (edelleenkin yksi niistä ikimuistoisita kokemuksista)
Sanoi samoihin aikoihin myös että mä en ole hänen äitinsä ja paisko ovia niin että talo vaan tärisi. Uhkaili isälleen että hän ja mama muuttavat nyt lastenkotiin.
Ulvoi, kiljui ja karjui, oli fyysisesti väkivaltainen.
Ja halasi, pussasi, nauraa kikatti, kertoi että rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
Meni vuosi, tuli toka joulu, oli rankkaa katsoa kuinka lapsi on niin paniikissa joulusta ja oireili pahasti.
Joulu meni, lapsi oli taas oma ihana itsensä.
Tuli kesä ja lapsi alkoi pelätä synttäreitään. Sama kommentti kuin joulun suhteen.

Tänään alkoi eskari.
Lapsi kuiskasi että tulee hirveä ikävä. Ja lähti sen jälkeen leikkimään.
Kun menin hakemaan, kuulin että päivä oli sujunut oikein hyvin. Jotain pientä tietenkin oli ollut, mutta hei, kenellä nyt ei olisi.
En ollut erityisen yllättynyt, odotin että pahin kriisi tulee kotona.
Vaan, eipä se tullut.
Läheisyyttä vaan paljon, ja ensimmäistä kertaa eskarin tutustumisesta tähän päivään, lapsi sanoi neutraalilla äänellä menen huomenna eskariin (aikaisemmin on sanonut että ei ole menossa eskariin tai kouluun, vihaa molempia, ei mene.).

Tulevaisuus on mitä on.
Meillä on tempperamenttinen lapsi (niin on kyllä äitikin) meillä riidellään ja rakastetaan 5sekunnin vaihdoin.
Meillä on maailman ihanin ja rakkain lapsi, enkä vaihtaisi päivääkään pois (tai, no yhden päivän voisin vaihtaa).

Rankkaa kyllä, rankempaa kuin mitä kuvittelin, mutta paljon paljon paljon paljon ihanempaa kuin mitä uskalsin villeimmissä toiveissa edes toivoa. :heart:
 
Me ollaan varmaan juuri sellainen kauhukuvien perhe (ainakin, jos laskee yhteen kaikkien lasten ongelmat). Enkä siltikään vaihtaisi elämääni pois. Kymmeniä päiviä kyllä, mutta elämääni ja perhettäni en.

Turha niitä asioita on pelätä, vastaan tulee juuri se, mikä on tullakseen ja se on otettava vastaan sellaisenaan. Voimat ja jaksaminen löytyvät siinä vaiheessa, kun niitä tarvitaan, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Rakkaus ja tuo vaihtoehtojen puute auttavat elämässä eteenpäin.
 

Yhteistyössä