M
Musta sukka
Vieras
En oikein muista kuinka kaikki alkoi. Olin tuolloin parikymppinen naisenalku, seurustellut mieheni kanssa seitsemäntoistavuotiaasta. Mainittakoon, että mies on minua neljä vuotta vanhempi. En varmaankaan "pimahtanut" kerrasta, kait se alkoi pikkuhiljaa pahenemaan. Siis mustasukkaisuus.
Kävimme vielä siihen aikaan paljon baareissa. Tai yhdessä sellaisessa, joka kyläpahasestamme löytyi. Koskaan emme välttyneet mustasukkaisuudesta aiheutuneista riidoista noina iltoina. Yleensä syytin miestäni toisten naisten vilkuilusta, vaikka omaa mielikuvituksen tuotettahan se oli. Ja kai terve parisuhde kestää pienen vilkuilun? Viina pahensi tilannetta.
Yksin en miestäni baareihin päästänyt. Itse kyllä kävin joskus. Aivan, luitte oikein. Tosin miestäni ei ole koskaan kyseiset touhut kiinnostaneet, mutta sain hänet houkuteltua kerta toisensa jälkeen mukaan. Aina hän vannotti, että olisin kunnolla, ja aina minä lupasin. Ne kai oli tehty rikottaviksi?
Olin myös mustasukkainen lehdissä oleville naisten kuville, televisiolle, ja jopa sille jos radiossa juonsi joku nainen. Kuulostaa hirveälle näin kirjoitettuna. Ja huvittavalle. Sitä se ei kuitenkaan ollut.
Muistan kerran kun olimme anoppilassa käymässä ja mieheni selasi siellä puolihuolimattomasti jutustelun lomassa Seiskaa. Tunnetustihan kyseisessä lehdessä on paljon vähäpukeisia naisia. No, jossain vaiheessa mies huomaamattaan pysäytti sivujen kääntelyn ja jäi selittämään äidilleen jotain juttua. Minähän tietysti huomasin että lehti oli jäänyt auki sen tähtitytön vai mikä liekään kohdalta. Tästä kehitin kauhean riidan kun olimme päässeet kotiin.
Meillä ei lopulta käyty missään, meillä välteltiin ohjelmia jossa edes sääri vilahti. Muistan kuinka jonkin elokuvassa olevan rakkauskohtauksen aikaan mies poistui tekemään voileipää tai vastaavaa. Mies ei saanut käydä ilman minua salilla, ja jos kävikin niin joutui tilittämään ketä siellä oli ollut samaan aikaan. Yleensä olin hänen mukanaan.
Kerran miehen työpaikalle tuli naisharjoittelija. Hän on miesvaltaisella alalla pienellä paikkakunnalla, joten tämä oli aika harvinaista. Olin aivan raivoissani kun kuulin tästä, huusin hänelle että hän ei saa tuota naista mennä neuvomaan missään asiassa työtehtävissä. Hän koitti minulle selittää ettei se ole mahdollista, mutta sain aikaan taas vain tappelua.
Emme käyneet uimarannoilla, emme kylpylöissä. Ostoksilla ollessamme kyttäsin vain muita naisia ja olin varma että mieheni aika menee heitä vilkuillessa. Vaikka toisinpäinhän se oli. Ja nämä ovat vain niitä muutamia esimerkkejä elämästämme. Lisää löytyisi pilvin pimein.
Tuo oli raskasta aikaa. Se oli sitä minulle ja varmasti enemmän se koski mieheeni. Kukaan, ei kukaan muu voi ymmärtää sitä hirveää tunnetta kuin saman kokenut, kun on sairaalloisesti mustasukkainen lähes kaikesta. Se, että haluat olla normaali ja haluat irti niistä tunteista ja siitä järjettömästä käytöksestä, ja samaan aikaan toimit kuitenkin aivan toisin. Itkin monet itkut, tukahdutin välillä ne tunteet ja pari päivää meni hyvin. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin purkautui.
Tätä kaikkea kesti pari-kolme vuotta. Emme hakeneet apua, pelkäsin leimautuvani pienellä paikkakunnalla. Häpesin. Ja häpeän käytöstäni vieläkin. Siitä on vaikea puhua, kukaan muu ei tiedä tästä kuin mieheni.
Jotenkin kaikki kuitenkin on kääntynyt parhain päin. En oikein tiedä miten tähän tilanteeseen on päästy, miten olen voittanut nuo hirveät tunteet. Nyt meillä kuitenkin käydään uimassa, kylpylöissä, ostoksilla ilman hirveää kyttäystä. Mies saa mennä yksin baariin jos haluaa. Meiltä löytyy huima kasa yhdessä katsottuja leffoja, joissa on myös niitä seksikohtauksia. Katsomme joskus yhdessä aikuisviihdettä.
Voisin sanoa, että olen parantunut. Mutta tiedän, että en ole, en kokonaan. Enkä tiedä parannunko koskaan kokonaan. Nyt kuitenkin elämme ihan normaalia elämää, meillä on kaksi lasta, en koe enää noita muutamia vuosia sitten käsittelemiäni tunteita. Joskus, siis hyvin harvoin, vanha piru nostaa päätään jostain sieluni syövereistä. En tee siitä kuitenkaan elämää suurempaa numeroa. Joskus saakin olla mustasukkainen, kunhan on sitä terveellä tavalla.
Tämän tarinan suurin sankari on kuitenkin mieheni. En oikein itsekään ymmärrä, miten hän on jaksanut elää kanssani. Kun lukee tarinaani, niin eihän hänellä oikeastaan ole ollut sitä elämää...kaikesta voin vain päätellä, että hän tosiaan rakastaa minua. Kiitos Sinulle rakas mieheni, Sinä olet se joka minut siitä suosta ylös veti!
Kävimme vielä siihen aikaan paljon baareissa. Tai yhdessä sellaisessa, joka kyläpahasestamme löytyi. Koskaan emme välttyneet mustasukkaisuudesta aiheutuneista riidoista noina iltoina. Yleensä syytin miestäni toisten naisten vilkuilusta, vaikka omaa mielikuvituksen tuotettahan se oli. Ja kai terve parisuhde kestää pienen vilkuilun? Viina pahensi tilannetta.
Yksin en miestäni baareihin päästänyt. Itse kyllä kävin joskus. Aivan, luitte oikein. Tosin miestäni ei ole koskaan kyseiset touhut kiinnostaneet, mutta sain hänet houkuteltua kerta toisensa jälkeen mukaan. Aina hän vannotti, että olisin kunnolla, ja aina minä lupasin. Ne kai oli tehty rikottaviksi?
Olin myös mustasukkainen lehdissä oleville naisten kuville, televisiolle, ja jopa sille jos radiossa juonsi joku nainen. Kuulostaa hirveälle näin kirjoitettuna. Ja huvittavalle. Sitä se ei kuitenkaan ollut.
Muistan kerran kun olimme anoppilassa käymässä ja mieheni selasi siellä puolihuolimattomasti jutustelun lomassa Seiskaa. Tunnetustihan kyseisessä lehdessä on paljon vähäpukeisia naisia. No, jossain vaiheessa mies huomaamattaan pysäytti sivujen kääntelyn ja jäi selittämään äidilleen jotain juttua. Minähän tietysti huomasin että lehti oli jäänyt auki sen tähtitytön vai mikä liekään kohdalta. Tästä kehitin kauhean riidan kun olimme päässeet kotiin.
Meillä ei lopulta käyty missään, meillä välteltiin ohjelmia jossa edes sääri vilahti. Muistan kuinka jonkin elokuvassa olevan rakkauskohtauksen aikaan mies poistui tekemään voileipää tai vastaavaa. Mies ei saanut käydä ilman minua salilla, ja jos kävikin niin joutui tilittämään ketä siellä oli ollut samaan aikaan. Yleensä olin hänen mukanaan.
Kerran miehen työpaikalle tuli naisharjoittelija. Hän on miesvaltaisella alalla pienellä paikkakunnalla, joten tämä oli aika harvinaista. Olin aivan raivoissani kun kuulin tästä, huusin hänelle että hän ei saa tuota naista mennä neuvomaan missään asiassa työtehtävissä. Hän koitti minulle selittää ettei se ole mahdollista, mutta sain aikaan taas vain tappelua.
Emme käyneet uimarannoilla, emme kylpylöissä. Ostoksilla ollessamme kyttäsin vain muita naisia ja olin varma että mieheni aika menee heitä vilkuillessa. Vaikka toisinpäinhän se oli. Ja nämä ovat vain niitä muutamia esimerkkejä elämästämme. Lisää löytyisi pilvin pimein.
Tuo oli raskasta aikaa. Se oli sitä minulle ja varmasti enemmän se koski mieheeni. Kukaan, ei kukaan muu voi ymmärtää sitä hirveää tunnetta kuin saman kokenut, kun on sairaalloisesti mustasukkainen lähes kaikesta. Se, että haluat olla normaali ja haluat irti niistä tunteista ja siitä järjettömästä käytöksestä, ja samaan aikaan toimit kuitenkin aivan toisin. Itkin monet itkut, tukahdutin välillä ne tunteet ja pari päivää meni hyvin. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin purkautui.
Tätä kaikkea kesti pari-kolme vuotta. Emme hakeneet apua, pelkäsin leimautuvani pienellä paikkakunnalla. Häpesin. Ja häpeän käytöstäni vieläkin. Siitä on vaikea puhua, kukaan muu ei tiedä tästä kuin mieheni.
Jotenkin kaikki kuitenkin on kääntynyt parhain päin. En oikein tiedä miten tähän tilanteeseen on päästy, miten olen voittanut nuo hirveät tunteet. Nyt meillä kuitenkin käydään uimassa, kylpylöissä, ostoksilla ilman hirveää kyttäystä. Mies saa mennä yksin baariin jos haluaa. Meiltä löytyy huima kasa yhdessä katsottuja leffoja, joissa on myös niitä seksikohtauksia. Katsomme joskus yhdessä aikuisviihdettä.
Voisin sanoa, että olen parantunut. Mutta tiedän, että en ole, en kokonaan. Enkä tiedä parannunko koskaan kokonaan. Nyt kuitenkin elämme ihan normaalia elämää, meillä on kaksi lasta, en koe enää noita muutamia vuosia sitten käsittelemiäni tunteita. Joskus, siis hyvin harvoin, vanha piru nostaa päätään jostain sieluni syövereistä. En tee siitä kuitenkaan elämää suurempaa numeroa. Joskus saakin olla mustasukkainen, kunhan on sitä terveellä tavalla.
Tämän tarinan suurin sankari on kuitenkin mieheni. En oikein itsekään ymmärrä, miten hän on jaksanut elää kanssani. Kun lukee tarinaani, niin eihän hänellä oikeastaan ole ollut sitä elämää...kaikesta voin vain päätellä, että hän tosiaan rakastaa minua. Kiitos Sinulle rakas mieheni, Sinä olet se joka minut siitä suosta ylös veti!
