Synnytin kaksoset piikukeskosina rv 30 Helsingin Naistenklinikalla alakautta. Vuosi 2006.
Synnytyksessä mukana olleet 2 kätilöä ja harjoittelija (+ ne lukuisat lääkärit ) olivat erittäin hyviä ammattilaisia itse synnytyksessä.
Synnytyksen jälkeen ei sitten minulle enää tehtykään mitään muuta kuin synnyttäneiden osastolla pakolliset tikkien tarkistukset. Olin vauvattomassa huoneessa yhdessä toisen äidin kanssa jonka lapset olivat teholla eri rakennuksessa. Meidät ikäänkuin unohdettiin sinne. Olin aivan pihalla eikä kukaan hoitaja käynyt edes selittämässä mistä saa hakea ruokaa, missä voisi pumpata maitoa tms. Nkl:n synnyttäneiden osastolta jäi siis todella huonot kokemukset.
Synnytyskertomus -ja keskustelu -MITÄ ne ovat?!?
Synnytyksessä mukana ollut kätilö (kumpikaan heistä ) ei koskaan käynyt minulle mitään enää sanomassa synnytyksen jälkeen vaikka olin osastolla 3 päivää. Kukaan ei myöskään kertonut minulle, että olisi sellainen tapa, enkä itse sitä tiennyt, joten en osannut perään huudella.
Lähtöpäivänä vuoteeni viereen tuli minulle täysin vieras ja ennen näkemätön erittäin huonosti suomea puhuva hoitaja (virolainen ehkä ), joka kävi mekaanisesti läpi lomakkeen jossa oli ruksi ruudussa tyyppisesti ruksailtu synnytyksessä käytetyt puudutteet, aukeamisvaiheen ja ponnistusvaiheiden kestot (jotka olivat aivan mitä sattuu, eivätkä vastanneet lainkaan omaa kokemustani), jne.
Lomakkeessa ei siis ollut vapaasti kirjoitettua tekstiä, enkä siksi tiedä, oliko siinä kyseessä synnytyskertomus vai mikä se oli.
Keskustelua ei hoitajan kanssa käyty, hänellä oli kiire pois. Kysyi väkinäisesti että mikä on lasten kunto, eikä halunnut selvästikään kuunnella vaustaustani. Tuossa vaiheessa lapset olivat vielä kiikun kaakun ja siis piuhoissa teholla.
Sairaalan sosialityöntekijä tuli kanssani juttelemaan lähinnä keskosiin liittyvistä tuista ja puolisolle myönnettävästä sairauslomasta ja muista kelan asioista. Hän kyseli myös voinnistani, mutta koska keskustelu käytiin KÄYTÄVÄLLÄ vierailutilassa joka oli aivan täynnä muita ihmisiä, en pystynyt hänelle siinä shokkitilanteessa oiken tunteistani avautumaan.
Olen 2 vuoden jälkeen terapoinut itseäni yksityisessä traumapsykoterapiassa, joka todella oli tarpeen.
Oma kokemukseni oli, että kätilöt ja hoitajat luikkivat pakoon kun pitäisi kohdata vaikeita asioita kuten keskosen syntymä, huoli lapsen hengestä ja mahdollisista vammoista. Silloin kun tarve asioiden läpikäyntiin olisi suurin, ei apua tarjota. Erityisesti mietityttää se, että tämä tapahtui Suomen johtavassa synnytyssairaalassa, jossa hoidetaan paljon nimenomaan riskisynnytyksiä ja varmasti keskosten äitien hoitaminen on aivan jokapäiväistä synnyttäneiden osaston hoitajille. Miten siellä voidaan toimia noin tökerösti? Siellä jos jossain pitäisi hallita traumaattisten tilanteiden jälkipuinti.