G: Minkalainen sun oma lapsuus oli?

Entä eroaako se omien lastesi lapsuudesta?

 

hyvä. ja eroaa omien lasten lapsuudesta.. mutta ihan vaan nykyaikaistumisen vuoksi.. ei meillä ollu tietokoneita ja kännyköitä ym ym ym...

 

Kurja. Jatkuvasti aseena vanhempien välisissä riidoissa, alistamista, nöyryyttämistä ym henkistä väkivaltaa äidin puolelta, isän puolelta fyysistä.

Ja oma lapseni ei joudu tuota kokemaan. Se jätti ikuiset jäljet.

 

Eroaa paljonkin. Mun lapuus oli aika kamalaa, kolukiusaamisineen, insestin uhrina ja alkoholisiperheessä asuneena.

Meillä lapset ei ryyppäämistä näe, kolukiusaamisisin puututaan heti ( puoli ja toisin) ja tarkkaan kyllä vahdin kenen kanssa lapseni liikuvat.

 

Mä olen kasvanu kovassa kurissa, ja tiukkojen sääntöjen kanssa. Olen aina ollu isosiskoni varjossa, jota nostettiin jalustalle. Olen rennompi kasvattaja kuin vanhempani, tietyt säännöt kyllä tytöllä on, ja niitä odotetaan hänen noudattavan. Jos meillä joskus on toinen lapsi (mitä kovasti toivotaan ) niin haluan ja aion olla tasapuolisempi, kuin äitini on ollu mun ja siskon suheen.

 

todella hyvä. Eroaa siinä mielessä, että minä asuin lapsuuteni omakotitalossa, mutta nykyään tuo omakotitaloasuminen pääkaupunkiseudulla on tav. lapsiperheelle melkein mahdottomuus. Tosin meidän lasten lapsuus tulee eroamaan siinä määrin, että minä teen vuorotyötä ja olen enemmän kotona kuin esim. omat vanhempani aikoinaan.

 

Minut hoiti pappa ja mamma, isa ja aiti olivat yksityisyrittajia, olivat aina duunissa, tekivat pitkaa paivaa. Muuten kylla oli onnellinen lapsuus. Reissasimme paljon lomilla .

Eroaa siina mielessa, etta mina olen ainakin ollut lasten elamassa koko ajan lasna.

 

Lapsia oli minun lapsuusperheessäni enemmän ja asuimme maalla, siinä on isoja eroja. Äiti oli kotona koko ajan kun olimme pieniä, me taas olemme hoitaneet lapset kotona 3-vuotiaiksi ja muutenkin yrittäneet olla läsnä lasten elämässä mahdollisimman paljon, siinä on yritetty jatkaa lapsuuden perinnettä.

 

Kurja. Jatkuvasti aseena vanhempien välisissä riidoissa, alistamista, nöyryyttämistä ym henkistä väkivaltaa äidin puolelta, isän puolelta fyysistä.

Ja oma lapseni ei joudu tuota kokemaan. Se jätti ikuiset jäljet.

Minua kiinnostaisi kuulla, epäiletkö koskaan oman rakkautesi riittävyyttä? Oletko koskaan pelännyt, ettet osaisi olla kunnollinen vanhempi, koska et ole itse saanut sellaista mallia? Kysyn tätä siksi, että itse olen kokenut alistamista, nöyryyttämistä ja henkistä väkivaltaa ja se on jättänyt minuun pahat jäljet. Nyt se pistää epäilemään, uskallanko koskaan itse toivoa saavani lapsia. Mitä jos en osaakaan olla yhtään parempi?

Tietty, jos menee liian henkilökohtaiseksi, niin älä vastaa. Mutta olisin todella kiitollinen, jos viitsisit.

 

Tavallinen 60-lukulainen lapsuus helsinkiläisessä lähiössä. Äiti oli kotona, isä yrittäjä. Omilla lapsillani eroaa siten, että mä olen yh ja lapseni ovat olleet päiväkodissa mun ollessani töissä.

 

Todella ankara lapsuus.
Henkisesti rankkaa ja vaikuttaa edelleen tänä päivänä minun herkkään mieleen.
Ei ollut kovinkaan paljon kavereita koskaan, kun olin aina se kiusattu yksilö jo seurakunnan kerhoajoilta alkaen, vaikka vaihdettiin asuinpaikkaakin välillä. :'(
En haluaisi sellaista paskaa omilleni.

 

Mä laitan vielä tälleen, niin mun nikki näkyy etusivulla, josko WcAnkka huomais. Muutkin samaa kokeneet saa mielellään vastata.

 

Kurja ja köyhä. Kurjaa siitä tekivät mun isä, yks kusipää perverssi ym mielenvikaiset. Meillä oli tiukka kuri. Rangaistukset olivat luunapista remmiin. Rahasta oli aina tiukkaa. Ruoastakin oli välillä pulaa. Kuljin veljieni vanhoissa ja sukulaisilta saaduissa vaatteissa. Reissuun pääsi vain jos kummit tai joku muu vei.

Samallaista lapsuutta en omalle lapselleni suo.

 

Kurja. Jatkuvasti aseena vanhempien välisissä riidoissa, alistamista, nöyryyttämistä ym henkistä väkivaltaa äidin puolelta, isän puolelta fyysistä.

Ja oma lapseni ei joudu tuota kokemaan. Se jätti ikuiset jäljet.

Minua kiinnostaisi kuulla, epäiletkö koskaan oman rakkautesi riittävyyttä? Oletko koskaan pelännyt, ettet osaisi olla kunnollinen vanhempi, koska et ole itse saanut sellaista mallia? Kysyn tätä siksi, että itse olen kokenut alistamista, nöyryyttämistä ja henkistä väkivaltaa ja se on jättänyt minuun pahat jäljet. Nyt se pistää epäilemään, uskallanko koskaan itse toivoa saavani lapsia. Mitä jos en osaakaan olla yhtään parempi?

Tietty, jos menee liian henkilökohtaiseksi, niin älä vastaa. Mutta olisin todella kiitollinen, jos viitsisit.

Olen epäillytja epäilen edelleen. Tytön syntymän jälkeen puhkesi paha masennus ja lääkärin mukaan traumaperäinen stressireaktio nimenomaan omasta lapsuudesta. Välillä on ollut TODELLA vaikeaa, kun meinaa toistaa niitä lapsuudesta opittuja malleja, ja se raivo kytee päässä. Siksi musta tuleekin etä-äiti; terapiasta huolimatta en pääse eroon noista ajatuksista joten lapsen parhaaksi näin ainakin sen aikaa että saan päätäni kuntoon. Ja syytän itteäni jatkuvasti kaikesta, jopa sellaisista asioista jotka muille ovat ns. normaaleja - ettei aina jaksa ja joskus tulee ärähdettyäkin, mulle se tuntui siltä kuin tekisin maailman pahimman synnin enkä koskaan saa anteeksi. Tiedän etten ole tehnyt lapselleni samaa mitä mulle, mutta pelkään sitä ihan hysteerisesti - sydän särkyy, mutta pelkään vaan niin kovin lapseni puolesta. Että jos yksikin ärähdys saa hänelle aikaan tällaisen elämän mitä mä sain vanhemmiltani. Tai että mun itsehillintä pettää ja teen samaa mitä äiti. Vielä aikuisiälläkin on mm kulkenut haukkumassa mua jopa työpaikoillani ja kertomassa miten oon ollut syntyjäni paha.

Sen oon pystynyt tekemään eri tavalla, että jatkuvasti kerron tytölle kuinka paljon rakastan häntä. Ite en tuota kuullut vanhemmiltani koskaan.

 

Olen epäillytja epäilen edelleen. Tytön syntymän jälkeen puhkesi paha masennus ja lääkärin mukaan traumaperäinen stressireaktio nimenomaan omasta lapsuudesta. Välillä on ollut TODELLA vaikeaa, kun meinaa toistaa niitä lapsuudesta opittuja malleja, ja se raivo kytee päässä. Siksi musta tuleekin etä-äiti; terapiasta huolimatta en pääse eroon noista ajatuksista joten lapsen parhaaksi näin ainakin sen aikaa että saan päätäni kuntoon. Ja syytän itteäni jatkuvasti kaikesta, jopa sellaisista asioista jotka muille ovat ns. normaaleja - ettei aina jaksa ja joskus tulee ärähdettyäkin, mulle se tuntui siltä kuin tekisin maailman pahimman synnin enkä koskaan saa anteeksi. Tiedän etten ole tehnyt lapselleni samaa mitä mulle, mutta pelkään sitä ihan hysteerisesti - sydän särkyy, mutta pelkään vaan niin kovin lapseni puolesta. Että jos yksikin ärähdys saa hänelle aikaan tällaisen elämän mitä mä sain vanhemmiltani. Tai että mun itsehillintä pettää ja teen samaa mitä äiti. Vielä aikuisiälläkin on mm kulkenut haukkumassa mua jopa työpaikoillani ja kertomassa miten oon ollut syntyjäni paha.

Sen oon pystynyt tekemään eri tavalla, että jatkuvasti kerron tytölle kuinka paljon rakastan häntä. Ite en tuota kuullut vanhemmiltani koskaan.

Kiitos, että vastasit. Voimia ja jaksamista itsesi selvittelyyn!

 

Osin onnellinen ja osin onneton lapsuus. Varhaislapsuudessani äiti oli kotiäitinä ja isä yrittäjänä. Isän alkoholisoiduttua elämä oli muutaman vuoden ajan aika onnetonta ja turvatonta

Omille lapsilleni haluan ja vakaasti aion antaa aivan toisenlaisen lapsuuden.

 

onnellinen, mansikan ja vastaleikatun ruohon ja kirpeiden pakkaspäivien tuoksuinen ihana aika :heart: ja toivon että omillekin lapsille jää samanlainen olo, ja uskon niin =)

 

11-lapsisen lauman neljänneksi vanhin. Ollaan viiletetty pitkin metsiä ja kevätjäitä ilman että meitä olisi kukaan vahtinut. Ihme juttu, että ollaan ylipäätään kaikki hengissä. Nuoruus sitten menikin pienempiä sisaruksia hoitaen. Ehkä se on mua vähän katkeroittanut. Muistan vieläkin, kuinka vapauttava tunne oli muuttaa omilleen.

Isä oli aina duunissa ja äiti väsynyt. Silloin harvoin kun isä oli kotona, ei se jaksanut meidän kanssa olla. Piti vaan olla hiljaa, että isä saa nukkua. Ainoastaan kesälomalla muistan isän puuhanneen lastensa kanssa. äiti teki aina ruokaa, siivosi tai imetti. Kyllähän ne meitä rakasti, mutta liikaa meitä lapsia oli vanhempieni voimavaroihin nähden.

En mä osaa sanoa, oliko mulla hyvä lapsuus. Mitään pahaa ei tapahtunut, mutta se nyt vain oli sellaista kituuttamista.

Ja eroaa kauniisti sanottunta helvetin paljon omien lapsieni lapsuudesta.

 

Lapsuus oli pääosin onnellinen, vaikka vanhemmilleni materia ja kulissien ylläpito olivatkin tärkeimpiä asioita. Omat lapseni kasvavat rakkauden ja puhumisen ilmapiirissä, jossa maallinen mammona ja muiden ihmisten sanomiset ovat sivuseikka.

 

Ei mun lapsuudessa vikaa ollut. Eroaa lasteni lapsuus omastani.

 

Mun lapsuus oli kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Kyllä meillä vanhemmat alkoa otti, mutta senkin olen tajunnut vasta aikuisena, ei sitä lapsena tajunnut -meillä ei huudettu, hakattu, riidelty viinan takia. Kuritustakin (selkäsaunaa) olen lapsena saanut ja mun mielestäni kyllä aiheetta, kun olin oikeasti liiankin kiltti, mutta se kuului kaiketi ajankuvaan jos vähänkään jotain vääryyttä meni tekemään.

Ei mulla siltikään ole mitään traumoja lapsuudestani jäänyt. AInoat jutut mitkä vieläkin vaivaa mieltäni lapsuudestani ovat ne, että asuttiin vähän syrjempänä kuin muut eli kavereita oli todella vähän ihan lähistöllä, mutta kouluaikana sitten sai senkin edestä pyöräillä, että pääsi kavereiden luo. Toinen juttu joka vaivasi aikoinaan (ja heijastuu kaiketi tähänkin päivään) on se, että asuttiin mummolan yläkerrassa ja tilaa oli sanoisinko vähän 2 aikuista ja 2 lasta. Omasta huoneesta ja rauhasta sai vain haaveilla.
Nyt tänä päivänä nautinkin tilantunnusta. Kaikilla omat huoneet ja paljon tilaa ympärillä. Ahdistaa kun on vähän tilaa.... Ja lapsilla on hurjan paljon kavereita tässä naapurustossa

 

Hyvä

 

Toivon että pystyisin omille lapsille antamaan tuhat kertaa paremman lapsuuden kun mitä omani oli. Välillä tuntuu etten siinä tule onnistumaan, mut aion kyllä yrittää parhaani mukaan.

 

olen maalaistalosta, äiti ja iskä oli aina töissä ja myö lapset huolehdittiin toisistamme. viiletettiin pitkin metsiä ja tehtiin kaikkea hauskaa ilman että kukaan oli kyttäämässä, syödäänkö tarpeeksi tai miten likaisia ollaan. olen kasvanut perheeessä, jossa monta sukupolvea asui samassa talossa ja jossa selvästi oli äidillä oma roolinsa ja isällä oma. äiti oli se jonka luokse mentiin kun tuli "pipi" ja iskä oli se joka turvasi meidän toimeentulon ja joka sanoi sen viimeisen sanan ja se joka antoi selkään. meidät on kasvatettu kurissa. ja mitä parasta, saatiin lihapiirakoita ja nami nami-vanukkaita aamupalaksi (jotain sellaista mistä oma poika saa vain unelmoida)
kyllähän se eroaa jollain tavalla, pojalla ei ole juurikaan niin vapaata se leikki kuin meillä, koska asumme ns. kaupungissa (tai no isomassa paikassa mitä miu kotikylä oli)

 

Lapsuuteni oli sanoinkuvaamattoman kamala, toisaalta isovanhempieni ansiosta myös toisaalta huoleton ja ihana... omat lapseni eivät joudu kokemaan mitään mitä sain kokea vanhemmiltani. Onneksi sosiaalihuoltokin on sen verran parantunut, että ennen tuollaista varmaan lapset nykyään jo otetaan hyvissä ajoin huostaan.