hassua kuunnella kun jotkut äidit vaahtoaa vielä melko pienestä että lapset kärsii niin hirveesti

itelläni on sellanen lapsuus/nuoruus mitä tuollainen täti ei varmaan edes tiedä että voi olla. en viitsinyt järkyttää häntä omalla elämäntarinallani.

kato kun sieltä on löytynyt

a.se että kuulin että isä ei ehkä olekkaan isäni, että voi olla että se on eräs toinen, sittenmin paljastui että vaihtoehtoja olikin vielä lisää.
b.isäni petti äitiä usemman kerran(eri vuosina) 2kaverini äidin kanssa+kertoi näistä seksiseikkailustaan minulle
c.äiti petti isää
d.älyttömiä riitoja(huutoa lähes joka päivä)
e.se että isäni ahdisteli minua seksuaalisesti vuosia 12v->
f.sain pari kertaa fyysisesti kyytiä+ ilmeisesti äitini sai myös(sitä en nähnyt,mutta äiti haki minulta lohtua avautumalla asiasta minulle olin silloin joku 14v)
g.minulla on sisaruksia jotka on toiselle miehelle,vaikka isäni nimissä


mutta kaikesta huolimatta olen päihteetön,muut huomioon ottava lainkuuliainen, tähän 30v ikään mennessä mielenterveydessä ei oo ollut mitään vikaa. ja itseasiassa tuo ahdistelu on ainoa asia mikä vaikutti minuun,mutta siitäkin pääsin yli aika nopeasti.

sitten saa kuunnella jotain äitiä joka vaahtoo kuinka lapset kärsii kun äiti manipuloi(huoltajuuskiistä), just varmaan kärsiikin,mutta selviävät siitä kyllä. ei oo mikään maailmanloppu,eikä edes hirvittävän iso juttu ainakaan mun näkökulmasta. tekli mieli sanoa että kyllä sitä lapset kokee vakavampiakin asioita.

 

Ihmisiä on erilaisia, toiset kestävät ja toiset eivät. Henkinen vahvuus ja selviytymiskeinot vaihtelevat.

 

Sun elämäsi ei ole mittari toisten kärsimyksille tai millekään muullekkaan. Ainakin lapsuutesi jätti sinuun tietynlaisen epäempaattisuuden muita kohtaan.

 

Olet kokenut kovia,mutta minua aina inhottaa nämä muiden murheiden vähättelyt. Joku on varmaan kokenut vielä rankempia asioita kuin sinä. Miltä sinusta tuntuisi,jos sinun kokemuksiasi käytäisiin vähättelemään? Jokaisella on omat murheensa ja jostain toisesta pieneltä tuntuva asia voi olla toiselle tosi iso.

 

Oon sun kanssa niin samaa mieltä.
Mulla kotona isä käytti fyysistä kuritusta. Mua on esim. heitetty kirjoilla päähän ja lyöty. Mieleen ei tullu lapsena että tämä olisi jotenkin laitonta. Isääni rakastin silti aina ja tykkäsin hirveesti. Ees lapsena hän ei silmissäni ollut hirviö. Ja lapsuuteni on mielessäni onnellinen.
Isä kuoli kun olin 14v. Sama vuona aloin ryyppäämään rankasti.
Äiti joka oli minulle tärkein ihminen koko maailmassa kuoli kun oli 20v ja olin juuri itse tullu pari päivää aijemmin äidiksi.

Nyt 26v ja ihan normaali aikuinen olen ollut aina. Kyllä lapset selviää.

 

Voi justiinsa.

Olen minäkin kovia kokenut lapsuudessa, alkoholia, väkivaltaa, pelkoa, häpeää, vaikka mitä.
Ja vaikka olenkin suht normaali 23vuotias, ei mulla tulis mieleenkään vähätellä oman elämänkokemusteni kautta muiden kärsimystä. Ihmisille sattuu erilaisia asioita, ja jokainen kokee ne eri tavalla.

Suht normaalilla meinaan sitä, että kyllä mulla on tiettyjä juttuja persoonallisuudessa mitkä luultavammin johtunee lapsuudesta.

Ei voi vain sanoa että "kyllä toikin selviää kun minäkin oon selvinny."

 

Se taitaa olla yksilöllistä. Minun lapsuudessani kokema henkinen ja fyysinen väkivalta kyllä traumatisoi. Muun muassa kunnollista kiintymyssuhdetta ei koskaan muodostunut ja se heijastuu nyt aikuisiällä kaikkiin suhteisiin ja niin edelleen.

 

Lähinnä mua huvittaa se, että täällä vaahdotaan siitä, miten tuttipullolla ruokkiminen, yhdeksi yöksi isovanhemmille hoitoon jättäminen tai eri huoneissa nukkuminen tuhoaa lapsen tasapainoisuuden. Jos joku on traumaattista lapselle, niin luulisi sen sitten ennemmin olevan vaikka tuo riitelyn kuuntelu, kuin imetyksen pituus...

 

No eipä nuo sun kokemukset niin pahoja edes olleet. Et voi sanoa mitään toisten tuskista, kun et ole itse kokenut kovin pahaa. Joillakin on PALJON vaikeampaa.

 

[QUOTE="eee";24076164]Lähinnä mua huvittaa se, että täällä vaahdotaan siitä, miten tuttipullolla ruokkiminen, yhdeksi yöksi isovanhemmille hoitoon jättäminen tai eri huoneissa nukkuminen tuhoaa lapsen tasapainoisuuden. Jos joku on traumaattista lapselle, niin luulisi sen sitten ennemmin olevan vaikka tuo riitelyn kuuntelu, kuin imetyksen pituus...[/QUOTE]

Ymmärrän pointin. Itse yritän kasvatustyössä pitää suurista linjoista kiinni ja olla takertumatta pieniin ja mitättömiin yksityiskohtiin. Eli että lapset saisivat kasvaa turvallisessa ja vakaassa kodissa, enkä usko että ovat nyrjähtäneitä jo alkuunsa, koska saivat pulloa tissin sijaan.

 

Lapsellista vertailla,kuka on saanut kärsiä eniten.Ihmiset ovat erilaisia,jotkut traumatisoituvat herkemmin kuin toiset,koska heidän luonteensakin on herkempi.Asiat eivät katsos ole ihan niin mustavalkoisia.Tarinasi kuulostaa hyvin samalta kuin omani,minäkin olen selvinnyt kohtuu selväpäisenä kaikesta,mutta parisuhteessa usein nousee pintaan käsittelemättömiä patoutumia.Voi myös olla,ettei ongelmasi ole vielä nousseet pintaan,monet tajuavat lapsuuden tapahtumansa vasta keski-ikäisinä,tai myöhemmin.Ainakin itse haluaisin päästä puhumaan tapahtumista,ei siitä haittaakaan ole.

 

Susta huomaa ihan selvästi että sun kokemukset on jättäneet traumat. Käytkö terapiassa? Lapsuuden traumojen käsittely on pitkälline, mutta palkitseva, prosessi!

 

hei mä oon ihan sujut lapsuuden tapahtumien kanssa, käsitellyt ne, voin keskustella niistä vaikka kenen tahansa vastaan tulijan kanssa(tosin se ei olisi kovin soveliasta käytöstä).

tarkoittukseni ei suinkaan ollut kuulostaa empatia kyvyttömältä. en vain voi käsittää ihmisiä jota luulee arkipäiväisten asioiden olevan pahimmillaan huoltajuuskiista. uskon että siitä selviää joka ikinen lapsi ihan täysipäisenä. on olemassa oikeasti kamalia perhetilanteita lapsiperheissä,joista ilmeisesti joillakin ei ole mitään tietoa.

terapiaa tarvitsee vain ihmiset jotka ei selviä kokemistaan asioista muuten.

 

[QUOTE="vieras";24076303]Susta huomaa ihan selvästi että sun kokemukset on jättäneet traumat. Käytkö terapiassa? Lapsuuden traumojen käsittely on pitkälline, mutta palkitseva, prosessi![/QUOTE]

mitkä traumat? mulla ei oo sellasia, mä oon kyllä osannut käsitellä asiat, ja oon ihan sujut niiden kanssa, isäänkin on nykyään hyvät välit. hän on muuttunut.

 

Niinpä, päihdeperheen lapsena naureskelen kun mammat täällä kuvittelee lapsen vaurioituvan henkisesti jos ei käydä ulkona joka päivä, tai ehkä jopa pahimmissa tapauksessa lapsi joutuu PÄIVÄKOTIIN... Heh.

 

[QUOTE="vieras";24076303]Susta huomaa ihan selvästi että sun kokemukset on jättäneet traumat. Käytkö terapiassa? Lapsuuden traumojen käsittely on pitkälline, mutta palkitseva, prosessi![/QUOTE]

Nää on taas näitä palstapsykologeja. "siis tajuuksää että sä olet vielä ihan riekaleina, kannattaisko sun käydä terapiassa?"

ap:lle hatunnosto

 

[QUOTE="näin on";24077142]Niinpä, päihdeperheen lapsena naureskelen kun mammat täällä kuvittelee lapsen vaurioituvan henkisesti jos ei käydä ulkona joka päivä, tai ehkä jopa pahimmissa tapauksessa lapsi joutuu PÄIVÄKOTIIN... Heh.[/QUOTE]

Sama juttu. Liian usein tuntuu siltä että jotkut äidit on pilkuviilaajia. Ykstyiskohtiin puututaan - kokonaisuutta ei haluta nähdä. Mieluummin stressataan jokaisen pienen asian vuoksi, kuin että mietittäs jo alusta alkaen hieman kauemmas tulevaisuuteen sen lapsen kanssa.

Jokainen siis IHAN JOKAINEN tekee vanhemmuudessaan "virheitä". Se on aika ihmillistä. Tällä pallolla ei montaa tervettä lasta olisi jos hetken yksikseen itku vahingoittaisi, tai vaikka se toistuisi lapsen elämässä muutaman kerran. Mä luen ne hetken "traumoiksi" joista lapsi tokenee kyllä kun koti on perusturvallinen ja luotettava. Mistä me oikeasti tiedetään mitä lapsi kokee traumaattisena? Saattaahan se olla vaikka kaupan kirkkaat valot? Me ei voida nähdä lapsen silmin - mutta me voidaan tarjota koti joka lohduttaa pelästynyttä.

Elämän kurjuudella on turha lähteä kilpailemaan - kullakin taakkansa kannettavana. Järkevät oppii vaikeuksista ja osaa hyödyntää sitä oppia omassa elämässä. Toiset lähtee tekemään totaalikäännöksen toiseen ääripäähän - se ei liene kovin viisasta pitkässä juoksussa. Ääripäät on aina ääripäitä. Jos omassa kodissa on ollut liian tiukka ja ankara kuri, ei sitä omalle lapselle pidä antaa täyttä valtaa. Vaan löytää kultainen keskitie siitä välistä