3
30 Nainen
Vieras
Olen melkein kolmikymppinen nainen. Tältä palstalta lukiessani tuota "kolmikymppisketjua" missä puhuttiin "nousujohteisesta urasta", "omaisuudesta" ja sellaisesta niin tuli hieman "outo" olo 
En tiedä onko muita kaltaisiani edes olemassa. Olen siis pian 30v. Voisi kait sanoa, että olen laiska tai mukavuudenhaluinen. En koskaan ottanut opiskeluja tosissaan. Koulussa kävin pakollisen määrän, mutta sielläkin kaikkea muuta tekemässä kuin "pänttäämässä". Ehkä päästäni puuttuu jokin ruuvi, mutta en vain ole osannut ajatella, kuinka tärkeää olisi opiskella jne. Tavoitteeni ei ole koskaan ollut hyvä tutkinto, ura, omaisuus jne.
Peruskoulun jälkeen (päästötodistus jotain seiskan keskiarvo) ei ollut sen kummempia suunnitelmia, kokeilin vähän sitä sun tätä. Hajanaisia opintoja, ei mistään lopputukintoa. Enemmän aika meni juhlimiseen. Olin 17v kun tapasin nykyisen mieheni. Hän on minua reilusti vanhempi. Hän otti minut "siipiensä suojaan". Eli muutin hänen luo asumaan, eikä minun tarvinnut osallistua mihinkään kustannuksiin. Jotenkin vain kaikki meni niin, että muutamien hajanaisten ja vähemmän menestyksekkäitten opintovuosien jälkeen lopetin nekin. Kun en keksinyt mikä minua kiinnostaisi opiskella niin päätin olla tekemättä mitään. Mies kävi töissä ja huolehti kaikesta, kustansi kaiken. Asiasta ei koskaan edes puhuttu. Jopa ruokaa ei minun tarvinnut laittaa, eikä tehdä kotiöitä, sillä nekin mies teki aina. Kyllä, minulla on todella hyvä ja hyväluonteinen mies
Vielä tänä päivänäkään minulla ei ole ammattia, ei kunnollisia opintoja, ei omaisuutta, ei mitään. Työurani koostuu muutamista harjoittelujaksoista, sekä muutamasta työskentelyvuodesta mieheni yrityksessä (paikalla olin silloin kun huvitti ja oikeasti en tehnyt mitään) Nykyään voin sentään sanoa ammattini olevan yrittäjä. Minulla on oma yritys, mutta tuntuu etten jaksa sitäkään pitää. Teen sitä vain sen vuoksi, etten tiedä mitä muutakaan tekisin. Yksinkertaisesti en millään edes viitsisi alkaa enää mitään ammattia opiskelemaan, eikä tavallinen työpaikka kiinnosta ollenkaan, tuskin edes pääsisin mihinkään. Yrityskin on huonosti tuottava, ja senkin kulut melkein mieheni makselee, sitä pidetään pystyssä vain siksi että minulla olisi jokin työ. Mieheni on todella ymmärtäväinen.
Vieläkin mieheni maksaa kaiken elämämme. Olen kait päässyt niin helpolla, että olen tullut hyvin laiskaksi. Olen alkanut ajattelemaan, että unelmien elämäni olisi oikeastaan ihan kotirouvana oleminen. Ehkä lopetan yrityksenkin ja jään kotiin. Se mikä minua oikastaan vähääkään kiinnostaa on oma itseni. Siis kauneudenhoito, vaatteet, ostokset, kodin sisustaminen jne. Minulla on toki vielä unelmia suuremmastakin omaisuudesta, sekä loistokkaammasta elämästä, ns. "mukavasta elämästä" eli en ole ihan tyytyväinen nykyiseen. Minulla on ajatus, että mies on perheen pää ja elättäjä. Naisen "työ" on olla kaunis ja huolehtia itsestään ja näin täyttää naiseuden tehtävä ja "edustaa" miestään ja kotia. Kauneudenhoito, ulkonäkö, liikunta, matkustelu, juhliminen, kodin sisustaminen upeaksi ovat asiat, joilla haluan täyttää elämäni.
Mutta, tiedän että se aiheuttaa paheksuntaa tällainen elämäntyyli ja ajattelumaailma. Ehkä jossain ulkomailla se olisi enemmän normaalia, mutta ei suomessa. Siksi en koskaan live-elämässä kerro näistä ajatuksista tai elämäntyylistäni, koska tiedän että joutuisin paheksunnan kohteeksi. Siksi vedän "roolia" raskaan yrittäjän työstä, kuinka paljon teen jne. Olen varma, että minut tuomittaisiin laiskaksi ja mieheni rahoilla eläjäksi, vaikka niinhän olenkin. En vain halua kohdata sitä ihmisten vihaa siitä. Olen jo hyväksynyt ajatuksen, että itse en koskaan tule omalla työlläni (millä työllä?) mitään ansaitsemaan, en saamaan omaisuutta, siis tarvitsen miehen, joka kustantaa kaiken ja hoitaa elämäni. Arvaatte jo varmaan, että olen hyvin kaunis ja ollut aina suosittu miesten keskuudessa. Kaunis, seksikäs, mukava jne. Siksi ehkä mieheni haluaa elättää minua, koska ei halua menettää minua, enkä minä halua menettää häntä, koska saattaisi olla etten löytäisi ihan heti yhtä "hyvää" miestä.
Ulkonäköni onkin minulle se suurin "omaisuusarvo", jonka avulla voin saavuttaa helpon ja mukavan elämän. Ilman sitä ei tällainen tulisi kuuloonkaan vaan olisin varmaan se tavallinen Siwan kassa. Siis joutunut aina tekemään elämäni eteen kaikkeni jne. Lapsia en ole tehnyt enkä tule tekemään, aivan vain sen vuoksi että ei kiinnosta enkä viitsi. Pelkkä ajatuskin ihan plääh..
Tiedän, että mieheni ei jätä minua. Sen hän on sanonut, ja sanoo joka päivä. Sekä sen kuinka paljon rakastaa minua. Uskon sen olevan totta, muuten hänellä ei olisi mitään syytä elättää minua. Mutta on hänestäkin varmaan hienoa esitellä minut "kaunis nukke" muille ihmisille omana vaimonaan, olen siis siinäkin mielessä miehelleni arvokas. Mieheni on hyvin vaatimaton ihminen, siis vaatimuksiltaan, hänet on helppo pitää tyytyväisenä. Yleensä en jaksa kyllä tehdä yhtään mitään hänen eteensä. Kotonakin minä olen se jota mies palvelee. No, joskus keitän kahvit sunnuntai-aamuna tai imuroin, pesen wc-pöntön jos jaksan. Mies pesee pyykit, tekee ruoan ja kaiken muun. Hän on ymmärtäväinen. Jos minun pitäisi tehdä jotain ja ei huvita niin sanon "olen väsynyt" tai "pääni on kipeä" ja hän kehoittaa minua heti menemään lepäämään ja tekee itse kaiken.
Joskus olen ollut jopa ikävystynyt, koska kaikki on ollut niin "helppoa". Etsin jännitystä salasuhteista, intohimoisesta seksistä ja kaikesta vaarallisesta. Olen jäänyt kiinnikin, mutta mies on antanut anteeksi aina. Ei kuulema halua menettää minua. Nyt olen jo kyllästynyt näihin suhteisiinkin, koska tunnen saavani miehiä liian helposti. Olen oikeastaan kyllästynyt kaikkeen. Päivät vedän "työteliästä rooliani" ja illat lojun kotona alkoholia naukkaillen ja mies "hoitaa" minua. Joskus raivostun kaikkeen ja uhkaan jättää mieheni ja koko nykyisen elämän. Sanon, että seuraavaksi haluan jonkun ministerin tai miljonäärin, sekä loistokkaamman elämän. En perusturvaa kuten nyt vaan loistoa ja luksusta! Silloin aina mieheni hätääntyy ja tulee surulliseksi ja vieläkin huomaavaisemmaksi.
Luottotietonkin laiskuudessani ja ostohimossani sössin jo parikymppisenä. Ulosotolle en lyhennä velkojani penniäkää enkä koskaan aijo niitä maksaa. Siksikään en halua mennä töihin, koska palkastani vietäisiin silloin.
Joskus olen kuitenkin masentunut, koska kaikki on liian helppoa. En tiedä aina kuka tai mikä olen, en pysty määrittelemään itseäni, koska minulla ei oikeastana omana itsenäni ole mitään. Joskus ajattelen, mitä jos mieheni vaikka kuolisi ja joutuisin yhtäkkiä puille paljaille? No, sitten etsisin uuden miehen ja elättäjän, mutta toki nykyinen mieheni on minulle rakas. Kun näitä onnettomia mietteitä tulee mieleeni otan aina viinaa. Humalassa ne ajatukset helpottaa. Tai hankin piristävän ja jännitystä tuovan uuden rakastajan, se vasta onkin jotain!
Kukaan ei tiedä, että elämäni on näin "helppoa". He luulevat että menestyn yritykselläni ja elätän itseni kovalla työllä ja että miehelläni ja minulla on omat erilliset rahat. Näin aina asiat esitän. Joskus kun kuuntelen omanikäisteni juttuja opinnoistaan, hienoista ammateistaan, työstään, asunnoistaan, autoista, joita siis työllään tienaavat niin minulle tulee hyvin "vieraantunut" olo ja tunnen itseni olevan niin kaukana heistä. Tulee hyvin yksinäinen olo ja taas pakenen alkoholiin ja "mielikuvitusmaailmaani".
Tuntuu kieltämättä joskus kummalliselle, että minulle ne ihmisten tavalliset elämänasiat opiskelut, ammattiinvalmistuminen, työura, lapset jne. ovat aivan vieraita asioita. En osaa päättää onko se hyvä vai paha asia...
En tiedä onko muita kaltaisiani edes olemassa. Olen siis pian 30v. Voisi kait sanoa, että olen laiska tai mukavuudenhaluinen. En koskaan ottanut opiskeluja tosissaan. Koulussa kävin pakollisen määrän, mutta sielläkin kaikkea muuta tekemässä kuin "pänttäämässä". Ehkä päästäni puuttuu jokin ruuvi, mutta en vain ole osannut ajatella, kuinka tärkeää olisi opiskella jne. Tavoitteeni ei ole koskaan ollut hyvä tutkinto, ura, omaisuus jne.
Peruskoulun jälkeen (päästötodistus jotain seiskan keskiarvo) ei ollut sen kummempia suunnitelmia, kokeilin vähän sitä sun tätä. Hajanaisia opintoja, ei mistään lopputukintoa. Enemmän aika meni juhlimiseen. Olin 17v kun tapasin nykyisen mieheni. Hän on minua reilusti vanhempi. Hän otti minut "siipiensä suojaan". Eli muutin hänen luo asumaan, eikä minun tarvinnut osallistua mihinkään kustannuksiin. Jotenkin vain kaikki meni niin, että muutamien hajanaisten ja vähemmän menestyksekkäitten opintovuosien jälkeen lopetin nekin. Kun en keksinyt mikä minua kiinnostaisi opiskella niin päätin olla tekemättä mitään. Mies kävi töissä ja huolehti kaikesta, kustansi kaiken. Asiasta ei koskaan edes puhuttu. Jopa ruokaa ei minun tarvinnut laittaa, eikä tehdä kotiöitä, sillä nekin mies teki aina. Kyllä, minulla on todella hyvä ja hyväluonteinen mies
Vielä tänä päivänäkään minulla ei ole ammattia, ei kunnollisia opintoja, ei omaisuutta, ei mitään. Työurani koostuu muutamista harjoittelujaksoista, sekä muutamasta työskentelyvuodesta mieheni yrityksessä (paikalla olin silloin kun huvitti ja oikeasti en tehnyt mitään) Nykyään voin sentään sanoa ammattini olevan yrittäjä. Minulla on oma yritys, mutta tuntuu etten jaksa sitäkään pitää. Teen sitä vain sen vuoksi, etten tiedä mitä muutakaan tekisin. Yksinkertaisesti en millään edes viitsisi alkaa enää mitään ammattia opiskelemaan, eikä tavallinen työpaikka kiinnosta ollenkaan, tuskin edes pääsisin mihinkään. Yrityskin on huonosti tuottava, ja senkin kulut melkein mieheni makselee, sitä pidetään pystyssä vain siksi että minulla olisi jokin työ. Mieheni on todella ymmärtäväinen.
Vieläkin mieheni maksaa kaiken elämämme. Olen kait päässyt niin helpolla, että olen tullut hyvin laiskaksi. Olen alkanut ajattelemaan, että unelmien elämäni olisi oikeastaan ihan kotirouvana oleminen. Ehkä lopetan yrityksenkin ja jään kotiin. Se mikä minua oikastaan vähääkään kiinnostaa on oma itseni. Siis kauneudenhoito, vaatteet, ostokset, kodin sisustaminen jne. Minulla on toki vielä unelmia suuremmastakin omaisuudesta, sekä loistokkaammasta elämästä, ns. "mukavasta elämästä" eli en ole ihan tyytyväinen nykyiseen. Minulla on ajatus, että mies on perheen pää ja elättäjä. Naisen "työ" on olla kaunis ja huolehtia itsestään ja näin täyttää naiseuden tehtävä ja "edustaa" miestään ja kotia. Kauneudenhoito, ulkonäkö, liikunta, matkustelu, juhliminen, kodin sisustaminen upeaksi ovat asiat, joilla haluan täyttää elämäni.
Mutta, tiedän että se aiheuttaa paheksuntaa tällainen elämäntyyli ja ajattelumaailma. Ehkä jossain ulkomailla se olisi enemmän normaalia, mutta ei suomessa. Siksi en koskaan live-elämässä kerro näistä ajatuksista tai elämäntyylistäni, koska tiedän että joutuisin paheksunnan kohteeksi. Siksi vedän "roolia" raskaan yrittäjän työstä, kuinka paljon teen jne. Olen varma, että minut tuomittaisiin laiskaksi ja mieheni rahoilla eläjäksi, vaikka niinhän olenkin. En vain halua kohdata sitä ihmisten vihaa siitä. Olen jo hyväksynyt ajatuksen, että itse en koskaan tule omalla työlläni (millä työllä?) mitään ansaitsemaan, en saamaan omaisuutta, siis tarvitsen miehen, joka kustantaa kaiken ja hoitaa elämäni. Arvaatte jo varmaan, että olen hyvin kaunis ja ollut aina suosittu miesten keskuudessa. Kaunis, seksikäs, mukava jne. Siksi ehkä mieheni haluaa elättää minua, koska ei halua menettää minua, enkä minä halua menettää häntä, koska saattaisi olla etten löytäisi ihan heti yhtä "hyvää" miestä.
Ulkonäköni onkin minulle se suurin "omaisuusarvo", jonka avulla voin saavuttaa helpon ja mukavan elämän. Ilman sitä ei tällainen tulisi kuuloonkaan vaan olisin varmaan se tavallinen Siwan kassa. Siis joutunut aina tekemään elämäni eteen kaikkeni jne. Lapsia en ole tehnyt enkä tule tekemään, aivan vain sen vuoksi että ei kiinnosta enkä viitsi. Pelkkä ajatuskin ihan plääh..
Tiedän, että mieheni ei jätä minua. Sen hän on sanonut, ja sanoo joka päivä. Sekä sen kuinka paljon rakastaa minua. Uskon sen olevan totta, muuten hänellä ei olisi mitään syytä elättää minua. Mutta on hänestäkin varmaan hienoa esitellä minut "kaunis nukke" muille ihmisille omana vaimonaan, olen siis siinäkin mielessä miehelleni arvokas. Mieheni on hyvin vaatimaton ihminen, siis vaatimuksiltaan, hänet on helppo pitää tyytyväisenä. Yleensä en jaksa kyllä tehdä yhtään mitään hänen eteensä. Kotonakin minä olen se jota mies palvelee. No, joskus keitän kahvit sunnuntai-aamuna tai imuroin, pesen wc-pöntön jos jaksan. Mies pesee pyykit, tekee ruoan ja kaiken muun. Hän on ymmärtäväinen. Jos minun pitäisi tehdä jotain ja ei huvita niin sanon "olen väsynyt" tai "pääni on kipeä" ja hän kehoittaa minua heti menemään lepäämään ja tekee itse kaiken.
Joskus olen ollut jopa ikävystynyt, koska kaikki on ollut niin "helppoa". Etsin jännitystä salasuhteista, intohimoisesta seksistä ja kaikesta vaarallisesta. Olen jäänyt kiinnikin, mutta mies on antanut anteeksi aina. Ei kuulema halua menettää minua. Nyt olen jo kyllästynyt näihin suhteisiinkin, koska tunnen saavani miehiä liian helposti. Olen oikeastaan kyllästynyt kaikkeen. Päivät vedän "työteliästä rooliani" ja illat lojun kotona alkoholia naukkaillen ja mies "hoitaa" minua. Joskus raivostun kaikkeen ja uhkaan jättää mieheni ja koko nykyisen elämän. Sanon, että seuraavaksi haluan jonkun ministerin tai miljonäärin, sekä loistokkaamman elämän. En perusturvaa kuten nyt vaan loistoa ja luksusta! Silloin aina mieheni hätääntyy ja tulee surulliseksi ja vieläkin huomaavaisemmaksi.
Luottotietonkin laiskuudessani ja ostohimossani sössin jo parikymppisenä. Ulosotolle en lyhennä velkojani penniäkää enkä koskaan aijo niitä maksaa. Siksikään en halua mennä töihin, koska palkastani vietäisiin silloin.
Joskus olen kuitenkin masentunut, koska kaikki on liian helppoa. En tiedä aina kuka tai mikä olen, en pysty määrittelemään itseäni, koska minulla ei oikeastana omana itsenäni ole mitään. Joskus ajattelen, mitä jos mieheni vaikka kuolisi ja joutuisin yhtäkkiä puille paljaille? No, sitten etsisin uuden miehen ja elättäjän, mutta toki nykyinen mieheni on minulle rakas. Kun näitä onnettomia mietteitä tulee mieleeni otan aina viinaa. Humalassa ne ajatukset helpottaa. Tai hankin piristävän ja jännitystä tuovan uuden rakastajan, se vasta onkin jotain!
Kukaan ei tiedä, että elämäni on näin "helppoa". He luulevat että menestyn yritykselläni ja elätän itseni kovalla työllä ja että miehelläni ja minulla on omat erilliset rahat. Näin aina asiat esitän. Joskus kun kuuntelen omanikäisteni juttuja opinnoistaan, hienoista ammateistaan, työstään, asunnoistaan, autoista, joita siis työllään tienaavat niin minulle tulee hyvin "vieraantunut" olo ja tunnen itseni olevan niin kaukana heistä. Tulee hyvin yksinäinen olo ja taas pakenen alkoholiin ja "mielikuvitusmaailmaani".
Tuntuu kieltämättä joskus kummalliselle, että minulle ne ihmisten tavalliset elämänasiat opiskelut, ammattiinvalmistuminen, työura, lapset jne. ovat aivan vieraita asioita. En osaa päättää onko se hyvä vai paha asia...