G: kuinka moni on edes joskus miettinyt itsemurhaa?

parasta aikaa mietin

 

Olen olen, kukapa ei. :/

 

Eiköhän suurin osa ole ainakin miettinyt,- miten tosissaan on eri asia.
Toiset yrittäneetkin, osa miettimättä ja toiset pitkän harkinnan jälkeen.
Itsellä oli aikoinaan pitkään harkinnassa vaihtoehdot; murha vai itsemurha. Onneksi jaksoin välttää molemmat. Monta vuotta ja paljon tuskaa tuo lisäsi vielä, mutta enpä nauttisi näin tästä päivästä, jos toisin olisin päättänyt ja jaksamisen lopettanut.

 

Itsemurha ei ole minusta ollenkaan huono vaihtoehto elämälle.

 

On tullut joskus mietittyä, ei aivan nuorena mutta ikähaarukalla 21-24v. :/

 

On tullut mietittyä ja yritettyä.

 

Olen ajatellut, että tavallaan haluaisin tehdä sen, jotta muut näkisivät kuinka paha olo mulla on. :'( Mutta en oikeasti olisi halunnut kuolla, olisin vaan halunnut, että mun paha olo oltaisiin huomattu. Tuosta on vuosia jo.

 

hmm,mä olen aina luullut ett oon ihan ainoa synkkien ajatusteni kanssa. mielessä on monesti käynyt,mutta yrityksiä ei ole ollut.

 

olen joskus, ja oli ihan hiuskarvan varassa, että en sitä tehnyt, ainoastaan ajatus lasten hädästä, kun tulevat kotiin ja näkevät mitä olis tapahtunut esti minua tekemästä itselleni pahaa.

 

olen yrittäny mut se ei kyllä oikein auta mihinkään, kun elämä hymyilee,muistaa että ei se niin kauhiaa ollukkaan ja nuorille pitäisikin opettaa että saa olla vaiks kuin paha olo mutta siltikään peli ei ole menetetty

 

Näitä kun lukee niin tajuaa, ettö jopa hyvin nuorten ihmisten, jopa lasten kohdalla, itsemurhia mietitään. Itsekin teininä pahimmassa murkkupuuskassa oli aikoja jolloin elämä tuntui kestämättömältä. Ja pari nuorta lähisukulaista sen toteuttikin. Nyt äitinä haluan kyllä koettaa estää vastaavan omilta lapsiltani.Voi luoja sentään jos ei vanhempana ehdi tehdä asialle mitään. Esimerkiksi mulla ollu itellä ihana, rakastava koti iän kaiken, mutta eí se nuoruusajan masennukselta suojannu. Kahlasin ne rankat vupodet läpi kertomatta koskaan vanhemmilleni tai muille läheisilleni. Yksin olin synkkine ajatuksineni. Eikä kukaan olisi tiennyt auttaa. Onneksi jäi tekemättä. En edes itse tiennyt sitä masennukseksi silloin, mutta nyt aikuisena osaan ajatella mitä se tuolloin oli. Olen käynyt läpi masennuksen vanhemmalla iällä. Kumpa sitä osaisi suojella omiaan, ja auttaa.

 

...kun koulussa kiusattiin. Yläasteella.

Ajattelin, että kaikki on hetki tai hetken sadasosa, ja sitten se on poissa. Mutta, en tiedä mikä sai mut kestämään.

 

EN TODELLAKAAN KOSKAAN! Elämä liian arvokasta, edes miettiä tollasta! Todellakin sairaita ihmiset jotka vapaa ehtoisesti haluaa täältä pois ennen aikojaan. Ja TODELLA väärin sellaisia ihmisiä kohtaan jotka nuorena kuolee esim. syöpään tai onnettomuudessa haluamattaan. Olette kauheita ihmisiä!!!

 

Monen monituista kertaa.

Aina sitten yritän ajatella että en saa pelätä elämää niin paljon että itseni tappaisin ja että onhan oltava jotakin hyvääkin olemassa.
Mitä lapseni ajattelisi minusta isona jos äiti olisikin kuollut oman käden kautta.. :/

 

kyllä olen :$

 

Ei ole onneksi mikään masennus iskenyt tai vastaava jotta oisin ihan vakavasti itsemurhaa edes kuvitellut.

Luultavasti sen verran loogisti elämässä kiinni ettei ihan helpolla synny ajatusta itsarista, mutta sitäkin helpommin on tullut kuviteltua, kuinka muutamista sais maailma irti otteensa päästää....

Sekopäät ei näköjään helposti hautaan pääse, vaikka ois kaikille parasta....

 

EN TODELLAKAAN KOSKAAN! Elämä liian arvokasta, edes miettiä tollasta! Todellakin sairaita ihmiset jotka vapaa ehtoisesti haluaa täältä pois ennen aikojaan. Ja TODELLA väärin sellaisia ihmisiä kohtaan jotka nuorena kuolee esim. syöpään tai onnettomuudessa haluamattaan. Olette kauheita ihmisiä!!!

ai niin vai,jos sulla menee kaikki hyvin ei se tarkoita että kaikilla on myös hyvin ja me olemme vaan sekopäitä

 

Olen miettinyt ja pari kertaa melkeen onnistunutkin. Pari vuotta taakse päin ajoin hiljisella tiellä, missä EI OLLUT MITTÄN MUUTA LIIKENNETTÄ ajoin 80km/h silmät kiinni varmaankin semmoiset 5-10 sek, mutta siten oli pakko aukaista silmät ja jatkoin matkaa... Olen ollut korkealla katolla kielekkäällä hyppäämässä mutta kun tuuli puhalsi mua ja melkein tipuin niin tajusin tulla pois enkä toteuttanut suunnitelmaa vaan palasin sisälle. Kaiken lisäksi ole työssä käyvä ja minulla on tytär, mutta joskus vaan tuntuu siltä, että elämällä ei ole minulle mitään hyvää annettavaa. Olen koko aikuis iän kokenut surua surun päälle. Kavereita on. Perhe hyvin läheinen. Oma tytär(Yksinhuoltaja, mies). Oma asunto.

 

Olin 11 kun "päätin", että tapan itseni vuoden sisään.
Olin 12 kun mahdollisuus minulta riistettiin.
Sen jälkeen olen mahdollisuutta jotakuinkin päivittäin haikaillut....

 

EN TODELLAKAAN KOSKAAN! Elämä liian arvokasta, edes miettiä tollasta! Todellakin sairaita ihmiset jotka vapaa ehtoisesti haluaa täältä pois ennen aikojaan. Ja TODELLA väärin sellaisia ihmisiä kohtaan jotka nuorena kuolee esim. syöpään tai onnettomuudessa haluamattaan. Olette kauheita ihmisiä!!!

Ai kuinka ihanaa, että jollakin on asiat noin hyvin! :heart: NOT!!

Sitä ei voi tietää mitä ihminen tuntee ja kokee elämässään, kun edes harkitsee itsemurhaa. Kyllä, olin itse 14-17v ikäisenä siinä rajoilla että jopa yritin. Koulumatkoilla suunnittelin mihin puuhun kiipeän hirttäytymään, junaradalle kävin makaamaan, otin lääkkeitä.. Tarvittiin aikamoinen tukiverkosto, että niistä ajikeista pääsi eroon. Se että lapsuus oli paska, vanhemmilla kulu alkoa ym. ja "parannuin" niin kyllä elämä teki taas aika tempun kun olin 22v ja äiti teki itsemurhan. Itsekästä kyllä, mutta kun päästä löytyi 3cm kasvain niin miten itse olisit ehkä toiminut pahimman kriisin keskellä kun jäät aivan yksin??! Asian sulattelu vei aikaa, mutta nyt olen itse jossain määrin hyväksynyt äitini teon ja pakko kyllä sanoa että ei itsemurhan tehneitä saa "tuomita" ennen kuin tietää koko tarinan....