Arvatkaapas kuka passitettiin kotiin odottelemaan, kun vauva ei käynnistelystä huolimatta halunnut vielä syntyä. :headwall: Kaksi päivää sain cytotecia ja sai kyllä aikaan supisteluja, välillä melko säännöllisiä ja kipeitäkin, mutta aina ne vaan kuitenkin jossain vaiheessa hiipui. Pettynyt olo, kun olin niin asennoitunut, että vauva tämän viikon aikana syntyy, mutta pakko vain ajatella, että sillä on vaan niin hyvä olla masussa, ettei halua vielä ulos... Kontrolliajan sain viikon päähän vasta, jolloin on laskettu aika ja mulla iskikin heti paniikki, että apua nyt joudun varmasti siihen sektioon kun vauva vaan kasvaa ja kasvaa tässä odotellessa. Itkeskelin siellä hormoonihöyryissäni vähän väliä ja pääsin onneksi synnytysosaston kätilön kanssa juttelemaan pelostani ja siitä oli kyllä kovasti apua. Hän vakuutteli, että kyllä se vauva voi silti mahtua ja eihän sitä tiedä vaikka lähtö tulisi ihan luonnostaan jo vaikka tänä iltana. Ihana kyllä toisaalta olla kotona taas. Täällä ei tarvitse keskittyä odottamaan vaan voi puuhailla muuta. Sairaalassa sitä jotenkin koko ajan tarkkaili omia tuntemuksiaan, jokaista pientä vihlaisua ja odotteli, että jokohan se nyt alkaa. Malttamattomana odotan, että esikoinen herää päiväunilta, kun en oo koskaan ollut siitä näin kauan erossa, yli kahta vuorokautta, en koskaan edes yhtä yötä. Päätin, että nyt loppui odotus mun kohdalla, turha sitä on stressata, menee vaan mielenterveys jos antaa peloille vallan. Kai se sieltä aikanaan tulee tavalla tai toisella ja tuskin mää siihen sektioonkaan kuolen... Nytkin vähän väliä supistelee, että ei tässä välttämättä enää montaa päivää edes mene.
Paljon onnea celia, FiOna, ikuisuus ja polttaja pienokaisista! :heart: :heart: :heart:
Ja tsemppiä kaikille kärsimättömille! :hug:
