Haukkuja kuitenkin saan näistä ajatuksista

[Pelkääjä rv 20]

En ehtinyt veriseuloihin (lapsi olikin liian vanha alkuseulaan) eikä itse asiassa mistään vkon 15 seulan mahdollisuudesta edes kerrottu. Niskaturvotus oli normaali, mutta nyt pelkään kuitenkin, että mitä jos odotan vammaista lasta. Neuvolassa vaan kohautettiin hartioita, että jaa, et sitten ehtinyt seulaan, mutta mitään rauhoittelua en saanut. Pelkään suorastaan taikauskoisesti, että mitä jos kuitenkin saamme vammaisen lapsen... Tietenkin pelkään myös sitä, miten lapsi voi vammautua synnytyksessä, varsinkin kun kaikkialta kuulee, että kätilöt ja lääkärit haluavat väen vängällä yrittää alatiesynnytystä vaikka kuinka pitkään, riskirajoille asti (saati sitten oma tuska siinä tilanteessa...).

Kuinka yleistä on, että normaalista niskaturvotuksesta huolimatta lapsella onkin esim. down? Tunnen itseni tosi hölmöksi, kun mietin, että pitäisikö mennä johonkin lapsivesitutkimukseen ja samalla mietin, että jos en mene ja synnytän esim. down-lapsen, niin kadunko sitten loppuelämäni, että en mennyt tutkimukseen. Neuvolassa on ihan turha puhua mistään peloista, koska niille kaikki on niin "luonnollista", eikähän se heidän elämäänsä liikauta mitenkään.

 

[jaa-a-a]

Riippuu iästäsi, mutta riski saada down-lapsi on alle 5% luokkaa aina 35-vuoden ikään asti, jolloin sen riski on noin 5%. Niskaturvotusta mitattaessa voidaan myös katsoa näkyykö nenäluu, katsottiinko sinulla? Down-lapsista sitä ei tuossa vaiheessa 78% näy lainkaan.

No, riski saada down-lapsi on siis pieni ja jos se osuu omalle kohdalle, niin uskon että lasta rakastaa silti.

 

[jaa-a-a]

Lisään vielä, että olitko rakenneultrassa? Eihän sekään downia poissulje, mutta siinä voidaan sulkea pois ainakin vakavia sydänvikoja, joita down-lapsilla usein on "sivutuotteena".

Totuus on kuitenkin se, että moni syntymään asti pääsevä down (osa kuolee kohtuun, osa keskeytetään seulojen tuloksena) läpäisee seulat eli jäisi kiinni vain yksityisesti suoritetussa punktiossa (eli ei tulisi kärähtämistä normiseuloissa ja siksi ei siis kunnallista punktiota), mutta riski saada down-lapsi on pieni ja onhan tuossa toimenpiteessäkin pieni keskenmenon riski. Voisitko antaa itsellesi anteeksi, jos raskaus menisi kesken ja tutkimustulos olisi "normaali kromosomisto" eli siltä osin terve lapsi??

 

[Antakaas tulla..]

No itse en ainakaan sinua ala haukkumaan.. Muutenkin raskauteen ja äitiyteen liittyy mielestäni aivan ihmeellisiä odotuksia ja oletuksia ja moralisointia, vaikka raskaus on jokaisen naisen oma asia. Esim. juuri tuo raskauden keskeytys mahdollisen sikiön vamman takia, tupakointi raskauden aikana tai muuten vain kielteiset tunteet koko raskautta ja lapsentuloa kohtaan.. Sääli, että jos joku uskaltaa koittaa asiasta saada keskustelua aikaan tyssää se monesti haukkujen ja syyttelyiden alle.

Jotenkin on oletus, että naisen pitäisi automaattisesti uhrautua raskauden puolesta ja lopettaa esimerkiksi tupakointi tai pukata kielteiset ajatukset kokonaan sivuun.. Itse en polta tai muutenkaan minulle ei ole ongelma kyseisten asioiden kanssa, mutta ihme moralisointia varmasti olisi luvassa jos asiat olisivat toisin.

Itselläni on raskaus alussa, seitsemättä viikkoa tässä mennään.. Ultra jossain vaiheessa ensi kuuta ekaa kertaa varmaan, jossa sitten selvitetään se onko vatsassa mitään, josta voisi sitten lapsi kehittyä. Silti voin vannoa, että mikäli jossain vaiheessa raskautta paljatuisi, että lapsella on jokin rakenteellinen kehitysvamma tekisin kaikkeni raskauden keskeytyksen saamiseksi. En epäilisi hetkeäkään ja mieheni on samoilla linjoilla..

Tiedän, että vammautuminen voi sattua myös synnytyksen yhteydessä tai joskus myöhemminkin elämässä ja että kaikkia vammoja ei voi raskauden aikana nähdä ja sitten olisin valmis asian eteen mukautumaan. Mutta tieten tahtoen en alkaisi vammaista lasta synnyttämään..

Mielipiteeni voi suututtaa joitain, mutta se sallittakoon. Minulla on kuitenkin henkilökohtaista kokemusta siitä, mitä vammainen lapsi perheessä käytännössä tarkoittaa; pikkuveljeni on vammainen. Ja niin julmalta kuin se kuulostaakin, maailma ei ole hyvä paikka vammaiselle ihmiselle.. Ja vammaisuus vaikuttaa koko perheeseen.. Olen tätä arkea ja sen kuluttavuutta saanut seurata suuren osan elämästäni, enkä suoraan sanottuna toivoisi moista kenellekään..

 

[Olen kiitollinen siitä mitä saan]

Ennen kun ei vielä ollut mitään ultria sun muita, oletus oli että lapsi on terve. Nykyään se pitää erikseen todistaa eikä siltikään uskota. Kuka tahansa voi koska tahansa vammautua esim. auto-onnettomuudessa tms. Voit kaatua suihkussa ja lyödä pääsi tai taittaa niskasi, tai tuleva lapsi voi juosta auton alle ja vammautua. Elämässä voi tapahtua MITÄ TAHANSA. Voi miettiä että mihin haluaa elämänsä käyttää, iloitakseen tulevasta lapsesta ja siitä että saa lapsia ja että kaikki on juuri nyt hyvin, vai käyttääkö elämänsä pelkoihin, joilla ei edes ole todellisuuspohjaa ja niiden lietsomiseen. Elämä on valintoja.

 

[kiitollinen myös]

Olen 22 vuotias ja esikoiseni syntyi nyt kesällä. Hänellä todettiin downin syndrooma. Mistään seuloista sitä ei nähty.... Olihan se aluksi hankala hyväksyä, tottakai. Mutta nyt kun lapsi on jo yli 3kk niin en voisi kuvitellakkaan vaihtavani sitä muuhun. En pystynyt edes kuvittelemaan että saisin vammaisen lapsen. Koska olen niin nuori. Myös yksi 19 vuotias kaverini sai down lapsen. Ja se on totta että ne jotka syntyvät downin syndrooman kanssa, eivät ole yleensä jääneet seuloissa kiinni. Koska keskeytyksiä tehdään niin paljon. Ja vaikka olisi huomattu raskausaikana että on poikkeavaa, niin en olisi missään vaiheessa voinut keskeyttää raskautta. Kun ajattelee sitä pientä ihmeellistä elämää siellä masussa. Äidinrakkaus on ihmeellinen asia.

 

[Pelkääjä rv 20]

Olen yli 35-vuotias. Onko tämän ikäisten down-riski todella noin valtava???? Siis että sadasta raskaudesta syntyy 5 down-lasta??? Järkyttävää, miten voi olla!!!??? Miksei kukaan ole varoittanut!!??

Tiedän kyllä, että elämässä voi tapahtua kaikenlaista, mutta kun nimenomaan tämä asia VOISI olla sellainen, johon voi vaikuttaa ts. keskeyttää raskauden, jos tietää kromosomipoikkeavuudesta. Ja kyllä minä pelkään, että mitä jos en osaakaan rakastaa älyllisesti vammaista lasta. Ikuisesti kiinnisidottuna ihmiseen, joka ei koskaan nouse siivilleen... Miten osaisin iloita lapsesta, joka ei tule koskaan elämään normaalia elämää, joka ei koskaan kehity aikuiseksi? Taatusti olisin myös kateellinen kaikkia niitä kohtaan, joiden lapsi on terve... Lapsellekin ihan kauhea paikka, jos äiti ei pysty rakastamaan...

Rakenneultra on vasta tulossa. Voiko siitä nähdä vielä jotain?

 

[Pelkääjä rv 20]

Niin ja mistään nenäluusta ei kätilö ekassa ultrassa hisahtanutkaan, että enpä sitten tiedä, onko mitattu. Kaikki meni niin nopeasti, että jäin miettimään, miten saivat edes mitattua mitään tarkasti... Voiko sitä mitata vielä rakenneultrassa?

 

[kuka voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin?]

No itse en ainakaan sinua ala haukkumaan.. Muutenkin raskauteen ja äitiyteen liittyy mielestäni aivan ihmeellisiä odotuksia ja oletuksia ja moralisointia, vaikka raskaus on jokaisen naisen oma asia. Esim. juuri tuo raskauden keskeytys mahdollisen sikiön vamman takia, tupakointi raskauden aikana tai muuten vain kielteiset tunteet koko raskautta ja lapsentuloa kohtaan.. Sääli, että jos joku uskaltaa koittaa asiasta saada keskustelua aikaan tyssää se monesti haukkujen ja syyttelyiden alle.

Jotenkin on oletus, että naisen pitäisi automaattisesti uhrautua raskauden puolesta ja lopettaa esimerkiksi tupakointi tai pukata kielteiset ajatukset kokonaan sivuun.. Itse en polta tai muutenkaan minulle ei ole ongelma kyseisten asioiden kanssa, mutta ihme moralisointia varmasti olisi luvassa jos asiat olisivat toisin.

Itselläni on raskaus alussa, seitsemättä viikkoa tässä mennään.. Ultra jossain vaiheessa ensi kuuta ekaa kertaa varmaan, jossa sitten selvitetään se onko vatsassa mitään, josta voisi sitten lapsi kehittyä. Silti voin vannoa, että mikäli jossain vaiheessa raskautta paljatuisi, että lapsella on jokin rakenteellinen kehitysvamma tekisin kaikkeni raskauden keskeytyksen saamiseksi. En epäilisi hetkeäkään ja mieheni on samoilla linjoilla..

Tiedän, että vammautuminen voi sattua myös synnytyksen yhteydessä tai joskus myöhemminkin elämässä ja että kaikkia vammoja ei voi raskauden aikana nähdä ja sitten olisin valmis asian eteen mukautumaan. Mutta tieten tahtoen en alkaisi vammaista lasta synnyttämään..

Mielipiteeni voi suututtaa joitain, mutta se sallittakoon. Minulla on kuitenkin henkilökohtaista kokemusta siitä, mitä vammainen lapsi perheessä käytännössä tarkoittaa; pikkuveljeni on vammainen. Ja niin julmalta kuin se kuulostaakin, maailma ei ole hyvä paikka vammaiselle ihmiselle.. Ja vammaisuus vaikuttaa koko perheeseen.. Olen tätä arkea ja sen kuluttavuutta saanut seurata suuren osan elämästäni, enkä suoraan sanottuna toivoisi moista kenellekään..

En halua, enkä aio sinua moralisoida. Haluan vain sanoa, että kun kyseessä on oma lapsesi, ei sisaruksesi tai muu lähisukulaisesi, niin mielipiteesi saattaa muuttua. Varsinkin, kun olet saanut esikoisesi, ja jos raskaudut toiste. Äidinrakkaus on tosiaan ihmeellistä.

 

[kiitollinen myös]

Nenäluu katsotaan nimenomaan rakenneultrassa.
Pakko tarrata noihin mainitsemiisi asioihin Pelkääjä rv 20. Ensinnäkin, kyllähän joka paikassa (ainakin täällä) toitotetaan noista tilastoista ja riskiluvuista. Uskomatonta ettet ole tiennyt. Toiseksi, se että noin kamalasti pelkää ja antaa pelon vallata sillä että jos tulee vammainen lapsi, teet vaan hallaa itsellesi. Nauti hyvä ihminen siitä raskaudesta ja annan kohtalon määrätä sen mikä sinulle on tarkoitettu. Jos kulutat raskausaikasi pelkäämällä, niin huomaat lapsen syntymän jälkeen katuvasi sitä suunnattomasti.
Yli 90% syntyvistä downeista ei raskausaikana huomata kromosomipoikkeavuutta. Kuten edellä jo mainitsinkin. Suloisempia lapsia en ole tavannut kuin down lapset. Vaikka jäävätkin älyllisesti hieman muista jälkeen (jotkut enemmänkin) niin voi sitä iloa kun saa oman lapsensa kanssa olla niin paljon kauemmin yhdessä... Muut vanhemmat murehtivat että mitä se lapsi siellä nyt puuhaa ja huolehtivat kaikkea mahdollista. Down lapsestani tiedän aina tasan tarkkaan missä hän on, mitä tekee, kenen kanssa. Siis sitten kun hän on aikuinen. Muistakaa, että suurinosa pystyy asumaan ja elämään itsenäisesti. Asuntoloissa enimmäkseen. Eivätkä varmasti häpeä itseään tai sitä millaisiksi ovat syntyneet. Tämäkin riippuu usein siitä miten kotona lasta on hoidettu tämän ollessa pieni. Onko nakattu vaan hoitokotiin vai onko saanut olla rakastavien vanhempien siipien suojassa niin kauan kun on tarvis. Siis missään nimessä en halua tuomita ketään, jos haluaa keskeyttää raskauden. Se on OMA päätös. Mutta minusta on aivan kamalaa tuo ihmisten epätietoisuus asiasta.
Jotkin kromosomipoikkeavuudet ovat vakavia, eikä sikiö selviä syntymäänsä asti. Sydänviat yms ovat useimmille tyypillisiä. Mutta ne korjataan jo heti kun se huomataan. Trisomia 21, eli down on lievin. Myös mosaikismi.
Rakastakaa hyvät ihmiset lapsianne... Vaikka olisi ylimääräinen jalka tai käsi keskellä päätä. He eivät ole tehneet pahaa kenellekkään ja haluavat vain tulla rakastetuiksi ja äidin syliin.

 

[jaa-a-a]

Nenäluu katsotaan nimenomaan rakenneultrassa.

http://www.tekay.fi/index.php?option=com_wrapper&Itemid=71

Kyllä nykyään sitä voidaan tarkkailla jo nt-ultrassa.

 

[Pelkääjä rv 20]

Uskaltaudun nyt sanomaan ääneen asioita, joista yleensä vaietaan, koska niistä saa niin helposti jonkun vammaisvihamielisen rodunjalostajan leiman. Kun en vammaista lasta itselleni halua, niin joku natsi minusta kai sitten sillä perusteella tulee...

Nenäluu katsotaan nimenomaan rakenneultrassa.
Pakko tarrata noihin mainitsemiisi asioihin Pelkääjä rv 20. Ensinnäkin, kyllähän joka paikassa (ainakin täällä) toitotetaan noista tilastoista ja riskiluvuista. Uskomatonta ettet ole tiennyt.

En ole täällä kauheasti lueskellut, eikä mielestäni netin keskustelupalstat edes ole niitä paikkoja, joista noista asioista pitäisi kuulla. Tottakai olen kuullut, että iän myötä riski kasvaa, mutta en sitä, kuinka suuri riski oikeasti on. NEUVOLA olisi mielestäni oikea paikka informaatiolle, mutta siellä ei riskiluvuista ole puhuttu, eikä sieltä saaduissa esitteissäkään ole asiasta mainittu. Juuri googlasin kuitenkin sen verran, että tuo 5 % taitaa sittenkin ONNEKSI olla turhan suuri luku, sillä "Kun 25-vuotiaan äidin mahdollisuus saada Down-lapsi arvioidaan 0,05 %:ksi, on se 35-vuotiaalla äidillä 0,5 %:a ja 45-vuotiaalla äidillä peräti 4 %:a." Eli siis riski puolen prosentin (ei viiden) luokkaa.

Toiseksi, se että noin kamalasti pelkää ja antaa pelon vallata sillä että jos tulee vammainen lapsi, teet vaan hallaa itsellesi. Nauti hyvä ihminen siitä raskaudesta ja annan kohtalon määrätä sen mikä sinulle on tarkoitettu. Jos kulutat raskausaikasi pelkäämällä, niin huomaat lapsen syntymän jälkeen katuvasi sitä suunnattomasti.

"Anna kohtalon määrätä" - nyt voisin vielä jotenkin vaikuttaa siihen kohtaloon. Ei kenellekään voi olla _tarkoitettu_ vammaista lasta. Tai no, varmaan sitten minulle, kun olen niin paha ihminen, joka ei vammaista lasta haluaisi, siitäs saisin, kun muuta toivoin... Kasvattamaan minusta "parempaa ihmistä"?

Yli 90% syntyvistä downeista ei raskausaikana huomata kromosomipoikkeavuutta. Kuten edellä jo mainitsinkin.

Todella pelottavaa.

Suloisempia lapsia en ole tavannut kuin down lapset. Vaikka jäävätkin älyllisesti hieman muista jälkeen (jotkut enemmänkin) niin voi sitä iloa kun saa oman lapsensa kanssa olla niin paljon kauemmin yhdessä...

Tässäkin olen paha ihminen, mutta minun mielestäni down-lapset eivät ole suloisia. Hieman naiivi tuo "ilo saada olla pidempään oman lapsen kanssa", kun ensinnäkin lapsi voi menehtyä jo varhain synnynnäisen sydänvian mukanaan tuomiin komplikaatioihin tai toisaalta sitten se, että harva vanhempi oikeasti nauttii siitä, jos joutuu edelleen huolehtimaan jostain nelikymppisestä "lapsestaan".

Rakastakaa hyvät ihmiset lapsianne... Vaikka olisi ylimääräinen jalka tai käsi keskellä päätä. He eivät ole tehneet pahaa kenellekkään ja haluavat vain tulla rakastetuiksi ja äidin syliin.

No tuota juuri pelkäänkin, että mitä jos en osaa rakastaa... Tottakai haluaisin pystyä rakastamaan vaikka millaista lasta, mutta jos ei vaan pysty. Mitä jos kaikennielevä katkeruus myrkyttää koko elämän?

Meni tämä kirjoitukseni jo vähän ohi alkuperäisestä aiheestakin, mutta kun minua on aina kiusannut se mantra kuinka lapsista pitää aina olla niin kiitollisia ja kuinka ihana oma lapsi aina on - kun mitä jos se ei ole?? Saako vammaisen lapsen vanhempi näyttää negatiivisia tunteitaan?? Eihän kai kukaan toivo, että saisinpa sellaisen "suloisen down-lapsen"??

Nyt varmaan kohtalo sitten rankaisee minua älyllisesti vammaisella lapsella, kun olen kehdannut toivoa tervettä lasta...

 

[Pelkääjä rv 20]

Sanotaan nyt vielä se, että en minä tietenkään haluaisi pelätä ja haluaisin suhtautua luottavaisesti tulevaan. Ikäväkseni en vain pysty. Luonnekysymys varmaan, että pelkää aina pahinta...

 

[kiitollinen myös]

" kiitollinen myös:Nenäluu katsotaan nimenomaan rakenneultrassa.
Pakko tarrata noihin mainitsemiisi asioihin Pelkääjä rv 20. Ensinnäkin, kyllähän joka paikassa (ainakin täällä) toitotetaan noista tilastoista ja riskiluvuista. Uskomatonta ettet ole tiennyt."



Pelkääjä rv 20 "En ole täällä kauheasti lueskellut, eikä mielestäni netin keskustelupalstat edes ole niitä paikkoja, joista noista asioista pitäisi kuulla."

Tarkoitin TÄÄLLÄ paikkakunnalla missä asun.

 

[mama**]

Minusta se osoittaa uskomatonta rohkeutta jos ja kun pystyy olemaan vammaisenlapsen vanhempana. Kaikki eivät siihen edes pysty kuvitella alkavansa. Itse melko varmasti jatkaisin raskautta jos tietäisin että vauva pystyy elämään! Kaikilla testeillähän saadaan jo raskausaikana selville se että esim minkälainen koromosomihäiriö sikiöllä on. Koska osa niistä on hengenvaarallisia ja useimmiten raskaus keskeytyy itsestään. Mutta esim tuo trisomia21 on sellainen josta ihminen ei itse kärsi. Sydänviat on sitten eriasia, ne jo vaikuttavat elämään. Mutta kuten "Kiitollinen myös" mainitsi tuolla niin ne leikataan ja korjataan jo lapsen ollessa ihan pieni. Ja paranee nopeasti siitä.
Se että on nähnyt kehitysvammaisia tai on sukulaisia joilla on vamma, niin ei mitenkään voi verrata omaan lapseen jolla olisi vamma. Kun saa tietää oman lapsen kehitysvammasta niin suojeleva äiti itsessä nostaa päätään... Ainakin useimmilla.
Minun tyttöni vammautui onnettomuudessa kaksi vuotta sitten, kun hän oli 1,5-vuotias. On pyörätuolissa ja täysin minun autettavissani. Mutta en nauti mistään enempää kun saan häntä auttaa arjen asioissa Ja uskoisin ajattelevani myös näin jos olisi syntynyt jo kehitysvammaisena.
Mutta siis ei kaikista ole siihen vastuuseen. Siihen ajatukseen että "pilaan oman elämäni kantamalla vastuuta hänestä loppuelämäni ajan". Mutta muistakaa että aika muuttaa ihmistä. Ja se kenet me alulle laitetaan, hänestä huoli kannettakoon niin kauan kun elämä hänessä virtaa.

 

[Antakaas tulla..]

Kirjoitin aiemmin siitä, että en itse haluaisi synnyttää tieten tahtoen vammaista lasta. Ja samalla kirjoitin, että tajuan että vammautuminen voi tapahtua myös myöhemmin elämässä, jolloin siihen olisi vain sopeuduttava..

Kaikki täällä puhuu äidinrakkaudesta ja vammaisesta lapsesta. Kuinka moni ymmärtää, että vammaisesta lapsesta kasvaa vammainen aikuinen, joka voi vaatia vanhemmaltaan syöttämistä, juottamista, vaippojen vaihtoa jne. myös 40-vuotiaana vanhemman itsensä ollessa jo liian vanha ja voimaton tästä huolehtimaan. Niin ei ole tarkoitettukaan luonnossa. Onhan vammaisille kaikenlaisia palvelutaloja jne, mutta kaikki ne mitä minä olen nähnyt eivät tosiaan vastaa kotona asumista.. Liian vähän työntekijöitä ja monen eri tasoisia vammaisia laitettu samaan asuintilaan, jolloin kaikille ei riitä tarvitsemiaan virikkeitä.. En yhtään ihmettele viime vuoden puolella täällä päin (Pohjois-Suomi) sattunutta tapausta, jossa vanhus tappoi kaksi vammaista tytärtään, sairaan puolisonsa ja itsensä.. Teko oli mielestäni jopa armelias..

Kuinka monella teistä, jotka toitotatte sitä, että läheisen (esim. juuri veljen) vammaisuus ei ole mitään verrattavissa oman lapsen vammaan ja äidinrakkauden kaikkivoipaisuudesta on vuosikymmenien läheistä kokemusta vammaisuuden kanssa elämisestä?? Elämästä vammaisen lapsen, nuoren ja aikuisen kanssa?? Jos teillä olisi tästä kokemusta, olen varma että se vaikuttaisi teidän ajattelutapaanne ja mielipiteisiinne.. Ja edelleenkin toivon, ettei kukaan tuota joutuisi elämässään kokemaan..

 

[minulla]

on 35 vuotias isoveli, joka on vaikeasti vammainen. Syntyi napanuora kaulan ympärillä. Asuu kotona äidin ja isän kanssa. Veli ei puhu eikä osaa tehdä mitään itse. Kävellä osaa. Vaippoja vaihdetaan ja syötetään... mutta äiti ei koskaan voisi luopua hänestä palvelukotiin. Hän käy kolme kertaa viikossa palvelukeskuksessa jolloin äiti ja isä saa omaa aikaa ja rauhaa. Tasapainoista elämää elävät. Itse myös huolehdin veljestäni välillä.
Pelkäsin, kun esikoistani odotin että jokin menisi vikaan. Tietentahtoen ei tietenkään halua vammaista lasta joka olisi täysin kykenemätön tekemään mitään yksin. Lievempiä vammoja en koskaan pelännyt enkä pelkää vieläkään. Tuo downin syndrooma on yksi niistä.
Tottahan se on ettei kaikista siihen ole. Hoitamaan siis.
Jos vammainen ihminen näyttävästi nauttii elämästään niin miksi kaikki ihmettelevät ja säälivät? Uskomatonta. Oikeus on heilläkin täällä olla. Mutta jos kärsii tilastaan ja on kivuissa, se olisi jo armon paikka.

Ap: Toivon että raskautesi etenee hyvin loppuun asti ja saat terveen lapsen. Pelolle ei voi mitään... Kävi miten kävi niin toivon että rakastat lastasi vaikka jokin menisi pieleen.

 

[erityinen äiti]

Tämä teksti saa minut hymyilemään joka päivä. Ja iloitsen eritysestä lapsestani.



Oletko koskaan ihmetellyt, kuinka vammaisten lasten äidit valitaan?


Jostain syystä kuvittelen Jumalan leijailevan maan päällä valikoiden lisääntymisvälikappaleitaan hyvin huolellisesti ja harkiten.
Tarkkaillessaan Hän antaa enkeleilleen ohjeita tehdä merkintöjä suureen mustaan kirjaansa.

"Aalto Kaija, poika, suojeluspyhimys Matteus. Metsä Marja, tyttö, suojeluspyhimys Gerard."

Lopuksi hän sanoo enkeleille erään nimen ja hymyilee:

"Anna hänelle vammainen lapsi."


Enkeli on utelias."Miksi hänelle, Jumala? Hän on niin onnellinen,"

"Aivan niin" Jumala hymyilee "voisinko antaa vammaisen lapsen sellaiselle äidille, joka ei osaa nauraa? Se olisi julmaa."

"Mutta onko hänellä kärsivällisyyttä?" Kysyy enkeli.


"En tahdo hänellä olevan liikaa kärsivällisyyttä, muuten hän hukkuu itsesääliin ja epätoivon mereen, Kunhan shokki ja paha mieli vaimenevat, hän kyllä selviytyy. Katselin häntä tänään. Hänellä on juuri sellainen itsetunto ja itsenäisyys, joka on niin harvinainen ja tarpeellinen äidille.
Katsohan, lapsella jonka hänelle annan, on oma maailmansa. Hänen on saatava se elämään hänen maailmassaan eikä se tule olemaan helppoa."


"Mutta luulenpa ettei hän usko Sinuun." Enkeli sanoo.

Jumala hymyilee: "Ei haittaa, minä pystyn järjestämään sen. Hän on täydellinen. Hän on juuri sopivan itsekäs."

Enkeli henkäisee: "Itsekäs? onko se hyvä puoli?"

Jumala nyökkää: "Ellei hän silloin tällöin osaa erota lapsestaan,
hän ei tule selviytymään.
Tässä on nainen, jonka teen onnelliseksi vajavaisella lapsella. Hän ei vielä käsitä sitä, mutta häntä tullaan kadehtimaan.
Hän ei koskaan pidä ainoatakaan puhuttua sanaa itsestään selvyytenä. Hän ei koskaan pidä yhtään askelta tavallisena.
Kun hänen lapsensa sanoo "äiti", hän on ihmeen todistaja ja hän tietää sen. Kun hän kuvailee sokealle lapselle puuta tai auringonlaskua,
hän näkee sen niin kuin harvat ihmiset näkevät minun luomistöitäni. Sallin hänen nähdä selvästi asiat, jotka minä näen - annan hänen kohota niiden yläpuolelle. Hän ei koskaan tule olemaan yksin, minä olen hänen rinnallaan, hänen elämänsä jokaisena päivänä yhtä varmasti, kuin hän on tässä minun vierelläni, koska hän tekee minun työtäni."

"Entäs hänen suojeluspyhimyksensä?"Enkeli kysyy.


Jumala hymyilee: "Peili riittää."

 

[Antakaas tulla..]

Juuuh, kiva tarina edellinen kirjoittaja, mutta tähän väliin lienee sopivaa mainita, ettei kaikki ihmiset tosiaan -itse mukaan lukien- Jumalaan ja enkeleihin usko. Kauniisti kirjoitettu silti.

Ja jos se siitä on kiinni, ettei kaikista ole vammaisen lapsen vanhemmaksi ja niistä joista siihen ei ole, ovat huonompia naisia ja ihmisiä, niin aivan sama. Tuollaisen käsityksen tuollaisista kirjoituksista saa.. Jos näin on, niin ilomielin myönnän, että minusta ei moiseen ole ja voin olla siksi niiiiiin paljon huonompi ihminen kuin monet muut naiset, joilla tätä loputonta järkevän ajattelun jyräävää äidinrakkautta riittää.. Säälikää siis tulevia lapsiani, kun on näin ateisti, tunteeton ja huono nainen äitinä..

 

[Niuku]

Älä tuomitse itseäsi pelkojesi takia. Jokaisella on omat pelkonsa eri elämänvaiheissa ja raskaus ja äitiys itsessään "altistavat" monille huolille. Itse en pelännyt raskausaikana mitään, ajattelin että lapsi otetaan vastaan sellaisena kuin hän tulee ja rakastan häntä niin hyvin kuin osaan. Synnytys ei onnistunut täydellisesti, mutta sain ihanan tyttären joka syntyi terveenä sydänäänten häviämisestä ja hätäsektiosta huolimatta.

Nyt runsaan vuoden ikäisen tyttären äitinä pelkään välillä ihan omituisia asioita... että lapseni sairastuu vakavasti, joutuu onnettomuuteen, vammautuu, kuolee... tai hänestä tulee yksinäinen, koulukiusattu, vanhapiika, huumeiden käyttäjä, alkoholisti, rikollinen, masentunut, skitsofreenikko, pitkäaikaistyötön, prostituoitu tai muuten vain typerä ihminen (hylkää perheensä, menee BB-taloon tai jotain vastaavaa...).

Mutta vaikka hänestä tulisi mitä, toivon ja uskon, että rakastaisin häntä silti.

Minun huoleni ja pelkoni ovat vielä toistaiseksi "hallinnassa", mutta ymmärsin, että sinua ahdistaa todella kovasti. Suosittelisin, että puhuisit pelostasi jollekin ammattiauttajalle mahdollisimman pian, koska väistämättä ne vaikuttavat raskauteesi, synnytykseesi ja alkavaan äitiyteesi, syntyipä lapsi sitten terveenä tai ei.

 

[erityinen äiti]

Ja jos se siitä on kiinni, ettei kaikista ole vammaisen lapsen vanhemmaksi ja niistä joista siihen ei ole, ovat huonompia naisia ja ihmisiä, niin aivan sama. Tuollaisen käsityksen tuollaisista kirjoituksista saa.. Jos näin on, niin ilomielin myönnän, että minusta ei moiseen ole ja voin olla siksi niiiiiin paljon huonompi ihminen kuin monet muut naiset, joilla tätä loputonta järkevän ajattelun jyräävää äidinrakkautta riittää.. Säälikää siis tulevia lapsiani, kun on näin ateisti, tunteeton ja huono nainen äitinä..

Ei tuossa ajatustavassa ole sinänsä mitään väärää. Kuten aiemmin on sanottu, niin jotkut voivat jotkut eivät. Tuskin olet huono äiti. Mutta mutta mitä tekisit jos oikeasti synnyttäisit kehitysvammaisen lapsen? Muuttuuko ajattelutapasi? Kun nythän puhutaan että jos niin käy. Niin miten sinä menettelisit?

 

[huhhuh....]

Joo ap:n pelko tuntuu jotenkin käsittämättömältä.... Onhan meitä moneen junaan kyllä.

 

[sivullinen---]

En nyt haluaisi kommentoida mitään ilkeää, mutta ihmettelen vähän että mitä ap täältä nyt oikein tarkalleen ottaen hakee. Hae itsellesi jostain peili ja mene itkeä tihrustamaan vaikka sen eteen sen sijaan että vauhkoat täällä. Kaikki me muutkin odottajat kamppaillaan ihan samojen pelkojen ja epävarmuuksien kanssa, ja kuten edellä on jo moneen kertaan sanottu, elämässä sattuu ja tapahtuu, se vähän niinkuin kuuluu tähän asiaan ja varsinkin äitiyteen, mikään ei ole koskaan varmaa ja kaikki muuttuu. Ei millään pahalla, mutta ei sinua ap, hyvällä tahdollakaan tahtoisi uskoa yli 35-vuotiaaksi. Sinuna yrittäisin käyttää viimeiset lapsen syntymää edeltävät kuukaudet henkiseen kasvamiseen ja aikuistumiseen ja totutteluun ajatukseen, että elämässä nyt vaan ei aina tule saamaan kaikkea mitä tahtoo. Sillä mitä saa, on mentävä. Mutta ennenkaikkea: nyt jäitä hattuun ja rauhallista loppuodotusta!

 

[Antakaas tulla..]

Ja jos se siitä on kiinni, ettei kaikista ole vammaisen lapsen vanhemmaksi ja niistä joista siihen ei ole, ovat huonompia naisia ja ihmisiä, niin aivan sama. Tuollaisen käsityksen tuollaisista kirjoituksista saa.. Jos näin on, niin ilomielin myönnän, että minusta ei moiseen ole ja voin olla siksi niiiiiin paljon huonompi ihminen kuin monet muut naiset, joilla tätä loputonta järkevän ajattelun jyräävää äidinrakkautta riittää.. Säälikää siis tulevia lapsiani, kun on näin ateisti, tunteeton ja huono nainen äitinä..

Ei tuossa ajatustavassa ole sinänsä mitään väärää. Kuten aiemmin on sanottu, niin jotkut voivat jotkut eivät. Tuskin olet huono äiti. Mutta mutta mitä tekisit jos oikeasti synnyttäisit kehitysvammaisen lapsen? Muuttuuko ajattelutapasi? Kun nythän puhutaan että jos niin käy. Niin miten sinä menettelisit?

Olen tietoinen siitä, että aina on mahdollisuus vammautumiseen sekä minulla, että muilla ihmisillä.. Myös tulevilla lapsillani. Ja siitäkin olen tietoinen, ettei kaikki vammat (esimerkiksi juuri tämä veljeni vamma) näy ultrissa, seuloissa tmv. Olen uskomattoman helpottunut, ettei veljeni vamma ole perinnöllisesti siirtyvää sorttia, muuten varmasti olisin puntaroinut mieheni kanssa perheen perustamista hyvin paljon tarkemmin kuin nyt.. Ja mieheni kanssa aloimme perhettä suunnitella periaatteella, tulkoon lapsia jos on tullakseen, eli lapsetonkin elämä yhdessä oli vaihtoehtona jo mietitty, sekä se että mikäli rakenteellista vikaa tmv. on näkyvissä jo raskauden aikana niin emme raskautta jatkaisi. Ei minulla ole mitään palavaa tarvetta saada geenejäni siirtymään eteenpäin, vaan ihan yhtä hyvin adoptio olisi voinut olla hyvä, jos ei jopa parempi vaihtoehto.. Joskin prosessina kallis ja pitkä sellainen. "Helpompaa" oli päätyä tekemään lapsi itse, jos siihen kroppa pystyisi. Vaikka riskit tosiaan ovat silloin sellaiset, ettei tosiaan tiedä tilausta laittaessa, että mitä tulee saamaan..

Jos tosiaan kävisi näin, että synnyttäisin kehitysvammaisen lapsen, niin voin sanoa että olisin hyvin surullinen, katkera ja vihainen. En ole varma voisinko rakastaa tätä lasta niinkuin kuuluisi, vaikka se voi julmalta kuulostaakin. Koko ajan mieleni sopukoissa lymyäisi ajatus siitä, ettei tilanteesta olisi ulospääsyä missään elämän vaiheessa, ennen kuin minä tai lapseni olisi kuollut. Masentuisin ja en varmasti hankkisi enää yhtään enempää lapsia. Keskenmenoakaan en uskoisi voivani surra syvästi, koska perusajatukseni on se, että mikäli sikiöllä (en koskaan käytä vatsan sisällä kehittyvästä ihmisestä nimitystä "vauva", koska mielestäni se ei vielä sitä ole) ei ole kaikkia elämälle tarvittavia palikoita kasassa, se on niin viallinen niin sitä ei ole tarkoitettu syntyväksi. Toki keskenmeno myös surettaisi, mutta edellä mainitsemani ajattelutapa helottaa huomattavasti asiaan suhtautumista.

Ihailen vanhempiani, jotka ovat onnistuneet teinivanhemmuudesta lähtien kasvattamaan suurperheen, jonka nuorin lapsi (nyt aikuinen iso mies) on vakavasti vammainen. Veljeni ei puhu, vaatii ympärivuorokautista vahtimista aivan kuin pieni lapsi ja kaikki arki pitää suunnitella veljeni mukaan. Ja tätä on luvassa varmasti vielä vanhemmilleni seuraavat n.20-vuotta, kunnes he ovat liian vanhoja veljestäni huolehtimaan. Osaan nähdä veljeni vammassa myös valtavasti "hyviä" puolia, kuten se, että hän syö, käy vessassa (joskin pylly on edelleen pyyhittävä), pukee jne itse. Minusta ei tuollaiseen olisi vuosikymmenestä toiseen...

En usko, että ajattelutapani muuttuu koskaan siihen, että näkisin esim. down-lapset suloisina tai muutenkaan ajattelisin, ettei se haittaisi pahemmin jos lapseni ei terve olisikaan.. Ihminen on siitä jännä eläin, että pitää huolen myös niistä, jotka eivät muuten selviytyisi ja onhan se ihan hieno juttu. Mutta luonnossa eläinten keskellä ei esim. vammaisuutta ilmene juuri siksi, kun heikot karsiutuvat saalistajien suihin jo elämänsä alkutaipaleella. Luonto on suunnitellut asian sellaiseksi.

 

[sivusta....]

Selkeästi huomaa miten tähän ketjuun kirjoittaneet jakautuvat kahteen eri ryhmään. On äitejä jotka haluavat lapsen, oli vammainen tai ei, he hyväksyisivät sen. Ja äitejä jotka taas eivät halua kuin terveen lapsen. Syy?

Minulle käy lapsi kuin lapsi, jos pystyy pikkasenkin omaan elämään tai nauttimaan siitä. Yritystä takana kohta 2vuotta. Jos tulen raskaaksi niin en pelkäisi hetkeäkään muuta kuin että lapsi menehtyisi. Kehitysvamman kanssa oppisi elämään, menettämisen kanssa en koskaan.