Minut kastettiin Venäjällä ev. lut. kirkkoon 11-vuotiaana minun omasta tahdostani. Oma tahtoni oli kaste ev.lut. kirkossa, vaikka muu perhe oli ortodokseja, koska ev.lut. oli isovanhempieni kirkko ja kävin siellä usein heidän mukana, vaikka jumalanpalvelukset olivat suomen kielellä enkä minä niistä mitään ymmärtänyt, kun en osannut kieltä (isovanhempani olivat suomalaisia). Kävin myös kyseisen kirkon yhteydessä pyhäkoulussa, siellä opetus oli venäjäksi, mutta uskonnonopetuksen lisäksi siellä luettiin suomalaista aapista ja siellä kävi usein vieraita Suomesta pitämässä meille joitakin tunteja.
Halusin ottaa kasteen, koska pelkäsin, että muu perhe pääsee taivaaseen, mutta minä en, kun mua ei kastettu. Kasteen jälkeen olin helpottunut, koska näin ajattelin varmistaneeni itselleni paikan taivaassa. Aloin myös rukoilla paljon, koska ajattelin olleeni syntinen, kun olin niin pitkään kastamaton. Stressasin asiaa paljon.
Samana vuonna muutettiin Suomeen. Luonnollissestikaan en kuulunut Suomessa kirkkoon, kun minut kastettiin Venäjällä ja kun koko luokka lähti rippileirille jäin kotiin. Rippileiriltä kouluun palasi sama riehuva lapsilauma, joka sinne lähtikin, enkä nähnyt rippileirin tehneen heistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin mitä he olivat ennen. Olin pitkään kahden vaiheella, että kävisinkö minäkin konfirmaation vai en. Sitten aloin kyseenalaistamaan, oliko valitsemani kirkko sittenkään oikea ja mitä enemmän kävin uskonnontunneilla ja sain tietää muista valtauskonnoista, tajusin, että uskontoja on aivan liian monta erilaista ja jokaisen uskonnon edustaja kehui kilpaa omaa uskontoa ja uskoi juuri hänen uskontonsa tuovan pelastuksen tai ainakin rauhan. Mietin usein, millaista olisi ollut syntyä budhalaiseen uskontoon ja tähdätä itsensä henkiseen kehitykseen tai vaikka hindulaiseen perheeseen ja rukoilla kahdeksanraajaista jumalaa.
Sitten vielä ovelle kolkutti Jehovantodistajat ja alkoivat levitää meidän kotiin omaa ilosanomaa, väittäen, että vain heidän valitsema tie tuo pelastuksen. Äitini nuo Jehovantodistajat saivat kiinnostumaan heidän uskonnostaan ja monesti palatessani kotiin koulusta löysin Jehovantodistajat kotoamme äidin kanssa lukemassa Raamattua ja heidän omia julkaisujaan. Minua alkoi mietityttämään, miksi heillä oli niin paljon omaa kirjallisuutta aina mukana, vaikka he väittivät tutkivansa juuri Raamattua. Ymmärsin, että jos poimii Raamatusta yhden lauseen sieltä, toisen täältä, ja väliin lukee pari otetta heidän kirjastaan, niin näistä syntyvä kokonaisuus alkaa kuulostaa suht järkevältä. Ihmetytti kuitenkin entistä enemmän, miksei voi lukea Raamattua ihan sellaisenaan, vaan koko Raamattu pitää tulkita heidän julkaisujen läpi. Ei tuntunut oikealta ja jaoin ajatukseni äitini kanssa. Sain äidinkin mietteliääksi eikä Jehovantodistajia sen koommin enää ovellamme näkynyt. Äiti meni rippikouluun.
Tuo tapahtuma sai minut tarkastelemaan läheisemmin kristinuskoa. Mietin monesti, miksi Raamattu on vain yksi, mutta kristinuskoja niin monia. On ortodokseja, katolilaisia, luterilaisia, adventtilaisia, hellutailaisia, protestantteja ja mitä niitä nyt kaikkia onkaan. Ja kaikki huusivat kilpaa juuri heidän uskontonsa olevansa ainut oikea, ja kaikki olivat yhtä varmoja omasta etuoikeudesta taivaaseen pääsyyn. Luin Raamatun. Kannesta kanteen. Ensin Uuden Testamentin, se tuntui aika järkevältä. Sitten Vanhan. Se tuntui eri maailmasta repäissyltä. Siinä Jumala esiintyi hyvin verenhimoisena (mm. kuuluisat Mooseksen 10 käskyä mahtuivat Raamatussa pienempään tilaan kuin puolikkaalle sivulle, sen sijaan monia lukuja oli pyhitetty kuvailulle, missä, milloin, miten ja mitä eläimiä pitää polttaa Jumalan uhreina), epätasa-arvoinen, syrjivä, ja suorastaan julma. Eniten suorastaan v*****tti Mooseksenkirjojen jatkuva toitotus siitä, että juutalaiset ovat valiokansaa ja Mooseksen välittämä "Jumalan" viesti siitä, että "Jumala" on juutalaisten Jumala. En kokenut olevani ainakaan juutalainen, en kokenut olevani muita parempi ja ymmärsin, ettei Raaamatun Jumala ole minun Jumalani. Lisäksi tuntui niin mahdottoman julmalta uhrata jatkuvasti eläimiä, jotta Jumala saisi nauttia niiden kärystä. Raamatun Jumala ei puhunut minulle. Heitin koko Raamatun takaisin kirjahyllylle pölyttymään ja siirryin eteenpäin, etsimään totuutta itämaisesta filosofiasta.
Idän filosofit kehoittivat moneen otteeeseen etsimään Jumalaa omasta itsestään. Sen teinkin, monien mielikuva- ja meditaatioharjoitusten avulla ja lopulta sen löysin. Nimittäin ymmärsin, että Jumala puhuu takaisin, jos kysymystä ei esitä papille eikä kirkolle, vaan sen lähettää omaan sisimpään, paljon syvemmälle kuin se OMA sisin... vaikea sitä on näin sanoin kuvailla, mutta he ymmärtävät, jotka ovat saman kehitysprosessin läpi käyneet.
Ymmärsin, että Jumala ei voi olla hyvä tai paha, koska hyvä ja paha ovat ihmismielen keksimiä määritelmiä. Jumala ei ole ihminen, siihen ei sovi ihmisten asettamat rajoitukset. Jumala on kaikkialla ja kaikki on osa Jumalaa, Jumala on monimuotoinen, Jumala ei asetu ihmisen asettamien rajojen sisälle, kaikki, mitä koko maailmasta löytyy, on Jumalaa.. Nykyinen maailmankatsomukseni vastaa ehkä lähinnä buddhalaisuutta, jos on pakko jokin valtauskonnoista valita, mutta ei se asetu kuitenkaan buddhalaisuudenkaan rajojen sisäpuolelle. Ehkä minulla on nyt täysin oma maailmankatsomus, tuskin kuitenkaan ihan näinkään, koska uskon, että monet muutkin ovat samalla polulla kanssani, vaikken heitä ihan henk. koht. tunnekaan, ellei lasketa mukaan omaa miestäni, joka on minun kanssani käynyt samankaltaisen prosessin minun rinnallani. En ole uskonnollinen, uskon vasta sitten, kun olen itse tullut siihen tulokseen oman tutkimusmatkan kautta. Uskon, että mitä lähemmäs erilaisia uskontokuntia mennään, sen kauemmas Jumalasta päästään. Olen oman henkisen tieni kulkija, tavoitteenani kehittyä sieluna, itsenäisenä ja ajattelevana, päästä niin lähelle Jumalaa, jotta tien päätteeksi voi taas sulautua osaksi sitä, "tulla kotiin".. Uskon, että elän ja opin niin kauan, kunnes olen oppinut, valaistunut. Lapsiani en kastanut mihinkään uskonnonkuntaan, esikoinen, joka on nyt koululainen, käy ET:n tunneilla, kaikki kirkkokäynnit olen häneltä kieltänyt. Hän saa kulkea oman sydämensä polkua, sitten, kun alkaa itse sitä kaipaamaan, nyt hän saa olla vielä lapsi. Näin tulee olemaan myös kuopuksen kohdalla, joka vielä tarhassa eikä hänellä näin ollen ole ajankohtaista uskonnon tai ET:n opetus.
Kirkko on kyllä kadottanut tarkoituksensa, jota en allekirjoita, ja siitä on tullut mitäänsanomaton laitos. En ole kuitenkaan vielä eronnut kirkosta, tehnen sen sitten kun aika on sopiva.