H
hhhhh
Vieras
Että pistää vihaksi äitini ja hänen syyllistämisensä, kun emme menneetkään tänä jouluna hänen luokseen. Olimme ihan omassa kodissamme, siivosin talon, tein itse ruuat, koristelimme kuusen jne. Tänään sitten puhuimme puhelimessa ja hän voivotteli, kun oli niin hiljaista kun emme olleet siellä ja he olivat isän kanssa vaan ihan kahdestaan jne jne.
No, joka kerta kun olen pakannut lapset ja ison tavarakuorman autoon ja ajanut sen 350 kilometriä mummolaan, olen saanut kuulla miten olen kamalan hankala ihminen ja meistä on kamalasti vaivaa, meille ei jaksa laittaa ruokaa, ja taasko pitää käydä kaupassa ja sitä ja tätä tehdä. Kuitenkaan minun ei anneta tehdä itse mitään, tai ainakin siitä nousee kamala meteli jos haluan itse käydä esim. kaupassa.
Saan myös kuulla säännöllisesti kuinka en osaa ottaa muita huomioon (kun meillä sattuu olemaan eri päivärytmi kuin vanhemmillani ja emme esim. välttämättä ole nukkumassa juuri silloin kun se sopisi heille). Isä huudattaa väkivaltaohjelmia tv:stä kun lapset (2v ja 3 v) ovat vieressä, yhtäkkiä ei saakaan leikkiä kun siitä lähtee ääntä ja se häiritsee, äidin koira kärsii kamalasti lasten äänistä. Puhhuijaa.
En voi mennä edes ovesta ulos lenkille kun äiti tulee kysymystulvan kanssa vastaan: "Missä olit? Juttelitko jonkun kanssa? Oliko siellä sitä/tätä/tuota?" Missään he eivät ikinä käy, istuvat kotona kaikki päivät. Isä katsoo telkkaria ja äiti juttelee koiralle.
Ja joka paikasta toitotetaan sitä miten kamalaa on kun vanhuksista ei välitetä. Vanhempani eivät ole tosin edes vanhoja, 60 ja 58, mutta tuollaisia he ovat olleet aina.
Kiitos kun sain purkautua, en vain tiedä mitä pitäisi tehdä. Odottaa muutama vuosi että lapset kasvavat enkä itse olisi niin väsynyt? Nyt ottaa päähän se jatkuva syyllistäminen ja määräily. Olen kuitenkin työssäkäyvä, yli 30-vuotias korkeasti koulutettu ihminen...
No, joka kerta kun olen pakannut lapset ja ison tavarakuorman autoon ja ajanut sen 350 kilometriä mummolaan, olen saanut kuulla miten olen kamalan hankala ihminen ja meistä on kamalasti vaivaa, meille ei jaksa laittaa ruokaa, ja taasko pitää käydä kaupassa ja sitä ja tätä tehdä. Kuitenkaan minun ei anneta tehdä itse mitään, tai ainakin siitä nousee kamala meteli jos haluan itse käydä esim. kaupassa.
Saan myös kuulla säännöllisesti kuinka en osaa ottaa muita huomioon (kun meillä sattuu olemaan eri päivärytmi kuin vanhemmillani ja emme esim. välttämättä ole nukkumassa juuri silloin kun se sopisi heille). Isä huudattaa väkivaltaohjelmia tv:stä kun lapset (2v ja 3 v) ovat vieressä, yhtäkkiä ei saakaan leikkiä kun siitä lähtee ääntä ja se häiritsee, äidin koira kärsii kamalasti lasten äänistä. Puhhuijaa.
En voi mennä edes ovesta ulos lenkille kun äiti tulee kysymystulvan kanssa vastaan: "Missä olit? Juttelitko jonkun kanssa? Oliko siellä sitä/tätä/tuota?" Missään he eivät ikinä käy, istuvat kotona kaikki päivät. Isä katsoo telkkaria ja äiti juttelee koiralle.
Ja joka paikasta toitotetaan sitä miten kamalaa on kun vanhuksista ei välitetä. Vanhempani eivät ole tosin edes vanhoja, 60 ja 58, mutta tuollaisia he ovat olleet aina.
Kiitos kun sain purkautua, en vain tiedä mitä pitäisi tehdä. Odottaa muutama vuosi että lapset kasvavat enkä itse olisi niin väsynyt? Nyt ottaa päähän se jatkuva syyllistäminen ja määräily. Olen kuitenkin työssäkäyvä, yli 30-vuotias korkeasti koulutettu ihminen...