*hakkaa päätä seinään*

Tein sitten sen mitä naisista aina sanotaan. Nimittäin, annoin mieheni ite päättää lähteekö työpaikan reissuun ulkomaille pariks päiväks vai jääkö kotiin. Ja nyt kun päätti lähteä niin oon tosi surullinen. Me ollaan aikanaan sovittu että ulkomaille (laivareissuja lukuunottamatta) ei lähetä ku yhdessä, kun harvoin mihinkään päästään.En halunnu vaikuttaa nipottavalta akalta ja sanoin että päättäköön itse. Ja tässä sitä nyt ollaan. Miks mun täytyy reagoida näin?
Meillä on tänään laivareissu edessä ja nyt pelkäänki että pilaan koko reissun kun vaan mietin tätä juttua. Sain hiljattain keskenmenon ja jotenkin tuntuu että jo miehen työpäivän poissaolo on liian pitkä, miten mä sitten kestän kolme päivää. Kuitenkaan en voi ihan niistä kaikista asioista puhua kun miehelle.
Haukkukaa paskaks, ansaitsen sen.

 

Kukaan ei ole täydellinen. Kykenet kuitenkin selvästi itsekritiikkiin, ja se on jo paljon.

 

Joo, ei kyl pitäis koskaan antaa niiden miesten päättää mitään ite, ku ei ne vaan tajua eikä osaa

Mut kyllä sä selviät siitä, keksitte vaan paljon tekemistä kotona sillä aikaa.. Me voidaan tulla vaikka teille jos seura sit auttais ?

 

Mä en tiedä miks musta on tullu tämmönen. Turvaudun mieheen tosi paljon ja en vaan enää osaa olla yksin.

Kerpele: joo, tulkaa vaan.

 

Työreissut on työreissuja, ne on eri asia kuin yhdessä tehdyt reissut. Siihen menee työaikaa ja siitä saa palkkaa, se ei ole siis mitenkään pois siitä, että te pääsette yhdessä niin harvoin.

Toki ymmärrän ahdistuksesi yksinjäämisestä, normaalitilanteessa tuo työreissukaan ei varmaan haittaisi sinua. Voisitko saada seuraa noille päiville, esim mennä käymään vanhempiesi luona tms.? Jos et kellekään voi puhua, niin voisitko kirjoittaa ajatuksiasi vaikka paperille, jotta saisit "purettua" ne?

Nauti nyt laivareissustanne yhdessä. *halaus*

 

No kun tähän reissuun ei liity mitään työntekoa, se oliskin tyystin eriasia. Reissu on porukan tyhy-retki. Ymmärrän miehen kannan tähän ihan hyvin mut jotenkin silti vaan itkettää. Mun vanhemmat asuu ihan lähellä ja niitä nähdään muutenkin päivittäin. Haluisin olla yks niistä jotka antaa lähtee minne vaan ja on iloinen. En vaan pysty.