haaveet vs todellisuus

[ap]

Taitaa olla konttorissa hiukan tylsää kun tällaista tänne raapustan, mutta teinpä sen kuitenkin.

Näin kolmekymppisenä tietää ja tuntee jo itsensä melko hyvin ja on ehtinyt muodostaa selkeitä mielipiteitä elämästä ja parisuhteesta. Esimerkkejä: kyllä, haluan naimisiin/lapsia/uran/asua kaupungissa jne. Kaikilla meillä kai on tällaisia odotuksia elämältä.

Parisuhteessa taas voi käydä niin, ettei toinen jaa näitä näkemyksiä ja silloin eturistiriita on valmis. Aihetta on sivuttu useinkin eri keskusteluissa. On pohdittu vaikkapa sitä, saako toinen lähteä ulkomaille työn perään ja rakastaako kotiinjäävä puolisko lähtijää oikeasti jos hän ilmoittaa ettei aio suostua etäsuhteeseen vaan haluaa lähisuhteen. Puolet vastaajista taisi olla sitä mieltä että aidon rakkauden kuuluu kestää etäsuhde, puolet taasen vastasi että anna toisen mennä ja etsi itsellesi ihminen joka haluaa samoja asioita elämältä. Tämäkin vain esimerkkinä.

Kysymykseni on siis miten te ellit ja erkit olette ratkaisseet paradoksin toiveidenne ja mahdollisuuksienne välillä? Onko asioita joista ette ole valmiit tinkimään vaan vaihdatte mielummin kumppania? Entä onko omista haaveista luopuminen katkeroittanut teitä vai oletteko sopeutuneet tilanteeseen ajan kuluessa?

Oletteko huomanneet mielipiteidenne tai tavoitteidenne muuttuneen myöhemmin vähemmän merkityksellisiksi? Että olisitte esimerkiksi aina halunneet monta lasta, mutta puolisonne halusi vain yhden, ja koska rakastatte puolisoanne enemmän kuin haaveita suurperheestä sopeudutte yksilapsiseen elämään.

Varsinainen kysymykseni on kait se, miten erottaa pienet ja suuret asiat toisistaan ja minkä arvoinen normaali parisuhde ylipäätään on? Näitä asioita pyörittelen mielessäni, kun tuntuu että seurustelen kaikin puolin oikean ihmisen kanssa, mutta tavoitteet vain tuntuvat menevän välillä pahasti ristiin.

En jaksaisi lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta, sillä luulen etten koskaan löytäisi muutoin sopivampaa ihmistä kumppanikseni, enkä tällä nyt tarkoita mitään 'kukaan ei koskaan voi korvata häntä' tyylistä epätoivoista rakkautta vaan ihan arkielämän realismia. Voisin toki löytää jonkun joka haluaa osittain tai kokonaan samoja asioita kuin minä elämältä, mutta en osaisi seurustella pelkästään laskelmoitujen ominaisuuksien kanssa jos esimerkiksi luonne ei natsaa.

Kommentteja?

 

[Mirri]

Minusta ihminen voi kyllä hyvin luopua unelmistaan kumppaninsa hyväksi. Parisuhdehan on täynnä kompromisseja. Toki molempien on niitä tehtävä, toinen ei saa yksin päättää yhteiselämän suuntaa. Unelmat saattavat joskus olla jopa sellaisia päähänpinttymiä, että jokin toinen vaihtoehto saattaakin olla parempi =) Jos esimerkiksi on koko ikänsä haaveillut asuvansa omakotitalossa, ja puoliso haluaakin rivariin, niin pitää punnita molempien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Rivari saattaakin olla lopulta parempi ratkaisu haaveilijalle esimerkiksi taloudellisista tai työmatkallisista syistä tai kotitöiden suhteen. Haaveet eivät siis välttämättä ole aina edes realistisia.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen on eri mieltä, on syytä ottaa molemmat vaihtoehdot tarkasteluun. Tiedän kyllä paljon miehiä, jotka eivät pysty millään ottamaan huomioon mitään muuta näkökantaa kuin omansa. Vaikka olisivat väärässä. Näiden miesten kanssa on lopulta tullut ero, kun minä olen ainoana aina luopunut omista haluistani.

Nykyisen kanssa on aivan mahtava keskusteluyhteys ja hän osaa todella nähdä asiat useasta vinkkelistä. Ristiriidan ilmetessä asioista keskustellaan hyvin rakentavaan sävyyn ja meillä on ilmeisesti aika samanlaiset tavoitteet kuitenkin, koska toinen pystyy aina perääntymään ja olemaan silti tyytyväinen saatuun ratkaisuun. Arvostan keskustelutaidon ja ymmärryksen todella korkealle.

Usein vielä, kun luopuu omastaan, niin saa jotakin yhtä mahtavaa tilalle. Esimerkiksi onnellisen miehen ja kukoistavan parisuhteen. Jos taas näkemykset eroavat liian paljon, niin missään tapauksessa ei saa suostua sellaiseen, mikä tuntuu pahalta ja mitä joutuu katumaan.

 

[...]

No joistakin unelmista / arvoista / toiveista pystyy luopumaan, joistakin ei.

Minulle muodoistui ylivoimaiseksi antaa periksi ""kotitalouskone-piika + perheen pää"" asetelmassa - en pystynyt sopeutumaan siihen mitenkään. Hukkasin itseni ja minusta olisi tullut katkera keski-ikäinen akka ajan myötä.

Suurperheestä ... olen taas luopunut iän myötä. Elämän realismi voittaa: en ehdi sitä enää saada mitenkään (paitsi jos naisin miehen, jolla se jo on. ;-) ).

 

[Aulikki]

Silloin 12 vuotta sitten, kun mentiin naimisiin, oli itsestään selvää, miten eletään. Yhteinen elämä tehtiin yhdessä, päätökset lapsista, miehen uran tekemisestä, asuinpaikasta, harrastuksista, kaikesta olivat helppoja. Kumpikaan ei kyseenalaistanut mitään. Asiat menivät onnellisesti omalla painollaan ja arvotkin vastasivat toisiaan.

Entä, jos ajatus elämästä muuttuu kolmekymppisenä? Jos nyt pitäisi tehdä vastaavia päätöksiä, miettisin uudestaan (ja varmaan liikaa) asioita monelta suunnalta. Harkitsisin tarkemmin, miten haluan elää ja kenen kanssa.

Olen siis päätynyt tähän hetkeen onnellisesti, omien toiveiden ja sattumien ansioista. Juuri nyt kuitenkin tunnen suurta tuskaa ja halua elää toisella tavalla!! Enää se ei ole mahdollista. Olen siis kiitollinen ajasta, joka toi tähän, sillä muuten perhe olisi saattanut jäädä saamatta, ja toisaalta ihmettelen katkernan, miten tähän oikein jouduttiin.

Tämä ei välttämättä auta sinua yhtään eteenpäin. Mietiskelin vain omaa tilannettani. Se on totta, että vasta tässä iässä alkaa ymmärtää elämää ja itseään, jolloin ratkaisut mutkistuvat entisestään.

Aikaisemmin olisin sanonut, että annan mennä vaan ja perustakaa perhe, olet löytänyt oikean. Nyt sanoisin, että etsi vielä, elä ja tee. Toista vaihtoehtoa halajan, toisen olen elänyt. En siis voi sanoa, kumpi oikeasti kannattaa.

Loppujen lopuksi haemme aina uutta ja kaipaamme erilaista. Yksi ratkaisu johtaa toiseen ja lopulta päädymme johonkin.

 

[ap]

Kiitos tähän mennessä tulleista fiksuista vastauksista!

Ollapa tosiaan vielä kaksikymppinen, silloin monet asiat olisivat menneet omalla painollaan ilman sen kummempia pohdintoja. Iän ja pitkän sinkkukauden myötä on ehtinyt tutustua itseensä vähän liiankin hyvin, minkä seurauksena elämän pienet ja suuret arvot ja valinnat ovat kirkkaana mielessä - noin niinkuin teoriassa.

Pelkään että sairastun nykyajan mikään ei riitä -syndroomaan, joka estää minua näkemästä kaikkea sitä mitä minulla nyt on. Taustalla vaikuttanee voimakkaasti pelko siitä, että jos en saa kaikessa tahtoani läpi ja tee elämässäni kaikkea mistä olen haaveillut, minusta tulee katkera vanha akka. Lähipiirissäni on varoittavia esimerkkejä liiaksikin.

Mielenkiintoinen on myös tämä ihmisen tapa kyseenalaistaa omia valintojaan ja haikailla aina jonkun muun perään. Vaikka elämässä ei olisi periaatteessa mitään vikaa ja itse olisi tehnyt kaikki omaa elämäänsä koskevat päätökset, niin silti varsinkin parisuhteessa tulee mietittyä näyttäisikö elämäni tältä, jos tuota toista ihmistä ei olisi tuossa omine haluineen ja tarpeineen.

Lienee paras laittaa jäitä hattuun ja hokea itselle, että kaikki on hyvin ja ongelmat ovat lähinnä oman pääni sisällä. Pitäisi keskittyä siihen mitä on, eikä siihen mitä puuttuu. Eikös joku ole määritellyt onnen siten, että onnellinen ihminen ei ole se joka saa mitä haluaa vaan se joka haluaa mitä saa. Hyvin ajateltu.

Lisää kommentteja, kiitos!

 

[M@uku]

Itse olen ruvennut miettimään yhä enenevässä määrin tuota haaveiden ja todellisuuden ristiriitaa - liekö syynä tuleva kolmekymppisyys vai mikä.

Itse haluaisin niin monia asioita ja jotenkin aikoinaan oletin, että ehdin ne saada ennen kolmeakymppiä. Edes osan. Naimisiin mennessä ajattelin, että tässä nykyisessä iässäni aloittaisin lasten ""tekemisen"". Vaan eipä oikein kiinnosta... Mutta kun en niin kovin vanhakaan haluaisi olla kun esikoistamme tehdään. Tiedä sitten mitä tekis.

Vaikka minulla ja miehelläni on aika samansuuntaiset ajatukset elämästä ja sen kulusta, niin erojakin löytyy. Itse tahtoisin matkustella maailmalla, edes kohtuullisesti. Miestäni tuo ei paljoa kiinnosta. En ole elämäni aikana yhtään ulkomaan reissua tehnyt, joten johonkin olisi tosi kiva mennä. Luulen, että mieheni tässä asiassa hieman taipuu; yhdelle reissulle hän on (melkein) luvannut lähteä.

Itse olen joustanut monessa asiassa, vaikka haaveet olisivatkin olleet lähes päinvastaisia. Mutta molempien on tehtävä myönnytyksiä ja tähän mennessä se on onnistunut ilman ""mutta-mä-olisin-halunnut-toisin"" valituksia.

 

[Mirri]

Usein tavallista hyvää elämää osaa arvostaa vasta sen jälkeen, kun on käynyt pohjalla. Minulla on ollut aikanaan useita seurustelusuhteita, joissa olen joutunut törkeästi petetyksi (monissa asioissa) ja hylätyksi. Nyt toisinaan tuntuu, että nykyisen miehen kanssa elämä on ehkä hiukan tylsää, mutta silloin aina muistutan itselleni, mikä voisi olla vaihtoehto. Ja jaksan taas ihmetellä hyvää tuuriani, että olen saanut niin upean (joskin ihan tavallisen) miehen. Jos toisenlainen elämä houkuttelee, niin on syytä muistaa, että et välttämättä saakaan sitä haaveilemaasi unelmaelämää ja -puolisoa jos jätät vanhan taaksesi. Voit joutua huonompaan jamaan, kaikki kun ei ole aina kiinni itsestä, vaan myös niistä muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Eniten siitä rakkauden kohteesta.

Ikäkriisiin auttaa yleensä parhaiten jokin muu kuin puolison vaihto. Uusia elämyksiä ja jännitystä kun voi hakea vaikka uudesta työstä tai harrastuksista tai matkustelusta. Pitäisi osata hyväksyä elämän rajallisuus ja keskittyä enemmän laatuun kuin määrään. Kaikkea ei tarvitse ehtiä. Aivan turhaa on esimerkiksi harmistua siitä, ettei ole rahaa tai aikaa lähteä maailmanympärimatkalle. Tuota elämystä pääset kurkistamaan, kun lainaat kirjastosta matkakuvauksia ja luet niitä omaan tahtiisi. Joku toinen on tehnyt asioita puolestasi, jotta sinä voit keskittyä omaan elämääsi.

 

[kommentti]

Ap. pyysi lisää kommentteja.

Ruodin vain tätä kirjoittamaasi lausetta.

""Taustalla vaikuttanee voimakkaasti pelko siitä, että jos en saa kaikessa tahtoani läpi ja tee elämässäni kaikkea mistä olen haaveillut, minusta tulee katkera vanha akka. Lähipiirissäni on varoittavia esimerkkejä liiaksikin.""

Olen kirjoittanut jo varmasti tuhat kertaa tästä katkera-aiheesta. Ei elämässä suunnitelmien myytyyn meneminen aiheuta katkeruutta. Palikat vain pitää kasata ja aloittaa leikki uudestaan. Mennyt on mennyttä ja vanhojen vatvominen ei auta enää yhtään.

Olen pitänyt vuosia työpöydälläni v. 1998 otettua kuvaa Ruotsin risteilyltä. Lapseni olivat silloin pahimmassa murkkuiässä. Oli vain lähdettävä reissuun vaikka ei tehnyt yhtään mieli.

Näytin eilen kuvaa lapsille ja he sanoivat: ""Laita se hirveä kuva pois. Vaatteet ovat säälittäviä. Nuorempi tuumasi olevansa edelleen täysin saman näköinen.""

Minä näytän kuvassa paljon nuoremmalta ja olen melko pirteän näköinen. Pidän tiukasti kassia käsissäni. Ei aito VL, ei sinne päinkään. Lasken leikkiä noista laukuista Muotifriikit-palstalla.

Olet kolmikymppinen ja silloin kuvittelee olevansa jo ikäloppu. Nuoruus tuntuu hirveän kaukaiselta ajalta ja nelikymppiset ja sitä vanhemmat ihmiset säälittäviltä fossiileilta.

Mielestäni elämässä pitää vain oppia ottamaan vastaan kaikki mitä ylhäältä annetaan. Uskon johdatukseen.
Kaikkea ei saa vaikka kuinka haluaisi. Niin onkin tarkoitus.

Pitää oppia elämään päivä kerrallaan ja lepäämään tässä hetkessä.

Haaveilin nuorena tyttönä poikalapsesta. Olisihan se ihanaa, jos sellainen olisi joskus syntynyt maailmaan.
Ehkä tänään hän soittaisi minulle jostakin kaukaa tai sitten ihan läheltä. Haaveilen kuitenkin ajasta, jolloin tutustun tulevaan vävyyni. Jos sekään haave ei toteudu, niin sitten ei mahda mitään.

Elämä on ikuinen tutkimisen paikka. Jos aikaa olisi enemmän, niin viihtyisin hyvin Kristallipallopalstalla.
Siellä on taas ehtymätön määrä luettavaksi omatekoisia runoja, Lolan linkkejä mielenkiintoisille nettisivuille.
Nuo pallon naiset jaksavat ammentaa viisautta pohjattomista saaveista.

Aamulla muistin taas miten kovasti pohdin elämää jo nuorena. Tuijotin tuleen, järven veteen, rantakaislikkoon.
Olin suurperheen nuorimmasta päästä. Meillä aina oli paljon väkeä kotona ja juttu kulki. Pohdimme hyvin filosofisia asioita. Luin paljon. Ehkä olisi silloin pitänyt olla vain kiitollinen elossa olevista läheisistä.

Ei elämästä tule koskaan valmista. Lapset kasvavat ja aikuiset vanhenevat. Roolit vaihtuvat.

Minulla ei ole mahdollisuutta jäädä tätä asiaa pohtimaan päivätyökseni. Mikäs sen mukavampaa kuin avata tietokone klo 8, kirjoittaa muutama liuska ja lopettaa kolmen tunnin päästä. Tuollaita tahtia kertoi pitävänsä kirjailija Pirjo Hassinen. Keväällä sitten kirja on valmis.

Ellien pohdinnoista ei kirjaa kirjoiteta. Tämä on vuorovaikutteista lukemista. Mielestäni hienouden huippu.
Kirjat kellastuvat kirjaston kellarissa. Nautitaan tästä netin upeudesta.

Osta sinäkin illalla itsellesi kotimaisia mansikoita ja tee maistuva pirtelö. Muistele sitten meitä Ellejä.

Vaikka maailma kuinka potkisi päähän, niin aina täältä löytyy mukavaa juttuseuraa.

 

[Mirri]

Minä pelästyin seurustelun alussa, että mieheni ei lähtisi minnekään matkalle, kun taas minä olen intohimoinen ulkomaanmatkailija. Rauhallisesti kuitenkin kuukausien mittaan ehdottelin, että lähdettäisiinkö sinne tai sinne. Lopulta löytyikin eräs kaupunki, jossa mieheni oikeasti oli kiinnostunut vierailemaan =) Nyt olemme käyneet jo usealla matkalla, vaikka alkuun hän suhtautuikin hyvin nihkeästi asiaan. Eikä ole tarvinnut pakottaa, ainoastaan löytää matkakohde, joka kiinnostaa häntä. Hyvin tyytyväinen hän on ollut reissuihin. Tähän auttoi keskustelu ja aika sekä halu löytää yhteinen sävel =)

 

[ap]

Alkaa yhä enenevässä määrin tuntua siltä, että elämästäni puuttuvat ne todelliset ongelmat kun jaksan päivitellä näitä asioita täällä netissä

Olen samaa mieltä Mirrin kanssa siitä, ettei mies vaihtamalla välttämättä parane. En tiedä sitten onko minulla sopimattomia prinsessahaaveita, kun oletin ilman muuta että hyvän miehen löydettyäni voisin jakaa haaveeni ja toiveeni hänen kanssaan. Vasta seurusteltuani jonkin aikaa huomasin, että kyse on todellakin MINUN haaveistani, ei meidän.

Oikeastaan minua kismittää juuri se, etten voi jakaa näitä asioita kenenkään kanssa. En koe olevani läheisriipuvainen tai haluavani elää jonkun toisen ihmisen kautta, jos toivon löytäväni ihmisen, joka haluaa samoja asioita kanssani. Mietin että mikä parisuhteen funktio oikeastaan on, jos huomaa elävänsä henkisesti yhtä yksin kuin sinkkunakin.

Kaikenhan voi tehdä yksinkin. Voi hankkia talon, edetä uralla, saada lapsen (jos luonto suo), matkailla, mitä vaan. Eihän näihin miestä tarvi välttämättä rinnalle kulkemaan.

Yksin on tullut ennen tätä suhdetta taaperrettua pitkät pätkät, enkä kokenut että elämäni nyt niin kamalaa olisi ollut. Mies tupsahti elämääni varoittamatta, mutta annoin rakkaudelle tilaisuuden kehittyä. Vaan nyt tällaiset asiat kiertävät mielessäni. Lieneekö normaalia?

 

[ap]

Kiitos sinulle ""kommentti"" ajatuksistasi!

On varmasti totta ettei ihminen katkeroidu, jos osaa ottaa tekemisistään vastuun ja suhtautua asioihin ja eri elämäntilanteisiin positiivisella asenteella.

En sitten tiedä, onko lähipiirissäni enimmäkseen sellaisia ihmisiä, jotka eivät näe omaa osuuttaan elämänpolun rakentajina, sillä niin paljon pettymystä näen ympärilläni. Tuntuu että monet vanhempieni ikäiset ihmiset näkevät itsensä lähes avuttomina uhreina, joiden elämä meni valui hukkaan heistä riippumattomista syistä. Tästä seuraa tietysti katkeruutta.

Näiden seikkojen vuoksi päätin jo pienenä, että minä ainakin toteutan itseäni isompana enkä uhraudu muitten ihmisten vuoksi haudaten omaa itseäni siinä sivussa. Vaan niinpä elämä opettaa minua. Itsekäs minuuden toteuttaminenkaan ei tunnu hyvälle, vaan tuli tarve kuulua jonkun kanssa yhteen ja vaalia epäitsekästä rakkautta. Antaa eikä aina vaan ottaa.

Näiden ajatusten ja toiveiden välimaastossa tasapainoileminen se vasta vaikeaa onkin. Musta ja valkea tuntuivat niin selkeiltä, mutta harmaa saa minut aivan ymmälleen.

 

[Lilli]

Ei haaveilussa ole mitaan pahaa eika siina, etta tietaa mita tahtoo. Itse kuulun niihin ihmisiin, joiden toiveista tulee totta - ei tosin aina niin kuin itse olen kuvitellut tai suunnitellut - mutta tuleepa kuitenkin. Monesti olen jo luopunut haaveistani, kun se on sitten kuin ihmeen kautta toteutunut. Huonompi homma tassa on se, etta myos ne ei-niin-viisaat haaveet ovat toteutuneet. Myos kalvavat pelot ovat toimineet kuten haaveet, niillakin on taipumusta toteutua.

Haaveiden ja todellisuuden valilla ei ole valttamatta ristiriitaa, jos ensinmainitut ovat vahankaan realistisella pohjalla. Suurin este haaveiden toteutumiselle ovat pelko, saamattomuus, kiirehtiminen tai pakottaminen.

Itselleni on selvaa, etta jos parisuhde estaa minua kehittymasta ja kasvamasta, se kylla kuihtuu kasaan melko pian ja ero on edessa. Monessa muussa asiassa voi kylla tehda kompromisseja ja tulla toista vastaan, mutta ei tuossa ensin mainitussa seikassa. Yleensa teen jo parisuhteen alkuvaiheessa selvaksi, millainen elamantyyli minulla on ja mita mina elamassani haluan tehda ja saavuttaa. Jos toisen haaveet menevat jyrkasti ristiin omieni kanssa, niin suhde loppuu kylla alkuunsa, vaikka mies olisi muuten mukava ja OK. Itse olen loytanyt miehen, jonka elamantyyli sopii melko hyvin yksiin omani kanssa. Hanella on omat aivoituksensa ja harrastuksensa, joita en jaa, mutta se hanelle suotakoon. Mieskaan ei jaa kaikkia minun harrastuksiani. Mutta suurissa linjoissa ollaan jokseenkin yksimielisia. Nain haaveiden toteuttaminen on helpompaa ja kummallekin mukavaa. Minusta ei olisi mukavaa, etta jompi kumpi joutuisi aina uhraamaan omat toiveensa toisen takia. Kyllahan siina katkeraksi saattaisi tulla.

On meilla ollut erimielisyyksiakin. Kysyin mm. pari vuotta sitten hanelta, haluaisiko han asua kanssani muutaman vuoden ulkomailla, jos saisin tyopaikan sielta. Omalla alallani on melko tavallista siirtya Suomen ulkopuolella tietyssa uran vaiheessa. Mies ei ollut valmis siihen perhesyihin vedoten. Tyydyin sitten siihen, etta pysyttelen Suomessa.

No, tyo oli ollut puuduttavaa monta vuotta ja rahasta oli aina taisteltava. Muutenkin alkoi tuntua silta, etta elamassa ei tapahdu mitaan. Yhtakkia, n. 9 kk sitten mies sitten ilmoittikin olevansa halukas lahtemaan Suomesta. Tasta innostuneena aloin katsella tyopaikkoja ulkomailta, ja jo viikon parin paasta tormasin tyopaikkailmoitukseen, jonka vaatimukset taytin taydellisesti. Sain paikan ja nyt sita sitten asustellaan Keski-Euroopassa. Eli tastakin haaveesta tuli sitten totta, loppujen lopuksi.

 

[Airam]

Nimimerkki ""kommentti"". Sun juttuja on aina tosi mukava lukea! Huomaa että olet kokenut ja miettinyt paljon asioita.
Yleensä tästä aiheesta sanoisin että haaveiden ja todellisuuden kelaaminen on meidän hyvinvoivien länsimaisten ihmisten sisäistä angstia. Se liittyy tiettyyn ikäkauteen ja on sinällään varmasti ihan hyvä juttu. Kuitenkaan liian paljon ei varmaan kannata alkaa elämäänsä designaamaan. Mutta jos haluaa lapsia ja on suhteessa jossa mies ei niitä halua kannattaa varmaan tehdä jotain asian eteen.

 

[Kompromisseista]

Omista unelmista luopuminen ja kompromissien teko riippuu mielestäni aika paljon asiasta. Ehkä kaikkein rankin juttu on ulkomaille muutto. Nuorempana, kun harvemmin on vakituista työpaikkaa ja asuntoa se on huomattavasti helpompaa kuin vanhempana, jolloin on enemmän jumittunut. Jos toinen haluaa ehdottomasti muuttaa ulkomaille, pitäisi ensinnäkin kysyä häneltä, että miksi et mennyt nuorena, kun tilaisuus oli vai onko tämä vain jonkinlaista haihattelua menetetyn nuoruuden perään? Mutta voihan olla, että on hyvä syy, miksi ei lähtenyt silloin ja haluaa lähteä nyt. Silloin pitäisi miettiä asioita myös puolison kannalta: Jos minä saan ulkomaan komennuksen, saako puolisoni myös ulkomailta töitä, jos ei saa, riittävätkö minun tuloni elättämään hänet? Muuten jo pelkkä ajatus lähdöstä on aika itsekästä.

 

[...]

Olen monesti miettinyt, että ennen elämä oli paljon yksinkertaisempaa. Toisaalta se saattoi olla sen vuoksi hyvin ahdistavaa, koska ei ollut mahdollisuutta tehdä toisin (toteuttaa niitä haaveitaan).

Nyt on ahdistavaa, kun on ""pakko"" toteuttaa itseään...ja haaveitaan, ""tulla joksikin"". Et ole mitään jos et ole kuitenkaan sitä ja tätä...kuten 100 vuotta sitten. Itse asetamme itsellemme näitä vaateita.

Monesti ajattelen, että 100 vuotta sitten elämä oli tavallaan helpompaa, kun esim. naisille oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto olemassa: avioiliitto ja äitiys. Piste. Toki sitten vanhapiikuus oli iso ongelma. Se, että tuli lapsia joka vuosi, oli ongelma, taudit, sairaudet ym. oli ongelma. Osalle köyhyys. Ongelmat oli jotenkin konkreettisempia silloin. Nyt ongelmat on näitä itsensä toteuttamisen ongelmia - joita tulee koko ajan lisää kun edellinen on toteutettu. Se on lopunut kehä.

OK, en sure, että jätin sen exän. Mutta en sitten löytänytkään sitä parempaa - ja nyt jään sitten lapsettomaksikin kun rupeaa ikä loppumaan. Jotakin saa - mutta toisen haaveen sitten menettää?

 

[ap]

Kiva että keskustelu jatkuu!

Olen kolmen pisteen kanssa yhtä mieltä siitä ""helppo"" ja ""vaikea"" suhteutuvat kulloinkin elettävään aikakauteen. Isoäideillämme ja äideillämme olivat omat vaikeutensa joita en missään nimessä vähättele, mutta toisaalta kapeammat valinnanmahdollisuudet loivat myös tiettyä helppoutta elämään. Ei ollut aikaa eikä energiaa pohtia syntyjä syviä ja kokea valtaisaa angstia, kun oli taisteltava jokapäiväisen leivän eteen. Naimisiin mentiin ja lapsia saatiin luonnollisena valintana.

Joskus tuntuu että osa tästä itsenitoteuttamisvimmasta on peräisin juuri vanhempieni sukupolvelta. He kun jaksavat aina muistuttaa siitä kuinka meidän tämän päivän lasten tulee käyttää hyväksi kaikki ne mahdollisuudet, joita heillä ei koskaan ollut ja toteuttaa kaikki ne haaveet, joita he eivät koskaan voineet toteuttaa. Vähemmästäkin pieni ihminen ahdistuu.

Lohdutti suuresti erään kirjoittajan vilpitön usko siihen, että asiat järjestyvät kyllä parhain päin kunhan ei vain kiirehdi ja painosta liikaa asioita. Myönnän että olen varsinkin parisuhteessa liian hätäinen ja painostan toista ihmistä tarpeettomasti. Hassu juttu sinänsä, että muuten kyllä luotan siihen että elämä kantaa, mutta toisten ihmisten seurassa en osaa siihen luottaa. Jostain on jäänyt sellainen tunne, että joku nappaa sen tikkarin pois, jos sitä ei heti syö. Mistä lienee tuokin tunne tullut.

 

[M@uku]

Luulen myös, että meille kävisi samoin; pienen alkukankeudun jälkeen reissattaisiin varmaan aika mieliis.

Vaan se aloittaminen! En ole koskaan järjestänyt mitään ulkomaanmatkaa, enkä oikeastaan tiedä mihin ihan ensiksi haluaisinkaan. Melko varmasti nuo matkan käytönnön järjestelyt jäisivät aluksi mulle.

Mutta kunhan stressaan Eipä tuo oikeastaan ole niin vakavaa, elämää vaan!

 

[...]

Mä oon onneksi pystynyt toteuttamaan aika monta haavettani (mm. juuri noita ulkomaanmatkoja + olen asunut ja työskennellyt ulkomailla).


En niistä niinkään ota stressiä. Uskon voivani toteuttaa monta haavettani vielä (mm. Australiassa pitää vielä käydä - ""olla""). Olen saanut paljon uskallusta ja voimaa noista toteutuneista jutuista. Rohkeutta elää ja olla sellainen kuin olen.

Stressaan kuitenkin aika paljon sillä, että en ole pystynyt toteuttamaan näitä ""normaalielämän"" musteja. Tavallaan jopa häpeän sitä, niin paljon että se jopa haittaa elämääni. En viitsi mennä kylään joihinkin tiettyihin paikkoihin, kun .. jotenkin en kehtaa, kun tunnnen niissä paikoissa itseni niin huonoksi. Kun minulla ei ole sitä aviomiestä, 1.7 lasta, omakotitaloa, autoa, koiraa, kesämökkiä... mitään ""normaalia"". Ei edes vakituista työpaikkaa!!!! Nämä asiat ahdistaa.

 

[Nyt naimisissa ja lapsi]

Seurustelin melkein 2 v. miehen kanssa joka alusta asti teki ajoittain selväksi etteti halua naimisiin ja lapsia. Minä tyypillisenä naisena kuvittelin voivani muuttaa tilanteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja päätin lähteä. Sanoin suoraan haluavani näitä asioita ja silloinen miesystäväni totesi, että en oikeasti osaa rakastaa ketään vaan haen miehen ketä täyttää toiveeni ja antaa minulle perheen ja avioliiton. Eihän se pidä paikkaansa, on vain ihmisen normaali halu päästä naimisiin ja saada lapsia. Meillä oli ihan hyvä suhde, mutta se ei riittänyt minulle, halusin jotain enemmän, mutta me olimme kuin kaverisuhteessa koko ajan paitsi että meillä oli seksiä. Minä lähdin koska tiesin mitä halusin, enkä todellakaan ole katunut päätöstäni päivääkään.

 

[Mirri]

Tämä ei nyt liity keskustelun aiheeseen, mutta M@ukulle antaisin neuvoksi, että ihka ensimmäinen ulkomaanmatka kannattaa tehdä esimerkiksi Aurinkomatkojen seuramatkana. Lennot ja majoitus on järjestetty, opas on aina saatavilla tarvittaessa ja tärkeimmille nähtävyyksille on järjestetty retket, joille voi osallistua jos haluaa. Jos taas ei kaipaa oppaan seuraa, niin häntä ei tarvitse edes nähdä koko aikana. Itse lähden tuollaiselle valmiille seuramatkalle aina, kun haluan todella rentoutua enkä jaksa itse järjestää kaikkea. Sitten kun kokemusta karttuu, niin voi jo itsekin tehdä enemmän järjestelyjä. Valmismatkassa ei ole muuta etukäteistekemistä kuin matkan maksaminen ja laukun pakkaaminen =)

 

[M@uku]

Kiitos hyvästä vinkistä!

 

[Lilli]

Minulla on muuten eras ystava, jonka elamansuunnitelmat olivat jo hyvin varhain selvilla:

ensin katsellaan maailmaa ja hankitaan kokemuksia, jonka jalkeen on vuorossa vakiintuminen avioliittoineen, kaksine lapsineen (joiden nimetkin oli valmiiksi mietitty), hyvine tyopaikkoineen ja taloineen. Lapset oli saatava viimeistaan 30-vuotiaana.

Nama kaikki haaveet han on toteuttanut jokseenkin siina aikataulussa kun itse suunnitteli. Lasten maara on ainoastaan jaanyt yhteen, ja kun raskaus ja synnytys olivat niin huonoja kokemuksia, han ei enaa halua kantaa lasta eika mies suostu adoptioon.

Talla hetkella ko. nainen on 36-vuotias ja elamasta ovat tavoitteet loppuneet. Hanta ei kiinnosta enaa mikaan ja on siis tippunut eraanlaiseen eksistentiaaliseen tyhjioon, mika onkin melko yleista varhaiskeski-iassa.

Eli on sekin vaikeaa, kun on saanut kaiken ja haaveet loppuvat. Itsellanikin on ollut tallaisia aikakausia, mutta silloin on vain joutunut etsiskelemaan uutta suuntaa ja luottamaan johdatukseen.

 

[N28]

Jokainen meistä haaveilee. Mitä nuorempi, sen utopistisempia nuo haaveet ovat. Muistan 18v. ajatelleeni, että 30v.mennessä minulla on mies, lapsia, talo, jne. Nyt kun tuo maaginen ikäraja alkaa lähestyä, huomaan panikoituvani noista suunnitelmista. En olekaan vielä valmis lapsiin. Elämässä on vielä niin paljon koettavaa ja nähtävää jäljellä. Kissa ja mies löytyy, mutta saisiko vielä noin 10v. lisää aikaa sitä perheen perustamista varten?

Olen aika hyvin onnistunut toteuttamaan joitain haaveitani. Silti huomaan vertaavani itseäni ystäviini, jotka mahdollisesti ovat joissain arvostamissani asioissa saavuttaneet mielestäni enemmän. Toisaalta, kyseiset ystävät eivät ole viettäneet au-pair vuotta ulkomailla, käyneet naisena armeijaa, olleet rauhanturvaajana, opiskelleet lukukautta ulkomailla,...

Seurustelin useita vuosia miehen kanssa, josta luulin löytäneeni kumppanini. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, 18v. nuo tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat ovat hiukan erilaisia kuin kymmenen vuotta myöhemmin. Seurustelumme aikana pääsin myös osittain toteuttamaan itseäni, mutta koin ahdistavaksi sen ettemme pystyneet puhumaan asioista, siis todella puhumaan. Mies ei ymmärtänyt tarvettani elää ja kokea ja ihmetellä ja ... Pitkällinen prosessihan se oli, mutta päätin haluta jotain muuta ja erosin parisuhteestani.

Elin lähes vuoden sinkkuna ja mietin asioitani. Suunnittelin mitä haluaisin tehdä ja toteutinkin suunnitelmiani. Vastaan käveli mies. Mitenkäs tämänkin sitten sanoisi... Nyt ymmärrän etten ollut lainkaan itselleni sopivassa parisuhteessa aiemmin. En tiedä tuleeko tästä suhteestani ""se"" suhde, mutta ainakin tiedän että minulle sopiva mies on mahdollista löytää.

En halua tyytyä tavanomaiseen. Syntymähulluus pukkaa päälle ja välillä on pakko lähteä etsimään sitä sateenkaaren toista päätä.

 

[Unelmista totta]

Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa, kuin Lillin ystävätär eli vielä pari vuotta sitten mietin, että olen saanut elämältä kaiken mahdollisen, mitä uutta sillä olisi enää minulle tarjottavaa kuin vanhenemista?

Olin väärässä. Aina riittää ihmiselle lisää haasteita, lisää unelmia, joita voi toteuttaa. Olen aina uskonut, että jos jotain asiaa todella haluaa, sen myöskin saa, tosin kovalla työllä.

Joten Lilli, ystävältäsi puuttuu mielikuvitusta! Hänen pitäisi nyt keksiä mikä on se hänen juttunsa. Väkisin ei kannata alkaa mitään väkertää, silloin tulee vain virhearvioita tehtyä. Toisaalta virheetkin ovat parempia, kuin elämätön elämä.

 

[Hilla28]

minä olen saanut paljon perspektiiviä näihin ajatuksiin juttelemalla mummoni kanssa. mummoni on mielestään elänyt hyvän elämän ja on mielestään ollut onnekas, koska hänellä oli hyvä mies, joka tuli sodasta kotiin, sai kaksi lasta, kaikki olivat terveitä, töitä riitti ja pöydässä oli lähes aina ruokaa (ei pula aikoina tosin ihan riittävästi). meidän isovanhempien ikäpolvella asenne elämään oli ""kunhan tästä jotenkin selviäisi ilman suurempia vaikeuksia ja murheita"".

omalle ikäpolvelleni elämästä on taas tullut suorittamista. näemme jatkuvasti TV:ssä ja lehdissä loputtomia vaihtoehtoja sille mitä elämällään voisi tehdä. ja meille tulee tunne että jäämme jostain paitsi: tuokin jää minulta kokematta, ja tuo paikka näkemättä, ja tuo harrastus kokeilematta. haluaisi sekä suurperheen ja maalaistalon, että elää jännittävää reissu ja sinkkuelämää eri puolilla maailmaan. emmekä osaa enää olla onnellisia siitä mitä meillä on. kaikkea ei voi koskaan saada.

mietin monesti seuraavaa kysymystä:
jos minulta vanhana tullaan kysymään: ""oletko elänyt hyvän elämän?"" niin mitkä on ne kriteerit joilla asiaa punnitsen. riittäisikö minulle että olen selvinnyt elämästä ilman suurempia murheita, vai mietinkö kaikkea mitä en ole ehtinyt elämäni aikana saavuttaa?