Haluaisin kertoa teille oman tarinani sairaalloisesta mustasukkaisuudesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Musta sukka
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Musta sukka

Vieras
En oikein muista kuinka kaikki alkoi. Olin tuolloin parikymppinen naisenalku, seurustellut mieheni kanssa seitsemäntoistavuotiaasta. Mainittakoon, että mies on minua neljä vuotta vanhempi. En varmaankaan "pimahtanut" kerrasta, kait se alkoi pikkuhiljaa pahenemaan. Siis mustasukkaisuus.

Kävimme vielä siihen aikaan paljon baareissa. Tai yhdessä sellaisessa, joka kyläpahasestamme löytyi. Koskaan emme välttyneet mustasukkaisuudesta aiheutuneista riidoista noina iltoina. Yleensä syytin miestäni toisten naisten vilkuilusta, vaikka omaa mielikuvituksen tuotettahan se oli. Ja kai terve parisuhde kestää pienen vilkuilun? Viina pahensi tilannetta.

Yksin en miestäni baareihin päästänyt. Itse kyllä kävin joskus. Aivan, luitte oikein. Tosin miestäni ei ole koskaan kyseiset touhut kiinnostaneet, mutta sain hänet houkuteltua kerta toisensa jälkeen mukaan. Aina hän vannotti, että olisin kunnolla, ja aina minä lupasin. Ne kai oli tehty rikottaviksi?

Olin myös mustasukkainen lehdissä oleville naisten kuville, televisiolle, ja jopa sille jos radiossa juonsi joku nainen. Kuulostaa hirveälle näin kirjoitettuna. Ja huvittavalle. Sitä se ei kuitenkaan ollut.

Muistan kerran kun olimme anoppilassa käymässä ja mieheni selasi siellä puolihuolimattomasti jutustelun lomassa Seiskaa. Tunnetustihan kyseisessä lehdessä on paljon vähäpukeisia naisia. No, jossain vaiheessa mies huomaamattaan pysäytti sivujen kääntelyn ja jäi selittämään äidilleen jotain juttua. Minähän tietysti huomasin että lehti oli jäänyt auki sen tähtitytön vai mikä liekään kohdalta. Tästä kehitin kauhean riidan kun olimme päässeet kotiin.

Meillä ei lopulta käyty missään, meillä välteltiin ohjelmia jossa edes sääri vilahti. Muistan kuinka jonkin elokuvassa olevan rakkauskohtauksen aikaan mies poistui tekemään voileipää tai vastaavaa. Mies ei saanut käydä ilman minua salilla, ja jos kävikin niin joutui tilittämään ketä siellä oli ollut samaan aikaan. Yleensä olin hänen mukanaan.

Kerran miehen työpaikalle tuli naisharjoittelija. Hän on miesvaltaisella alalla pienellä paikkakunnalla, joten tämä oli aika harvinaista. Olin aivan raivoissani kun kuulin tästä, huusin hänelle että hän ei saa tuota naista mennä neuvomaan missään asiassa työtehtävissä. Hän koitti minulle selittää ettei se ole mahdollista, mutta sain aikaan taas vain tappelua.

Emme käyneet uimarannoilla, emme kylpylöissä. Ostoksilla ollessamme kyttäsin vain muita naisia ja olin varma että mieheni aika menee heitä vilkuillessa. Vaikka toisinpäinhän se oli. Ja nämä ovat vain niitä muutamia esimerkkejä elämästämme. Lisää löytyisi pilvin pimein.

Tuo oli raskasta aikaa. Se oli sitä minulle ja varmasti enemmän se koski mieheeni. Kukaan, ei kukaan muu voi ymmärtää sitä hirveää tunnetta kuin saman kokenut, kun on sairaalloisesti mustasukkainen lähes kaikesta. Se, että haluat olla normaali ja haluat irti niistä tunteista ja siitä järjettömästä käytöksestä, ja samaan aikaan toimit kuitenkin aivan toisin. Itkin monet itkut, tukahdutin välillä ne tunteet ja pari päivää meni hyvin. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin purkautui.

Tätä kaikkea kesti pari-kolme vuotta. Emme hakeneet apua, pelkäsin leimautuvani pienellä paikkakunnalla. Häpesin. Ja häpeän käytöstäni vieläkin. Siitä on vaikea puhua, kukaan muu ei tiedä tästä kuin mieheni.

Jotenkin kaikki kuitenkin on kääntynyt parhain päin. En oikein tiedä miten tähän tilanteeseen on päästy, miten olen voittanut nuo hirveät tunteet. Nyt meillä kuitenkin käydään uimassa, kylpylöissä, ostoksilla ilman hirveää kyttäystä. Mies saa mennä yksin baariin jos haluaa. Meiltä löytyy huima kasa yhdessä katsottuja leffoja, joissa on myös niitä seksikohtauksia. Katsomme joskus yhdessä aikuisviihdettä.

Voisin sanoa, että olen parantunut. Mutta tiedän, että en ole, en kokonaan. Enkä tiedä parannunko koskaan kokonaan. Nyt kuitenkin elämme ihan normaalia elämää, meillä on kaksi lasta, en koe enää noita muutamia vuosia sitten käsittelemiäni tunteita. Joskus, siis hyvin harvoin, vanha piru nostaa päätään jostain sieluni syövereistä. En tee siitä kuitenkaan elämää suurempaa numeroa. Joskus saakin olla mustasukkainen, kunhan on sitä terveellä tavalla.

Tämän tarinan suurin sankari on kuitenkin mieheni. En oikein itsekään ymmärrä, miten hän on jaksanut elää kanssani. Kun lukee tarinaani, niin eihän hänellä oikeastaan ole ollut sitä elämää...kaikesta voin vain päätellä, että hän tosiaan rakastaa minua. Kiitos Sinulle rakas mieheni, Sinä olet se joka minut siitä suosta ylös veti!
 
Eikä haittaa,että harmaana.
Itse en ole ollut mustasukkainen noissa mittasuhteissa,mutta nuorena sen verran kuitenkin,että koin sen itselleni rasitteeksi.En kai luottanut itseeni tarpeeksi vaikka hyvin suosittu olinkin näin jälkikäteen ajateltuna.
Olisiko lapsien tulo auttanut sinua tilanteessasi?
 
Kyllä katsoisin että olet itsekin sankari, olet pystynyt näkemään virheesi ja vieläpä myöntämään sen.
Onnittelut siitäkin.

Hienoa että miehesi on jaksanut olla rinnallasi mustasukkaisuudestasi huolimatta.

Hyvää jatkoa teille kaikille!
 
Alkuperäinen kirjoittaja kehnis:
Eikä haittaa,että harmaana.
Itse en ole ollut mustasukkainen noissa mittasuhteissa,mutta nuorena sen verran kuitenkin,että koin sen itselleni rasitteeksi.En kai luottanut itseeni tarpeeksi vaikka hyvin suosittu olinkin näin jälkikäteen ajateltuna.
Olisiko lapsien tulo auttanut sinua tilanteessasi?

Kiitos! En ole ollenkaan rekisteröitynyt näille sivuille...

Kyllä varmaan lapsien saaminen on ollut meille se yhdenlainen pelastus. On saanut muuta ajateltavaa ja kasvanut itse myös henkisesti paljon.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nellah:
mä olin jo ihan varma puolessa välissä että onnistut karkoittamaan miehesi mut täytyy kyllä sanoa että sun mies on ainakin osoittanut rakastavansa sinua :)

Joo, se on ihana mies. Moni ei olisi jaksanut tuota mun käytöstä kauaa...
 
Kiitos sinulle, ap, kirjoituksestasi!

Minulla on ollut ennen vähän samantapaista ongelmaa, ei ehkä ihan yhtä suuressa mittakaavassa, mutta kuitenkin...

Minäkin olen jossain määrin "parantunut" ja jälkikäteen hävettää ajatella, mitä mieheni on saanut kestää vuokseni... Olin varmaan nuorempana niin hiivatin epävarma itsestäni, koko ajan pelkäsin, että mies puuhaa seläntakanani kaikkea luvatonta. :(

Olen vieläkin melko mustasukkainen, mutta enää ei tosiaan häiritse hyvännäköiset ja vähäpukeiset naiset tv:ssä, elokuvissa tai lehdissä... eikä ne kaunisääniset radiojuontajatkaan! =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Eräs vain:
Kiitos sinulle, ap, kirjoituksestasi!

Minulla on ollut ennen vähän samantapaista ongelmaa, ei ehkä ihan yhtä suuressa mittakaavassa, mutta kuitenkin...

Minäkin olen jossain määrin "parantunut" ja jälkikäteen hävettää ajatella, mitä mieheni on saanut kestää vuokseni... Olin varmaan nuorempana niin hiivatin epävarma itsestäni, koko ajan pelkäsin, että mies puuhaa seläntakanani kaikkea luvatonta. :(

Olen vieläkin melko mustasukkainen, mutta enää ei tosiaan häiritse hyvännäköiset ja vähäpukeiset naiset tv:ssä, elokuvissa tai lehdissä... eikä ne kaunisääniset radiojuontajatkaan! =)

Yleensähän noihin tunteisiin liittyy juuri huono itsetunto. Hienoa että olet päässyt jo pahimman yli, ymmärrän sinua sataprosenttisesti tässä asiassa! Mustasukkaisuuden kitkeminen ei tapahdu yhdessä yössä, se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kaikki on kuitenkin onneksi mahdollista! Kaikkea hyvää elämääsi!

 
hieno kirjoitus oli :hug:

Mulla oli aivan samaa koko raskausaika ja meen elämä oli ihan kamalaa. Vieläkin muistan sen tunteen kun tuli joku mainos tms. missä oli vaikka naisia alusvaattesillaan ja mä olin ihan varma että mieheni kattoo niitä silleen ja olin niin ahdistunut. Se oli kyllä niin kamala tunne!

Mutta mulla meni ohi samantien kun olin synnyttänyt,eli mulla taisi olla kyseessä vaan raskaushormoonit.

Ainakin miehesi rakastaa sinua valtavasti!
 
Minun veljeni tyttöystävä on JUST samanlainen kuin sinä,ap,aikoinaan.
On todella tuskasta seurata vierestä tätä touhua...
Mut todella mahtava kuulla että olet siitä "parantunut" :)
 
Kaivoin tämän vanhan aiheen esiin. Nyt tulee varmaan kovin sekavaa tekstiä, mutta en osaa varmaan paremminkaan asiaani selittää :)

Minun tarinani mustasukkaisuudesta ei ole vielä saanut päätöstä, vaikkakin suunta on jo (pikkuhiljaa) parempaan. En vaan tiedä kuinka kauan mieheni jaksaa katsella tätä touhua.

Meillä ei ole telkkaria juuri sen vuoksi kun en kestä niitä television vähäpukeisia naisia. Mieheni ei voi tilata lehtiä joita hän haluaisi lukea. Kerran katsoimme elokuvaa. Yhtäkkiä ruutuun pamahti nainen bikineissä. Suutuin ja ryntäsin vessaan itkemään! Olen ollut näin kamala jo monta vuotta. :(

Olen kuitenkin jo kyennnyt katsomaan mieheni kanssa elokuvia joissa on jonkinverran hyvännäköisiä naisia. Enkä vahtaa enää mieheni internetin käyttöä niin tarkkaan kuin ennen. Aikaispina kesinä (lukuunottamatta paria ensimmäistä yhteistä kesäämme) emme ole voineet käydä edes uimarannalla toisten naisten vuoksi. Viime kesänä olimme useaan otteeseen yhdessä rannalla :) Ja minua ei edes hävettänyt bikineissä!

Suhteen alussa katselimme yhdessä elokuvia, musiikkivideoita yms. Kommentoimme nauraen niissä esiintyviä hupakoita :)

Sitten jossain vaiheessa aloin ahdistua. Hän kehui jonkinverran muita naisia ja sen sellaista pientä. Ei mitään vakavaa kuitenkaan.

Olen kokenut lapsuudessani paljon hytätyksi tulemista. Äitini on alkoholisti ja hän ei ole koskaan ilmaissut minua kohtaan oikeaa rakkautta. Isäni ja äitini erosivat kun olin pieni. Minua vietiin paikasta toiseen. Luulen että näillä kokemuksilla on ainakin jotain tekemistä tämän mustasukkaisuuden kanssa.

Tiedän että mieheni voi huonosti käytökseni takia, hän on jo kestänyt oikkujani 8 vuotta. Toivon vaan että hän jaksaa vielä vähän aikaa.

Tiedän että minulla on uskomattoman surkea itsetunto, ja haluaisin todella oppia rakastamaan itseäni, jotta osaisin antaa myös miehelleni vapauden elää elämää jota hän haluaisi!

Osaisiko joku neuvoa miten tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin että "parantuisin" nopeasti tästä kamalasta mustasukkaisuudesta ja huonosta itsetunnosta?

Arvostaisin todella apuanne.
 
Täälläkin yksi mustasukkainen nainen, mukava huomata etten ole yksin ongelman kanssa...

Meillä takana yhteisiä vuosia jo kymmenen. Suhteen alkuvaiheessa mustasukkaisuuteen kuului myös väkivaltaa: tönin, nipistelin ja vedin hiuksista. Sitä ei ole ollut nyt muutamaan vuoteen enää. Hieman parempaan suuntaan ollaan ajan myötä menty, ikä on tuonut vähän älliä päähän. Mutta kyllä edelleen möyräisee mahassa, kun mies lähtee baariin kavereidensa kanssa (käy muutaman kerran vuodessa), ja kotona sitten itkeskelen ja maalailen päähäni jo kuvia hänestä ja muista naisista. Ahdistavaa!
Epäilen ja syyttelen myös. Uimarannalla/uimahallissa käydään, ja mies käy paljon ilman minuakin (lasten kanssa), eikä tv:ssäkään esiintyvät vähäpukeiset naiset saa riitaa meidän välille. Mies kävi viikko sitten ensimmäisen kerran psykologilla, itse olen menossa ensi viikolla. Hän on sanonut aina, että tästä suhteesta hän ei tule lähtemään. Mä en halua mitään niin paljon, kuin tulla tästä normaaliksi, ja pystyä luottamaan tuohon ihmiseen, joka sen todellakin on ansainnut!
 

Similar threads

Yhteistyössä